Joskus sitä tuntee itsensä vanhaksi. Niin kuin vaikka tässä tapauksessa, kun ei yhtään tiedä, kuka on Zoella. Ilmeisesti hän on hyvinkin suosittu bloggaaja ja vloggaaja ja mitä lieneekään, mutta nyt hän on joka tapauksessa kirjoittanut myös kirjan. (Tai siis nyt se on suomennettu... kirja on ilmestynyt alkukielellään vuonna 2014.) Zoellan eli siis Zoe Suggin mainio nuortenkirja Girl Online (WSOY 2016) kertoo niinikään blogia pitävästä tytöstä.
Pennyllä on salaisuus. Hän kirjoittaa blogia nimimerkillä Girl Online. Blogissaan Penny purkaa sydäntään ja kertoo omasta elämästään: ihastuksesta väärään poikaan, kaverihuolista, omasta kreisistä perheestään - hän pystyy nimettömänä kertomaan jopa paniikkihäiriökohtauksistaan. Blogi on hänelle kuin toinen koti.
Vanhempiensa työkeikan siivellä Penny pääsee matkustamaan New Yorkiin, missä hän kohtaa Noahin, suloisen rokkaripojan. Pian Penny tajuaa olevansa rakastunut korviaan myöten - ja jokainen hurmaantumisen askel kirjautuu hänen blogiinsa.
Mutta myös Noahilla on salaisuus... (takakansiteksti)
Englantilaisen Pennyn vanhemmilla on hääbisnekseen keskittyvä yritys "To Have and to Hold", jota rikas amerikkalaispariskunta pyytää järjestämään häänsä New Yorkissa. Kipeästi rahaa tarvitsevat vanhemmat ovat heti valmiita lähtemään valtameren taakse, varsinkin kun pariskunta on valmis kustantamaan (omien ökyhäidensä lisäksi) koko Pennyn perheen matkan. Häät kun sattuvat aivan joulun alle. Pennyn isoveli kieltäytyy lähtemästä, ja niin Pennyn paras kaveri Elliot pääsee mukaan.
New Yorkin hotelli Waldorf Astorian sviitti on täydellinen paikka Downton Abbey -teemahäiden järjestämiseen, ja Penny pääsee töihinkin: ottamaan hääparille valokuvia hääjuhlasta ammattikuvaajan virallisten hääkuvien lisäksi. Juhla onnistuu täydellisesti, ja tapahtuma poikii lisää töitä Pennyn vanhemmille. Niinpä Amerikan reissu venyy yli vuodenvaihteen, mistä Penny on pelkästään mielissään - nytpä hänellä on enemmän yhteistä aikaa jäljellä ihanan Noahin kanssa!
Lähtöpäivän aattona Penny sattuu kuulemaan Noahin ja tämän isoäidin välisen keskustelun, joka herättää hänessä pienen epäilyksen poikasen - Noah on salannut häneltä jotakin. Tämä salaisuus selviää Pennylle vasta kun hän on palannut takaisin kotiin ja ehtinyt hehkuttaa rakastumistaan omassa blogissaan, toki anonyymisti, mutta silti. Sitten totuus tulee julki, ja kaikki menee pieleen. Enempää en paljasta... paitsi sen, että asioilla on taipumus myös selvitä (eli jatko-osa on taattu ;)).
Ja koskapa kirjassa vietetään teemahäitä ja sen lisäksi juhlitaan joulua ja uutta vuotta, kirja passaa mainiosti Helmet-haasteen kohtaan 17: kirjassa juhlitaan.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Zoe Sugg: Girl Online
Suomentanut Inka Parpola
WSOY, 2016
430 sivua
torstai 12. toukokuuta 2016
maanantai 9. toukokuuta 2016
Pojille räätälöityä lukemista
Työn puolesta tuli taas lukaistua pari ihan kelpo nuortenkirjaa, molemmat aika tavalla pojille suunnattuja. Tai ainakin tuo Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatan (Karisto 2016) on nimenomaan pojille kirjoitettu. Siis urheileville pojille. Jalkapallohulluille.
Mikä muka on tärkeempää kuin futis?
Karrin pellavapään ilmestyessä jalkapallokentälle heilahtaa usein tuomarin keltainen kortti, tosin niin heiluu maaliverkkokin. Karri on pelaajalahjakkuus, jota kaupungin kovimpien seurojen valmentajat houkuttelevat riveihinsä, mutta yhtäkkiä maalitykki ilmoittaa lopettavansa. Arsa on hänen paras kaverinsa, joka pelaa puolustajan paikkaa hiipuvassa joukkueessa. Uuden jengin perustaminen voisi olla ratkaisu poikien ongelmiin. Vaan mikä kääntäisi Karrin pään takaisin pelikentille?
