Viisi nuorta tyttöä matkaa yksin maailman merillä. He ovat naamioituneet merirosvoiksi suojellakseen itseään vaaroilta ja vihollisilta, mutta se ei riitä. Vauhdikas pakomatka alkaa 1780-luvun Shanghain hämyisiltä kujilta ja oopiumiluolista, vie heidät halki Intian valtameren aina Malediiveille ja Arabian niemimaalle asti, eivätkä edes myrskyt ja huimat meritaistelut pysty katkaisemaan matkantekoa.
Pystyvätkö tyttöpiraatit pelastamaan kuninkaallisen merialuksen, saati itsensä? Onko sittenkään hyvä idea liittoutua kapinallisten poikien kanssa, jotka jakavat tyttöjen menneisyyden salaisuudet? Ja tärkein kysymys kaikista: mitä heidän vanhemmilleen ja muille stormilaisille tapahtui? (takakannesta)
Mintie Dasin kirjoittamassa uuden historiallisen nuortenkirjasarjan Storm Sistersin ensimmäisessä osassa Kuohuva maailma (Tammi 2016) kerrotaan Charliesta, Raquelista, Liusta, Sadiesta ja Ingelasta, jotka ovat asuneet lähes koko ikänsä Storm ykkösellä, laivoista hienoimmalla. Stormit ovat ikiaikaisia merten vartijoita, ja heidän tehtävänsä on suojella hädänalaisia ja tuhota viholliset. Stormit eivät pelkää mitään, olipa kyse sitten viattoman siviililaivan pelastamisesta merirosvojen hyökkäykseltä, orjalaivan vapauttamisesta, liriumin keräämisestä tai taistelusta kuninkaallista laivastoa vastaan sen tavoitellessa kierosti merten herruutta. Tai... näin oli aina Tuhon päivään asti.
Tuhon päivänä kasvottomat soturit hyökkäsivät Stormien laivaan ja tappoivat Charlien isän ja muut vanhemmat. Sinä samana päivänä tuhottiin Stormien laivat kaikilta sadaltakahdeksalta mereltä. Stormit pyyhittiin olemattomiin. Tyttöjä lukuun ottamatta. Vain he jäivät jäljelle. Ellei mukaan sitten laskettu kahta omille teilleen lähtenyttä, Axelia ja Tayea. Ja Charlie ei ainakaan laske. Hänelle pojat ovat Hylkiöitä.
Niinpä tytöt ovat päättäneet pärjätä keskenään. Kun alla on Liun isältä varastettu laiva ja kannoilla isän miesten lisäksi kuvernööri Rogers Barrish, selviäminen ei ole aivan yksinkertaista. Ja vaikka Hylkiöiden joukko on valmis tyttöjen avuksi, myrskylle hekään eivät voi mitään.
"Charlie nielaisi. Hän oli ohjannut laivoja vuosikaudet, mutta ei ollut koskaan "karauttanut päin" rajumyrskyssä. Se tarkoitti laivan ohjaamista suoraan tuuleen. Sellaista temppua yrittivät vain kokeneet kapteenit, kuten hänen isänsä, koska se vaati jatkuvaa ohjailua, muuten tuuli piiskaisi laivan liian kovaan vauhtiin ja kyljelleen. Tuuleen karauttaminen tällaisessa myrskyssä ja näin kokemattomalla porukalla oli silkka itsemurha.
"Emme me voi!" Raquel huusi. "Me kuolemme!"
Charlie ja Liu nyökkäsivät totisina. He tiesivät, ettei muuta vaihtoehtoa ollut.
Myös Raquel nyökkäsi. He tarttuivat kolmisin ruoriin ja valmistautuivat pahimpaan.
Raivoisa tuuli ja hirmuiset aallot mukiloivat heitä minkä jaksoivat. Charlie puristi ruoria niin kovaa, että kädet kramppasivat. He häviäisivät tämän taiston. Liun ja Raquelin kolkoista ilmeistä Charlie saattoi päätellä, että hekin tiesivät sen. Laiva ei ollut vielä uponnut, mutta myrskyn silmään tähtääminen alkoi jo osoittautua dzonkille liian kovaksi palaksi. Charlie tiesi, ettei laiva kestäisi enää kauan aaltojen ja tuulen loputonta pieksentää." (s. 262-263)
Varsinainen maakrapu kun olen, jo pelkkä lukeminen aiheutti välillä merisairautta. ;) Mielenkiinnolla odotan, miten tyttöjoukkiolle käy sarjan seuraavissa osissa.
Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 32: kirjassa on myrsky.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Mintie Das: The sinking world
Suomentanut Marja Helanen
Tammi, 2016
441 sivua
Jokin aika sitten silmiini osui työpaikan hyllystä pikkuruinen kirja. Hernán Rivera Letelierin Elokuvankertoja (Siltala 2012) vaikutti mukavalta välipalakirjalta ja vielä muutamaan haasteeseenkin sopivalta, niinpä nappasin sen mukaani. Eilen illalla sain kirjan sitten luettua, ja taas sain todeta että kylläpä kannattaa joskus luottaa vaistoonsa. :)
Kun María Margaritan kotikylään saapuu Marilyn Monroen tai Gary Cooperin elokuva, kerätään Marían kotona kaikki kolikot kasaan, jotta saataisiin ostettua yksi lippu. Sitten María lähetetään elokuviin - ja kun tyttö palaa kotiin, on hänen kerrottava elokuva perheelle, ja pian koko kylä haluaa kuulla hänen taianomaista kerrontaansa.
Elokuvankertojan lumoava tarina sijoittuu Chilen pampan salpietarikaivoksille, alueelle jolla työväki asustaa aaltopeltihökkeleissään. Se on kunnianosoitus kaikille maailman tarinoille ja pikkukylien elokuvateattereiden kukoistukselle ja rappiolle. (takakannesta)
María Margarita on perheensä nuorin lapsi. Hänellä on neljä veljeä: Mariano, Mirto, Manuel ja Marcelino. Isän nimi on Medardo, ja hänen vanhempansa olivat Martina ja Magno. Marían äiti on lähtenyt isän loukkaannuttua onnettomuudessa, ja María uskoo isän naineen äitinsä vain siitä syystä, että tämän nimi oli María Magnolia. Isällä on päähänpinttymä m-kirjaimella alkavista nimistä. Hänen mielestään se on suurten elokuvatähtien salaisuus:
"Jos joku ei tätä uskonut, niin hän kertoi esimerkin: Norma Jean oli vähäpätöinen kaupan myyjätär, kunnes otti uudeksi nimekseen Marilyn Monroe. Jos haluatte toisenlaisen esimerkin, niin otetaan Cantinflas, meksikolaisen elokuvan suurin koomikko, joka oli menestynyt sen ansiosta, että hänen oikea nimensä oli Mario Moreno. Niin yksinkertaista se on. Ettekö usko minua?" (s. 29)
Ennen onnettomuutta ja äidin lähtöä koko perhe kävi yhdessä elokuvissa. Nyt kerätään rahoja yhteen lippuun, ja isän päätöksellä María lähetetään elokuviin. Elokuvan jälkeen María juo kupillisen teetä ja aloittaa esityksensä. Perheen lisäksi häntä on saapunut kuulemaan ja katsomaan myös joukko kylän väkeä. Maríasta on tullut kertojantaitojensa vuoksi kuuluisa: "Tuo on se tyttö joka kertoo elokuvia", Marían korviin kantautuu tuon tuostakin.
Marían kodin olohuoneesta tulee kuin huomaamatta pieni elokuvateatteri, jossa elokuvia kerrotaan. Perhe pyytää esityksistä vapaaehtoista lahjoitusta, joiden turvin elämä kohentuu ja María pääsee elokuviin yhä useammin. Välillä Maríaa pyydetään kertomaan elokuvia muuallekin. Ja sitten, eräänä pilvisenä päivänä, María menee kertomaan lännenelokuvaa kaivosalueen panttilainaajalle. Liian myöhään hän tajuaa, ettei elokuva kiinnosta panttilainaajaa pätkääkään, vaan tällä on jotain muuta mielessä.