Meidän jengin Zlatan on tarina jalkapallosta ja ystävyydestä niin pelikentillä kuin niiden laidoillakin. (takakansiteksti)
Jalkapalloa joskus muinoin hitusen aktiivisemmin seuranneena pysyin kärryillä myöskin ottelukuvauksista... ainakin melkein. Vaan kun urheilu ei liiemmälti kiinnosta niin se ei kiinnosta, edes kirjallisuudessa. Hyvä että tällaisia kirjoitetaan, sillä kysyntää niille on. Pointsit kirjalle erityisesti siitä, ettei mukaan ole ympätty mitään ylimääräistä (esim. tykkäämisjuttuja tms) vaan kirja pyörii tiiviisti pallon ympärillä, vain satunnaisten bänditreenien ja perheongelmien maustamana.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan
WSOY, 2016
200 sivua
Johanna Hulkon K18 (WSOY 2016) uppoaa varmasti tytöillekin, mutta pojillekin tätä kelpaa markkinoida. Varsinkin niille vähemmän lukeville, jotka tulevat viime tingassa kirjastoon etsimään jotain mahdollisimman ohutta kirjaa joka pitää olla huomiseksi luettuna. Tässä opuksessa on vain 103 sivua ja fontti on suurehkoa. Todella nopealukuinen kirja siis.
"Mä yksin tän talon herrana. Kun ovi kolahti ja takavalot vilahti, mä huusin niin ku joku herkules."
Aksu mokaa pahemman kerran. Porukat poissa, koko talo käytössä, vähän juomaa, hyvää seuraa. Maria - The Beibe - ei ikinä antaisi anteeksi. (takakansiteksti)
Idea on siis varsin yksinkertainen. Kun kissat on poissa niin hiiri hyppii kaverinsa kanssa pöydällä, ja lapasestahan se lähtee. Onneksi terkkarin valistustunnit muistuvat mieleen kun kaverin kunto alkaa epäilyttää. Vanhemmat saavat tietää, mitä siitä, mutta miten kertoa tyttökaverille että mokattua tuli?
Minun makuuni turhan tätimäisen opettavaista, ja vaivaannuttavaa kielellä kikkailua. Mukaan ympätyt valokuvat tuntuivat hitusen turhilta, olisi toiminut ilman niitäkin.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Johanna Hulkko: K18
Valokuvat (c) Sylvester Kivelä
Karisto, 2016
103 sivua
Mikä muka on tärkeempää kuin futis?
Karrin pellavapään ilmestyessä jalkapallokentälle heilahtaa usein tuomarin keltainen kortti, tosin niin heiluu maaliverkkokin. Karri on pelaajalahjakkuus, jota kaupungin kovimpien seurojen valmentajat houkuttelevat riveihinsä, mutta yhtäkkiä maalitykki ilmoittaa lopettavansa. Arsa on hänen paras kaverinsa, joka pelaa puolustajan paikkaa hiipuvassa joukkueessa. Uuden jengin perustaminen voisi olla ratkaisu poikien ongelmiin. Vaan mikä kääntäisi Karrin pään takaisin pelikentille?
Meidän jengin Zlatan on tarina jalkapallosta ja ystävyydestä niin pelikentillä kuin niiden laidoillakin. (takakansiteksti)
Jalkapalloa joskus muinoin hitusen aktiivisemmin seuranneena pysyin kärryillä myöskin ottelukuvauksista... ainakin melkein. Vaan kun urheilu ei liiemmälti kiinnosta niin se ei kiinnosta, edes kirjallisuudessa. Hyvä että tällaisia kirjoitetaan, sillä kysyntää niille on. Pointsit kirjalle erityisesti siitä, ettei mukaan ole ympätty mitään ylimääräistä (esim. tykkäämisjuttuja tms) vaan kirja pyörii tiiviisti pallon ympärillä, vain satunnaisten bänditreenien ja perheongelmien maustamana.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan
WSOY, 2016
200 sivua
Johanna Hulkon K18 (WSOY 2016) uppoaa varmasti tytöillekin, mutta pojillekin tätä kelpaa markkinoida. Varsinkin niille vähemmän lukeville, jotka tulevat viime tingassa kirjastoon etsimään jotain mahdollisimman ohutta kirjaa joka pitää olla huomiseksi luettuna. Tässä opuksessa on vain 103 sivua ja fontti on suurehkoa. Todella nopealukuinen kirja siis.
"Mä yksin tän talon herrana. Kun ovi kolahti ja takavalot vilahti, mä huusin niin ku joku herkules."
Aksu mokaa pahemman kerran. Porukat poissa, koko talo käytössä, vähän juomaa, hyvää seuraa. Maria - The Beibe - ei ikinä antaisi anteeksi. (takakansiteksti)
Idea on siis varsin yksinkertainen. Kun kissat on poissa niin hiiri hyppii kaverinsa kanssa pöydällä, ja lapasestahan se lähtee. Onneksi terkkarin valistustunnit muistuvat mieleen kun kaverin kunto alkaa epäilyttää. Vanhemmat saavat tietää, mitä siitä, mutta miten kertoa tyttökaverille että mokattua tuli?
Minun makuuni turhan tätimäisen opettavaista, ja vaivaannuttavaa kielellä kikkailua. Mukaan ympätyt valokuvat tuntuivat hitusen turhilta, olisi toiminut ilman niitäkin.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Johanna Hulkko: K18
Valokuvat (c) Sylvester Kivelä
Karisto, 2016
103 sivua
sunnuntai 8. toukokuuta 2016
Cecilia Samartin: Mofongo
Cecilia Samartinin uutukainen Mofongo (Bazar 2016) on jälleen silmiähivelevän kaunis kirja. Ulkoasun lisäksi myös kansien sisäpuolella kauneutta piisaa, aina kielestä tarinaan.
Kahdeksanvuotias Sebastian unelmoi siitä, että voisi juosta leikeissä ja peleissä Kalifornian auringon alla muiden lasten tavoin. Hänen sydänvikansa kuitenkin estää normaalin elämän, ja äiti on pojasta jatkuvasti huolissaan. Sebastian viihtyy isoäidin, abuela Lolan keittiössä, ja yhdessä he valmistavat isoäidin kotimaan Puerto Ricon ruokia kuten mofongoa.
Herkullinen ruoka tuo rakoilevan perheen jälleen yhteen, vaikka isoäidin halu nauttia elämästä saakin sukulaiset välillä ymmälleen. Cecilia Samartinin lumoava tarinankerronta tuo lähelle niin rakkauden kuin surun ja kuolemankin. Koskettava lukuelämys muistuttaa elämän tärkeistä hetkistä, joita jokainen voi luoda ympärilleen, sekä yhteyden löytymisestä toisiin ihmisiin. (takakannesta)
Tähän kirjaan tarttuessani päätin unohtaa kaikki haasteet hetkeksi ja vain nauttia upeasta kirjasta. Niin teinkin, mutta pian huomasin että sopiihan tämä toki Helmet-haasteeseenkin mukaan - mihinpä muuhun kuin kohtaan 1: ruuasta kertova kirja. Toki kirjassa nyt muustakin puhutaan, mutta ruoka on todella tärkeässä osassa koko kirjan ajan.
Aluksi isoäiti vaikuttaa lähes seniililtä ja poissaolevalta, ja ruokailusta huolehtii läheinen vanhainkoti. Sebastian pitää isoäidille tuotuja ruokia kamalina, ja ihmettelee miten isoäiti voi väittää pitävänsä niistä. Sitten kerran kun Sebastian menee isoäidin luokse koulun jälkeen, hän löytää tämän lattialta makaamasta. Isoäiti joutuu sairaalaan, johon koko suku kokoontuu huolissaan. Isoäiti ei reagoi mihinkään. Samassa huoneessa on vanha mustatukkainen nainen, joka juttelee Sebastianille omituisia juttuja. Sitten tämä kärrätään lakanan alla pois. Sebastian kuitenkin kuulee - ja näkee - naisen vähän väliä, milloin missäkin. Se on omituista, mutta häneltä saa hyviä neuvoja.
Kaikkien yllätykseksi isoäiti toipuu entiselleen, tai ei oikeastaan. Hän muuttuu aivan täysin: värjää tukkansa räiskyvän punaiseksi ja alkaa taas laittaa ruokaa ihan itse. Sebastianin äiti sisaruksineen yrittää puhua isoäidille järkeä varmana siitä, että tämä täytyy kohta laittaa holhouksen alaiseksi. Vaan isoäiti ei tällaista puhetta kuuntele, vaan on päättänyt saada perheensä taas yhteen kaikenlaisten riitojen jälkeen. Ja missäpä tämä paremmin onnistuisi kuin keittiössä ja ruokapöydässä!
Isoäiti opettaa Sebastianin kokkaamaan, ja yhdessä he valmistavat valtavia aterioita koko suvulle - ja kaikille jotka tulevat käymään. Vähitellen perheen ristiriidat alkavat selvitä, ja kun isoäiti saa vielä Sebastianin pahimman kiusaajankin kattilansa äärelle, asiat näyttävät olevan mallillaan. Sitten tapahtuukin jotain, joka on vähällä suistaa perheen jälleen kaaoksen partaalle.
Välillä kirjaa lukiessa nauratti, välillä olisi tarvinnut nenäliinaa (no ei nyt ihan, mutta melkein...). Ja nälkä tuli välillä, aivan mahdoton nälkä! Ruoat melkein saattoi haistaa ja maistaa. Mukavana bonuksena kirjassa on erillinen reseptiliite kirjan lopussa - Abuela Lolan parhaat reseptit lähes kaiken perustana olevasta sofringosta melko eksoottisen oloiseen cabritoon eli vuohipaistiin (tähän tarvitaan kokonainen kilinruho!)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Cecilia Samartin: Mofongo
Suomentanut Seppo Raudaskoski
Bazar, 2016
365 sivua
Kahdeksanvuotias Sebastian unelmoi siitä, että voisi juosta leikeissä ja peleissä Kalifornian auringon alla muiden lasten tavoin. Hänen sydänvikansa kuitenkin estää normaalin elämän, ja äiti on pojasta jatkuvasti huolissaan. Sebastian viihtyy isoäidin, abuela Lolan keittiössä, ja yhdessä he valmistavat isoäidin kotimaan Puerto Ricon ruokia kuten mofongoa.
Herkullinen ruoka tuo rakoilevan perheen jälleen yhteen, vaikka isoäidin halu nauttia elämästä saakin sukulaiset välillä ymmälleen. Cecilia Samartinin lumoava tarinankerronta tuo lähelle niin rakkauden kuin surun ja kuolemankin. Koskettava lukuelämys muistuttaa elämän tärkeistä hetkistä, joita jokainen voi luoda ympärilleen, sekä yhteyden löytymisestä toisiin ihmisiin. (takakannesta)
Tähän kirjaan tarttuessani päätin unohtaa kaikki haasteet hetkeksi ja vain nauttia upeasta kirjasta. Niin teinkin, mutta pian huomasin että sopiihan tämä toki Helmet-haasteeseenkin mukaan - mihinpä muuhun kuin kohtaan 1: ruuasta kertova kirja. Toki kirjassa nyt muustakin puhutaan, mutta ruoka on todella tärkeässä osassa koko kirjan ajan.