Muutamaa viikkoa myöhemmin panttilainaaja löydetään tapettuna. Marían kolmastoista syntymäpäivä lähestyy, ja muutamaa kuukautta myöhemmin isä kuolee. Eikä perheen epäonni pääty tähän. Viimeinen niitti Marían uralle elokuvankertojana vaikuttaa olevan television yleistyminen. Maailma muuttuu, ja kaivosaluekin suljetaan. María jää yksin.
Tarinan karuudesta ja lohduttomuudesta huolimatta kirjassa on toiveikas sävy, ja sen lukemisesta jää päällimmäiseksi tunteeksi hyvä mieli. Tällä kirjalla pääsen avaamaan Seitsemännen taiteen tarinat -haasteen. Kaunokirjallinen maailmanvalloitus etenee Chileen, ja Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 22: kirjassa on mukana Marilyn Monroe (vaikkei nyt suorastaan henkilönä, niin sen verran tärkeänä mainintana... :)).
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Hernán Rivera Letelier: La contadora de películas
Suomentanut Terttu Virta
Siltala, 2012
133 sivua
Saimi ja Juho. Juho ja Saimi. Maalla asuvat sisarukset ovat aina olleet yhdessä. He kääntävät toistensa lauseet ympäri, puhuvat biisilainauksin ja ajattelevat kuin yhteisin aivoin. Tai ajattelivat. Kun Juho lähtee kaupunkiin lukioon, Saimi jää yksin. Helpompaa kuin hankkia uusia ystäviä on paeta nettiin. Pian Saimi on koukussa blogiin, jota luulee veljen lukevan, ja kokee jännittävää yhteyttä sen kirjoittajan kanssa. Blogi alkaa ohjata hänen valintojaan, todellisuus sekoittua netin todellisuuteen, identiteetit hämärtyvät. Kuka blogia pitävä Sumu oikein on?
Nutcase on romaani totuuden ja harhan rajamailta. Se herättää pohtimaan miten pienistä aineksista teemme oletuksia ja miten mikään ei ole välttämättä niin kuin luulemme.
Kirjan tarina laajenee Sumun blogissa: lelunionpakattu.vuodatus.net. (takakansi)
Laura Lähteenmäen uusin nuortenkirja Nutcase (WSOY 2016) kertoo sisaruksista, joilla on todella vahva yhteys. Minun on perheeni ainoana lapsena vaikea samaistua tällaiseen, mutta kaipa se voi olla mahdollista. Saimi, sisaruksista nuorempi, on kirjan kertoja. Isoveljen muutto kaupunkiin on hänelle vaikea pala. Asiaa ei tee yhtään helpommaksi se, että Juholla on vaikea pähkinäallergia. Sen vuoksi on jouduttu tekemään äkkilähtöjä sairaalan päivystykseen, vain siksi että pähkinää saattaakin yllättäen löytyä jostain ruuasta. Juhon suojelu on Saimille kuin alitajuista toimintaa, sitä ajattelee lakkaamatta.
Juhon muutettua pois kotoa Saimi tuntee itsensä entistä yksinäisemmäksi ja ulkopuolisemmaksi. Äiti on opettajana samassa koulussa, mikä ei ainakaan helpota Saimin oloa. Kaiken lisäksi äiti on jatkuvasti kokouksissa ja paljon pois kotoa, ja kun hän on kotona, hän kirjoittaa omaa kirjablogiaan. Isän kanssa äiti riitelee yhä enemmän. Koti tuntuu liian suurelta, kun jokainen tekee omia juttujaan omissa oloissaan.
Eipä siis kummakaan, että Saimi pakenee nettimaailmaan. Hänelläkin on oma blogi, mutta vielä enemmän hän koukuttuu muiden blogien seuraamisesta. Varsinkin, kun vieraillessaan Juhon luona kaupungissa hän löytää Juhon koneelta erään blogin osoitteen. Siitä tulee se kaikista koukuttavin; Saimi alkaa seurata blogia uskoessaan Juhonkin lukevan sitä. Jokin yhteys salaperäisen Sumun pitämällä blogilla vaikuttaa Juhoon olevankin. Mitä enemmän Juho kotiutuu kaupunkiin ja löytää sieltä ystäviä samalla etääntyen Saimista, blogiin ilmaantuu kommentteja jotka Saimi kokee kumman uhkaaviksi. Jälleen hän saa pelätä Juhon hengen puolesta.
Kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 7: Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Laura Lähteenmäki: Nutcase
WSOY, 2016
195 sivua
Terhi Rannela on yksi lempikirjailijoitani, ja hänen viime vuoden alussa julkaisemansa uudenvuodenkirje oli jonkinasteinen shokki: ei enempää nuortenkirjoja. Rannela halusi kääntää uuden lehden ja kirjoittaa enemmän aikuisille. En ole lukenut hänen ensimmäistä aikuisille suunnattua romaaniaan Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013), mutta se on kyllä pakko lukea, jos se on puoliksikaan yhtä hyvä kuin uutukainen Frau (Karisto 2016).
Kirjan idea on hyvin yksinkertainen. Millainen nainen eli natsipyöveli Reinhard Heydrichin rinnalla?
Terhi Rannelan Frau on historiallinen romaani Lina Heydrichista, pelätyn SS-kenraalin leskestä, joka puolusti miestään kuolemaansa asti. Frau on tarina suuresta rakkaudesta ja valtaan sairastumisesta. Heydrichin salamurha seurauksineen on pala järkyttävintä sotahistoriaa. (takakannesta)
Tämän päivän Kalevassa julkaistussa artikkelissa Terhi Rannela kertoo kirjan synnystä. Vierailu prahalaiseen museoon vuonna 2012 oli ratkaiseva askel: hänelle valkeni erään tsekkiläisen kylän kohtalo. Kostaakseen Heydrichin salamurhan natsit tuhosivat sattumanvaraisesti kartalta valitsemansa kylän, Lidicen. Yli 16-vuotiaat miehet ammuttiin, naiset lähetettiin leireille ja lapset kaasutettiin. "Miksi en tiennyt näistäkään ihmisistä?", kirjailija kysyi itseltään. Tästä lähti pakko kirjoittaa. (Kaleva 30.3.2016)
Kirjan syntyvaiheista ja taustatutkimuksesta kertova kirjailjan työpäiväkirja on myös kaikkien vapaasti ladattavissa ja luettavissa Terhi Rannelan kirjailijasivulla.
Tämän kirjan kirjoittaminen on hatunnoston arvoinen teko. Ei varmasti ole ollut helppoa asettua paheksutun naisen nahkoihin, naisen joka palvoi Hitleriä ja kielsi virallisen holokaustin kuolemaansa saakka. Toki hänellä on ollut myös toinen puolensa, kuten meillä kaikilla. Ja kirja kertoo nimenomaan siitä toisesta puolesta: hän oli äiti ja vaimo, jota rakastettiin - ja joka rakasti. Lina Heydrichin elämään lukeutui useita muitakin läheisten menetyksiä: pikkuveli, aviomies, esikoispoika. Sellaisen täytyy jättää omat jälkensä.
Oma luku sinänsä on Lidicen kylän ja sen asukkaiden kohtalo. Myös tähän pureudutaan elävästi. Linan tarinan rinnalla kulkee Martan, lidiceläistytön ja hänen perheensä tarina. Kesäkuun 10. päivä vuonna 1942, keskellä yötä. Valot syttyvät, miehet kootaan Horákien talon kellariin, naiset kylän koululle. Martan perhe hajoaa.
"[Martan isä] oli juomassa öistä kahvikupillistaan, kun ne tulivat. Kuppi jäi puolilleen. Elämä jää." (s. 174)
Miksi minäkään en tiennyt näistä ihmisistä? Miksei näistä kerrottu koskaan missään?
Jos Rannela aikoo pitää samaa tasoa yllä edelleen, en kyseenalaista hänen päätöstään enää yhtään. Toisaalta... miksei näin hienoja tarinoita voisi kirjoittaa nuorille(kin)?
Kirja piti väkevästi otteessaan, mutta sitä ei kuitenkaan voinut lukea kerralla. Oli pakko ottaa aikaa ajatuksille. Kuitenkaan en ole pitkään aikaan nauttinut yhdenkään kirjan lukemisesta niin paljon kuin nyt. Tämä oli todellista lukuiloa, vaikkei ehkä aiheensa puolesta. Tällaisia pitäisi kirjojen olla. Aina. Tai ehkei sittenkään, ei näitä helmiä sitten enää erottaisi...