Aluksi isoäiti vaikuttaa lähes seniililtä ja poissaolevalta, ja ruokailusta huolehtii läheinen vanhainkoti. Sebastian pitää isoäidille tuotuja ruokia kamalina, ja ihmettelee miten isoäiti voi väittää pitävänsä niistä. Sitten kerran kun Sebastian menee isoäidin luokse koulun jälkeen, hän löytää tämän lattialta makaamasta. Isoäiti joutuu sairaalaan, johon koko suku kokoontuu huolissaan. Isoäiti ei reagoi mihinkään. Samassa huoneessa on vanha mustatukkainen nainen, joka juttelee Sebastianille omituisia juttuja. Sitten tämä kärrätään lakanan alla pois. Sebastian kuitenkin kuulee - ja näkee - naisen vähän väliä, milloin missäkin. Se on omituista, mutta häneltä saa hyviä neuvoja.
Kaikkien yllätykseksi isoäiti toipuu entiselleen, tai ei oikeastaan. Hän muuttuu aivan täysin: värjää tukkansa räiskyvän punaiseksi ja alkaa taas laittaa ruokaa ihan itse. Sebastianin äiti sisaruksineen yrittää puhua isoäidille järkeä varmana siitä, että tämä täytyy kohta laittaa holhouksen alaiseksi. Vaan isoäiti ei tällaista puhetta kuuntele, vaan on päättänyt saada perheensä taas yhteen kaikenlaisten riitojen jälkeen. Ja missäpä tämä paremmin onnistuisi kuin keittiössä ja ruokapöydässä!
Isoäiti opettaa Sebastianin kokkaamaan, ja yhdessä he valmistavat valtavia aterioita koko suvulle - ja kaikille jotka tulevat käymään. Vähitellen perheen ristiriidat alkavat selvitä, ja kun isoäiti saa vielä Sebastianin pahimman kiusaajankin kattilansa äärelle, asiat näyttävät olevan mallillaan. Sitten tapahtuukin jotain, joka on vähällä suistaa perheen jälleen kaaoksen partaalle.
Välillä kirjaa lukiessa nauratti, välillä olisi tarvinnut nenäliinaa (no ei nyt ihan, mutta melkein...). Ja nälkä tuli välillä, aivan mahdoton nälkä! Ruoat melkein saattoi haistaa ja maistaa. Mukavana bonuksena kirjassa on erillinen reseptiliite kirjan lopussa - Abuela Lolan parhaat reseptit lähes kaiken perustana olevasta sofringosta melko eksoottisen oloiseen cabritoon eli vuohipaistiin (tähän tarvitaan kokonainen kilinruho!)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Cecilia Samartin: Mofongo
Suomentanut Seppo Raudaskoski
Bazar, 2016
365 sivua
perjantai 6. toukokuuta 2016
Mo Yan: Seitsemän elämääni
Aloitetaan pienellä vitsillä... tämän kirjailijan nimi vääntyy itsepintaisesti aivoissani muotoon Yo Man! :D Kyseessä on siis tietystikin kiinalainen nobelisti (vuodelta 2012) Mo Yan. Kirja Seitsemän elämääni (Otava 2013) valikoitui luettavaksi hitusen epäröiden... palkittu kirja / kirjailija tarkoittaa hyvinkin usein "liian hienoa / taiteellista" minun makuuni. Samoin kirjan paksuus hirvitti, vaikkakaan sivumäärä ei koskaan ole ollut minulle mikään tärkeä asia. Tämä kirja nyt sattuu vaan passaamaan niin moneen haasteeseen yhtä aikaa, että pakkohan sitä oli kokeilla. Ja täytyy sanoa, että sinnikkyys kannatti. Pitkään tämän lukemiseen meni, mutta tykkäsin joka tapauksessa.
Hyväntahtoinen maanomistaja Ximen Nao surmataan Kiinassa 1948, kun Maon reformi panee viljelysmaat uusjakoon. Edes manalassa hän ei suostu tunnustautumaan riistäjäksi, vaan vaatii oikeutta.
Ximen Nao pääsee palaamaan maan päälle kotikyläänsä, mutta ei ilman rangaistusta: mies syntyy uudelleen ensin aasina, sitten härkänä, sikana, koirana ja apinana, kunnes päätyy lopulta jälleen ihmishahmoon. Eri olomuodoissaan hän seuraa läheltä ottopoikansa Lan Lianin vaiheita. Tämä maakuntansa viimeinen itsenäinen viljelijä käy väsymätöntä taistelua kollektivisointia vastaan. Yhdessä Ximen Nao ja Lan Lian kokevat Kiinan kommunistihallinnon, kulttuurivallankumouksen ja nälänhädän vuodet - ja lukija tempautuu huimaan seikkailuun läpi Kiinan lähihistorian.
Mukana tarinassa vilahtelee myös ärsyttävä ja valehteleva kirjailijanplanttu Mo Yan. (kirjan kansiliepeestä)
Todellakin, lukija oppii kaikenlaista Kiinan lähihistoriasta. Täytyy tunnustaa, että vaikka historiasta pidänkin, Kiinan osuus jää melko hataraksi muistikuvissani. Varsinkin lähihistoria, johon kommunistihallinto niin tiiviisti liittyy. Ei ole kauheasti koskaan kiinnostanut, jos suoraan sanotaan. Siksipä oli vallan mielenkiintoista lukea tuosta ajasta.
Tarina etenee kahden kertojan voimin: Ximen Naon ja Lan Jiefangin, joka on Ximen Naon ottopojan Lan Lianin poika. Ximen Nao kertoo tarinaa aina omasta näkökulmastaan, milloin minäkin eläimenä. Ja pääseepä tuo kirjan esittelytekstissä mainittu kirjailijanplanttu Mo Yankin lopulta ääneen. Tämä kirjailijan ratkaisu - ottaa itsensä henkilöksi kirjaan ja vuoroin mollata, vuoroin ylistää (mutta enimmäkseen mollata) tätä - sekä huvitti että ärsytti.
Kirja oli edennyt jo hyvästi yli viidensadan sivun, kun aloin huolestua. Siitä syystä että Ximen Nao oli edelleen sika. Sattuneesta syystä (tietystikin oman Apinan vuosi -haasteeni takia) tuo apinaksi syntyminen kiinnosti tässä kirjassa kaikista eniten... ja sitä sai kyllä odottaa! Tämän ajanjakson kuvaaminen olikin kirjassa kaikken lyhin, ja sitä ei kerro apinaksi syntynyt Ximen Nao vaan Mo Yan. Tässä mielessä petyin pahasti. :(
Manalan ruhtinas lupaa Ximen Naolle, että apinana tämän ei tarvitse elää kauan, vain kaksi vuotta. Ja jos Ximen Nao saa näiden kahden vuoden aikana karistettua itsestään viimeisetkin vihan rippeet, on aika syntyä jälleen ihmiseksi. Kirjassa ei suoraan kerrota, minkälajiseksi apinaksi Ximen Nao syntyy, vaan kuvaillaan tätä näin:
Apina on puettu vaatteisiin, sillä se kulkee ja esiintyy apinankouluttajien kanssa. Ensin vaikuttaa siltä, ettei sitä kohdella hyvin, mutta onneksi tämä luulo osoittautuu vääräksi. Toinen kouluttajista, Pang Fenghuang, on Ximen Naon pojan avioton tytär, ja hän huolehtii apinasta kuin omasta lapsestaan. Traagisten tapahtumien seurauksena Lan Lianin poika Lan Kaifang tulee ampuneeksi ensin apinan ja sitten itsensä. Ja niin Ximen Nao pääsee lopulta syntymään taas ihmishahmoisena, isopäisenä ja sairaana Pang Fenghuangin millennium-vauvana.
Apinan vuosi -haasteen lisäksi kirja sopii Kurjen siivellä -haasteeseen (kiinalainen kirjailija), maailmanvalloitukseen (Kiinaan, vaikkakaan ei soutuvenheellä) ja Helmet-haasteen kohtaan 39: Nobel-voittajan kirjoittama kirja. Ja vappulukuhaasteen aikanahan tätä luin, osittain.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Mo Yan: Shengsi pilao
Suomentanut Riina Vuokko
Otava, 2013
735 sivua
Hyväntahtoinen maanomistaja Ximen Nao surmataan Kiinassa 1948, kun Maon reformi panee viljelysmaat uusjakoon. Edes manalassa hän ei suostu tunnustautumaan riistäjäksi, vaan vaatii oikeutta.
Ximen Nao pääsee palaamaan maan päälle kotikyläänsä, mutta ei ilman rangaistusta: mies syntyy uudelleen ensin aasina, sitten härkänä, sikana, koirana ja apinana, kunnes päätyy lopulta jälleen ihmishahmoon. Eri olomuodoissaan hän seuraa läheltä ottopoikansa Lan Lianin vaiheita. Tämä maakuntansa viimeinen itsenäinen viljelijä käy väsymätöntä taistelua kollektivisointia vastaan. Yhdessä Ximen Nao ja Lan Lian kokevat Kiinan kommunistihallinnon, kulttuurivallankumouksen ja nälänhädän vuodet - ja lukija tempautuu huimaan seikkailuun läpi Kiinan lähihistorian.
Mukana tarinassa vilahtelee myös ärsyttävä ja valehteleva kirjailijanplanttu Mo Yan. (kirjan kansiliepeestä)
Todellakin, lukija oppii kaikenlaista Kiinan lähihistoriasta. Täytyy tunnustaa, että vaikka historiasta pidänkin, Kiinan osuus jää melko hataraksi muistikuvissani. Varsinkin lähihistoria, johon kommunistihallinto niin tiiviisti liittyy. Ei ole kauheasti koskaan kiinnostanut, jos suoraan sanotaan. Siksipä oli vallan mielenkiintoista lukea tuosta ajasta.