Lukuiloa 2016 -haasteen lisäksi jatkuu myös kaunokirjallinen maailmanvalloitus, tietenkin Saksaan.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Terhi Rannela: Frau
Karisto, 2016
232 sivua
Tokion laitamilla, pienessä talossa asuu kolmikymppinen kirjailijapariskunta. Eräänä päivänä heidän pihalleen tassuttelee kaunis pieni kissa ja saa heidät kohottamaan katseensa kirjoituspöydästä. Arki muuttuu kummasti uuden tuttavuuden myötä. Kissa tuo siihen eloa ja keventää tunnelmaa, kun pariskunta kertoo päivittäin eläimen edesottamuksista toisilleen. Kunnes tapahtuu jotain, joka muuttaa paljon. (takakansiteksti)
Kissa ei ole kirjailjapariskunnan oma, vaan naapuriperheen. Chibi-kissa kulkee kuitenkin mielensä mukaan viettäen aikaa milloin kotonaan, milloin kertojan kotona. Chibi ei nau'u eikä tule syliin, mutta kertoja vaimoineen kiintyy siihen silti melkoisesti. Niinpä lamaannus on todellinen, kun naapurin pikkupoika kertoo Chibin kuolleen. Pian sen jälkeen käy selville, että pariskunnan täytyy muuttaa muualle. Alkaa epätoivoinen etsintä, joka kuitenkin saa onnellisen lopun. Löytyy uusi asunto, ja jopa uusia kissaystäviä.
Takashi Hiraiden kansainvälinen myyntimenestys Kissavieras
(S&S 2016) houkutteli lukemaan kauniilla kannellaan. Suht tuoreena
kissanomistajana - anteeksi, kissan palveluskuntaan liittyneenä - aihekin puhutteli kovasti. Kissa on tuonut omaan
elämään niin paljon uutta sisältöä, että jotenkin odotin tältä
kirjaltakin paljon enemmän. Valitettavasti se jokin jäi puuttumaan,
ainakin minulle. Viehättävä pikku kirja, oikein muuta en osaa tästä sanoa.
Helmet-haasteen kohta 10: aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Maailmanvalloitus etenee Japaniin. Ja tällä kirjalla avaan myös Kurjen siivellä -haasteen.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Takashi Hiraide: Neko no kyaku
Suomentanut Raisa Porrasmaa
S&S, 2016
152 sivua
Viime viikkojen aikana, kun on sairastellut ja lomaillut ja kaikkea muuta kuin päivittänyt blogia, vastaan on tullut useampiakin haasteisiin sopivia kirjoja. Kaikista ei vaan ole niin hirveästi sanottavaa... Mutta voihan sitä lyhyemminkin kertoa, edes jotakin.
Tässä siis pari Kirjaherbario-haasteeseen sopivaa kirjaa: Kati Närhen mainio sarjakuva Saniaislehdon salaisuudet (WSOY 2010) ja Enni Mustosen Hukkakauraa (Otava 1986).
Saniaislehdon salaisuudet kertoo orvosta Agnes-tytöstä, joka asuu mummonsa luona Plankton-nimisessä kaupungissa. Siellä ei kaikki tunnu olevan ihan kohdallaan, ja Agnes saakin selville monenlaisia salakähmäisyyksiä kaupungin kulissien takaa. Omaperäisellä otteella Agnes paljastaa niin apteekkarin salaiset harrastukset, humppaa rakastavan isoäitinsä pienet paheet kuin alusvaateliikkeessä harjoitettavan elinkaupan. Mutta mahtaako mysteereistä suurin, kadonneiden vanhempien kohtalo, ratketa?
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet
WSOY, 2010
129 sivua
Hukkakauraa puolestaan on kuulunut itselleni ns. lohtukirjoihin jo iät ja ajat. Jälleen uusi lukukerta ei tuonut mitään uutta Pakkalan Annan tarinaan, mutta flunssaisena oli ihan yhtä sykähdyttävää lukea hänen puntaroinnistaan kahden miehen välillä. :) Enni Mustosen varhaisimpiin teoksiin lukeutuva maalaistarina on mielestäni hänen kirjojensa parhaimmistoa, jos historialliset romaanit jätetään huomiotta.