Tarina etenee kahden kertojan voimin: Ximen Naon ja Lan Jiefangin, joka on Ximen Naon ottopojan Lan Lianin poika. Ximen Nao kertoo tarinaa aina omasta näkökulmastaan, milloin minäkin eläimenä. Ja pääseepä tuo kirjan esittelytekstissä mainittu kirjailijanplanttu Mo Yankin lopulta ääneen. Tämä kirjailijan ratkaisu - ottaa itsensä henkilöksi kirjaan ja vuoroin mollata, vuoroin ylistää (mutta enimmäkseen mollata) tätä - sekä huvitti että ärsytti.
Kirja oli edennyt jo hyvästi yli viidensadan sivun, kun aloin huolestua. Siitä syystä että Ximen Nao oli edelleen sika. Sattuneesta syystä (tietystikin oman Apinan vuosi -haasteeni takia) tuo apinaksi syntyminen kiinnosti tässä kirjassa kaikista eniten... ja sitä sai kyllä odottaa! Tämän ajanjakson kuvaaminen olikin kirjassa kaikken lyhin, ja sitä ei kerro apinaksi syntynyt Ximen Nao vaan Mo Yan. Tässä mielessä petyin pahasti. :(
Manalan ruhtinas lupaa Ximen Naolle, että apinana tämän ei tarvitse elää kauan, vain kaksi vuotta. Ja jos Ximen Nao saa näiden kahden vuoden aikana karistettua itsestään viimeisetkin vihan rippeet, on aika syntyä jälleen ihmiseksi. Kirjassa ei suoraan kerrota, minkälajiseksi apinaksi Ximen Nao syntyy, vaan kuvaillaan tätä näin:
"Apina oli luonnollisesti uros. Se ei ollut mikään sellainen ketterä pikkuapina, joita olemme tottuneet näkemään, vaan kookas ja pelottavan näköinen eläin. Sen turkki oli vihertävänharmaa ja kiilloton, kuin kuivahtanutta sammalta. Silmät olivat syvissä kuopissa ja aivan lähekkäin, katse näytti ilkeältä. Korvat olivat kuin kaksi päänmyötäistä lakkakääpää. Sieraimet olivat kääntyneet ylöspäin, suu oli ammollaan ja näytti ettei sillä ollut ylähuulta lainkaan, vain rivi teräviä hampaita törrötti näkyvissä. Se näytti pelottavalta ja vihamieliseltä. Sillä oli yllään punainen liivi, joten kokonaisvaikutelma oli koominen." (s. 707)
Apina on puettu vaatteisiin, sillä se kulkee ja esiintyy apinankouluttajien kanssa. Ensin vaikuttaa siltä, ettei sitä kohdella hyvin, mutta onneksi tämä luulo osoittautuu vääräksi. Toinen kouluttajista, Pang Fenghuang, on Ximen Naon pojan avioton tytär, ja hän huolehtii apinasta kuin omasta lapsestaan. Traagisten tapahtumien seurauksena Lan Lianin poika Lan Kaifang tulee ampuneeksi ensin apinan ja sitten itsensä. Ja niin Ximen Nao pääsee lopulta syntymään taas ihmishahmoisena, isopäisenä ja sairaana Pang Fenghuangin millennium-vauvana.
Apinan vuosi -haasteen lisäksi kirja sopii Kurjen siivellä -haasteeseen (kiinalainen kirjailija), maailmanvalloitukseen (Kiinaan, vaikkakaan ei soutuvenheellä) ja Helmet-haasteen kohtaan 39: Nobel-voittajan kirjoittama kirja. Ja vappulukuhaasteen aikanahan tätä luin, osittain.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Mo Yan: Shengsi pilao
Suomentanut Riina Vuokko
Otava, 2013
735 sivua
Tunnisteet:
4 tähteä,
Apinan vuosi,
Helmet 2016,
Kiina,
kirjastosta,
Kurjen siivellä,
Maaginen realismi,
Maailmanvalloitus,
Mo Yan,
Otava,
Otavan kirjasto,
Vappulukuhaaste,
Yhteiskunnalliset romaanit
torstai 5. toukokuuta 2016
Audrey Magee: Sopimus
Vappulukuhaasteen aikana tuli luettua myös minulle epätyypillisesti sotakirjallisuutta. No, enemmän pidin kirjaa kyllä historiallisena (rakkaus)romaanina, vaikka tapahtumat osittain toisen maailmansodan rintamalle sijoittuvatkin ja kirjassa näkyy kirjaston sota-genremerkintä.
Audrey Mageen Sopimus (Atena 2015) kertoo Peter Faberista ja Katharina Spinellista, jotka menevät naimisiin toisiaan tuntematta. Natsien joukoissa taisteleva Peter saa vihkiloman itärintamalta, ja Katharinalle kuuluu leskeneläke, jos Peter kaatuu.
Yllättäen he kuitenkin rakastuvat toisiinsa. Kuherruskuukauden aikana Katharinan isä vie vävynsä tyhjentämään juutalaiskoteja, tönimään perheitä kadulla odottaviin autoihin. Kun Peter palaa rintamalle, Spinellit muuttavat juutalaisilta jääneeseen asuntoon ja Katharinan vauva saa juutalaisperheen lastenvaunut.
Sopimus on säälimätön romaani sodasta, rakkaudesta ja itsekkyydestä. Puolue antaa: Stalingradin taisteluissa Peteriä auttaa jaksamaan turvattu tulevaisuus Suur-Saksassa, ja nälänhätää kärsivässä Berliinissä Katharina nauttii suklaakakkua. Mutta, kuten Peterille ja Katharinalle selviää, puolue myös ottaa. Audrey Magee nostaa esiin sota-ajassa kamppailevat tavalliset ihmiset antamatta armoa heidän sokeille pisteilleen. (takakansiteksti)
Romaani alkaa ilman suurempia selittelyjä: meneillään on vihkitilaisuus, jonka osapuolet ovat puolentoista tuhannen kilometrin päässä toisistaan. Tasan kello 12 Peter ja Katharina osallistuvat tahoillaan samanlaiseen seremoniaan ja täyttävät näin osansa sopimuksesta, joka takaa etuja molemmille: Peterille naimaloman ja Katharinalle leskeneläkkeen, jos Peter sattuisi kaatumaan. Muutamaa päivää myöhemmin Peter ja Katharina tapaavat toisensa ensimmäisen kerran.
Onkohan näin oikeastikin tehty? Hurjalta tuntuu... Tokihan monet tuon ajan suomalaisetkin avioliitot solmittiin melko pikaisesti, toisiaan juurikaan tuntematta, mutta yleensä aina vähintään kirjeenvaihdon ja muutaman tapaamisen jälkeen. Eri asia kokonaan on sitten tietenkin se, miten tällaiset "pika-avioliitot" ovat mahtaneet kestää. Eikä elämä helppoa ole Mageen kirjassakaan.
Katharinan perheen ystävä, tohtori Weinart, saa suhteillaan pidennettyä Peterin lyhyttä vihkilomaa, mutta vastapalvelukseksi Peter joutuu töihin, tyhjentämään juutalaisasuntoja. Näiden öisten reissujen aikana opettajan työstä haaveileva Peter imee itseensä melkoisen annoksen natsiaatteita ja alkaa itsekin uskoa siihen mitä joutuu tekemään. Loman päätyttyä Peter palaa rintamalle, ja Katharina jää odottamaan häntä - ja heidän yhteistä lastaan. Tohtori Weinart järjestää Katharinalle ja tämän vanhemmille uuden, paremman asunnon - juutalaisista tyhjennetyn, ja ottaa samalla perheen tiukasti talutushihnaansa.
Kirjeet kulkevat Berliinin ja itärintaman välillä tiuhaan tahtiin, ja vastanaineet haaveilevat ajasta jolloin voivat olla jälleen yhdessä, perheenä. Vaan kun asiat pitkistyvät, ne myös mutkistuvat, ja niin on laita myös sota-aikana. Peter ja tämän sotilasystävät etenevät aina Stalingradiin asti, ja siellä helvetti pääsee valloilleen. Saksalaiset jäävät mottiin. Lähes ainoa varma tie sieltä ulos on antautuminen (se ainoa varma on kuolema), ja ennen pitkää siihen päätyy myös Peter. Tällä välin Katharina on synnyttänyt pojan ja joutunut perheensä kanssa palaamaan vanhaan asuntoonsa. Berliinin murtuminen on lähellä... Onko enää toivoakaan jälleennäkemisestä?
Hienosti ja kaunistelemattomasti kirjoitettu kirja, joka piti tiiviisti otteessaan.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Audrey Magee: The undertaking
Suomentanut Heli Naski
Atena, 2015
332 sivua
Audrey Mageen Sopimus (Atena 2015) kertoo Peter Faberista ja Katharina Spinellista, jotka menevät naimisiin toisiaan tuntematta. Natsien joukoissa taisteleva Peter saa vihkiloman itärintamalta, ja Katharinalle kuuluu leskeneläke, jos Peter kaatuu.
Yllättäen he kuitenkin rakastuvat toisiinsa. Kuherruskuukauden aikana Katharinan isä vie vävynsä tyhjentämään juutalaiskoteja, tönimään perheitä kadulla odottaviin autoihin. Kun Peter palaa rintamalle, Spinellit muuttavat juutalaisilta jääneeseen asuntoon ja Katharinan vauva saa juutalaisperheen lastenvaunut.
Sopimus on säälimätön romaani sodasta, rakkaudesta ja itsekkyydestä. Puolue antaa: Stalingradin taisteluissa Peteriä auttaa jaksamaan turvattu tulevaisuus Suur-Saksassa, ja nälänhätää kärsivässä Berliinissä Katharina nauttii suklaakakkua. Mutta, kuten Peterille ja Katharinalle selviää, puolue myös ottaa. Audrey Magee nostaa esiin sota-ajassa kamppailevat tavalliset ihmiset antamatta armoa heidän sokeille pisteilleen. (takakansiteksti)
Romaani alkaa ilman suurempia selittelyjä: meneillään on vihkitilaisuus, jonka osapuolet ovat puolentoista tuhannen kilometrin päässä toisistaan. Tasan kello 12 Peter ja Katharina osallistuvat tahoillaan samanlaiseen seremoniaan ja täyttävät näin osansa sopimuksesta, joka takaa etuja molemmille: Peterille naimaloman ja Katharinalle leskeneläkkeen, jos Peter sattuisi kaatumaan. Muutamaa päivää myöhemmin Peter ja Katharina tapaavat toisensa ensimmäisen kerran.