Mistä kirja minulle: omasta hyllystä (uusintaluku)
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Enni Mustonen: Hukkakauraa
Otava, 1986
200 sivua
Haasteeseen kopattu siis kaksi uutta kasvia: saniainen (Nephrolepis exaltata) ja kaura (Avena sativa). :)
Nyt tuli luettua sellainen kirja, että yhtään en osannut kuvitella mitä kansien välistä löytyy. Takakansi ja kirjaston genremerkintä viittaa jännitykseen, mutta toisaalta takakannesta välittyi myös jotain... yliluonnollista? Jotain, joka alkoi kiinnostaa kovasti. Ja vaisto oli kuin olikin oikeassa! Niko Mikael Korhosen esikoisromaani Pärttylin kesä (Nordbooks 2015) oli yksi jännittävimpiä pitkään aikaan lukemiani kirjoja.
Markus Korpi on nuori kirjailija, jonka elämässä kaikki tuntuu olevan hyvin. Markuksen uusi kirja myy mukavasti ja rakkauskin vaihteeksi kukoistaa, sillä uusi löytö - Susanna - on kuin Markuksen unelmanainen, kaunis, älykäs ja Markuksen työstä kiinnostunut. Seuraava romaani on myös hahmotteilla, ja siihen Markus on päättänyt ottaa aineistoksi omaa sukutarinaansa. Alexander Korpi, Markuksen isoisä on aikanaan karannut Amerikkaan ja jättänyt perheen oman onnensa nojaan. Alexanderin historian selvittely vie Markuksen New Yorkin kautta Michiganin suomalaisseuduille, jossa hän saa tietää, ettei isoisän tarina olekaan niin yksinkertainen, kuin hän oli luullut.
Isoisään liittyvä mysteeri alkaa vähitellen selvitä, mutta samalla Markus näkee outoja yhteensattumia ja kytköksiä, jotka saavat hänet epäilemään sekä järkeään että melkein liian täydellistä Susannaa. Kuka tai mikä onkaan ohjannut Markuksen tutkimuksia?
Kun Markuksen alitajunta ottaa lopulta kokonaan ohjakset, seuraa yllättävä ja painajaismainen loppuratkaisu, joka pitää lukijan otteessaan viimeiselle sivulle saakka. (takakansiteksti)
Jo kirjan esinäytös on erittäin lupaava. Painajaisunenomainen siirtymä nykyajasta jonnekin pimeään, kauas... ja sitten tapahtuu jotain kauheaa. Luvut ovat sopivan lyhyitä ja jaoteltuja, ja kirjailija osaa erinomaisesti koukuttaa lukijansa aina luvun lopussa: pakko kääntää sivua ja lukea mitä tapahtuu. Vielä tämä luku, ja tuo, ja vielä sitten tuo... kunnes takakansi tulee vastaan. Tämä kirja tuli luettua kerralla. Ei malttanut jättää kesken.
Tarina etenee suhteellisen suoraviivaisesti ja kronologisesti, vasta kirjan loppupuolella törmätään ensimmäisiin takaumiin, jotka kyllä erottuvat nykykertomuksesta hyvin. Mitä pitemmälle tarina etenee, ja mitä enemmän nuori kirjailija saa selville tuntemattomasta isoisästään, sitä enemmän jännite kasvaa ja tiivistyy. Kertomus saa pelottavia piirteitä, ja olen oikeasti tyytyväinen siitä, että luin kirjan keskellä päivää enkä yömyöhällä.
Oma luku sinänsä on kirjan nimi. Sen merkitys selvisi ainakin minulle vasta kirjan loppupuolella, ja ensin mietin aika tavalla miten nimi mahtaa liittyä koko juttuun. Mutta selvisihän sekin... kuten kaikki muukin. Asioita ei selitetty puhki (onneksi!), mutta kaikki juonen / langanpätkät kiedottiin hienosti yhteen. Lopputulos on hienon hyytävä. Siksipä uskallan ottaa kirjan mukaan Hämärän jälkeen -haasteeseen. Ja Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 37: kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Niko Mikael Korhonen: Pärttylin kesä
Nordbooks, 2015
425 sivua