Onkohan näin oikeastikin tehty? Hurjalta tuntuu... Tokihan monet tuon ajan suomalaisetkin avioliitot solmittiin melko pikaisesti, toisiaan juurikaan tuntematta, mutta yleensä aina vähintään kirjeenvaihdon ja muutaman tapaamisen jälkeen. Eri asia kokonaan on sitten tietenkin se, miten tällaiset "pika-avioliitot" ovat mahtaneet kestää. Eikä elämä helppoa ole Mageen kirjassakaan.
Katharinan perheen ystävä, tohtori Weinart, saa suhteillaan pidennettyä Peterin lyhyttä vihkilomaa, mutta vastapalvelukseksi Peter joutuu töihin, tyhjentämään juutalaisasuntoja. Näiden öisten reissujen aikana opettajan työstä haaveileva Peter imee itseensä melkoisen annoksen natsiaatteita ja alkaa itsekin uskoa siihen mitä joutuu tekemään. Loman päätyttyä Peter palaa rintamalle, ja Katharina jää odottamaan häntä - ja heidän yhteistä lastaan. Tohtori Weinart järjestää Katharinalle ja tämän vanhemmille uuden, paremman asunnon - juutalaisista tyhjennetyn, ja ottaa samalla perheen tiukasti talutushihnaansa.
Kirjeet kulkevat Berliinin ja itärintaman välillä tiuhaan tahtiin, ja vastanaineet haaveilevat ajasta jolloin voivat olla jälleen yhdessä, perheenä. Vaan kun asiat pitkistyvät, ne myös mutkistuvat, ja niin on laita myös sota-aikana. Peter ja tämän sotilasystävät etenevät aina Stalingradiin asti, ja siellä helvetti pääsee valloilleen. Saksalaiset jäävät mottiin. Lähes ainoa varma tie sieltä ulos on antautuminen (se ainoa varma on kuolema), ja ennen pitkää siihen päätyy myös Peter. Tällä välin Katharina on synnyttänyt pojan ja joutunut perheensä kanssa palaamaan vanhaan asuntoonsa. Berliinin murtuminen on lähellä... Onko enää toivoakaan jälleennäkemisestä?
Hienosti ja kaunistelemattomasti kirjoitettu kirja, joka piti tiiviisti otteessaan.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Audrey Magee: The undertaking
Suomentanut Heli Naski
Atena, 2015
332 sivua
keskiviikko 4. toukokuuta 2016
Vappulukuhaasteen kauhut!
Vappulukuhaasteen aikana luin pari "pelottavaa" teosta, joista toinen oli kauhukirjallisuutta ja toinenkin ainakin melkein... nimittäin suomalaisia kummitustarinoita. Molemmat kirjat ajattelin kuitenkin passeleiksi Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen.
Mellastelevat, räyhäävät ja pelottavat kummitukset ovat oma lajinsa, mutta monesti kummittelu loppuu siihen, kun sen taustalla oleva selvittämätön asia on saatu jollain tavalla kuntoon. Mutta kummitus voi olla myös sanansaattaja, enkeli tai pelkkä ennakkoaavistus, joka ilmoittaa jostain tulevasta tapahtumasta tai varoittaa etukäteen vaarasta. Joskus näkymättömät kädet ovat viimehetkellä pelastaneet onnettomuudelta tai johdattaneet turvaan. (takakansiteksti)
Suurin osa kirjan kummitustarinoista oli minulle entuudestaan tuttuja, eikä kirja oikeastaan antanut mitään uutta. Tästä jäi vähän mitäänsanomaton olo. Ei muuta sanottavaa. :/
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 2 tähteä
Kirjan tietoja:
Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja : kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen
Minerva, 2016
240 sivua
Sarah Lotzin edellinen teos Kolme (Karisto 2014) pudotti neljä matkustajakonetta. Neljäs päivä (Karisto 2015) pysäyttää
risteilyaluksen keskelle Meksikonlahtea.
Beautiful Dreamer -risteilijän matkustajat ovat
nauttineet Meksikonlahden maisemista ja laivan monipuolisesta ohjelmasta,
kunnes neljäntenä päivänä laivasta sammuvat äkkiä kaikki virtalähteet ja
yhteydet ulkomaailmaan. Samaan aikaan matkustajien keskuudessa alkaa levitä hallitsematon
kulkutauti. Pimeässä laivassa syntyy pian paniikki, kun apua ei miehistön
lupauksista huolimatta ala kuulua. Ja miksi käytävällä on vilahtavinaan lapsi,
vaikka risteily on K-18? Kun myrsky nousee, luksusloma on muuttunut
painajaiseksi, jota ei pääse pakoon. (takakansiteksti)
Aiemman teoksen lento-onnettomuusteema oli kyllä jännittävä, mutta siitä jäi "se jokin" puuttumaan. Ehkäpä siksi tämä uudempi kirja ehti odotella hyllyssäni niinkin pitkään - kaipa sitä jotenkin pelkäsi että tämäkin kirja osoittautuu pieneksi pettymykseksi. Kaikeksi onneksi tämä kuitenkin vaikutti paremmalta ja vähemmän sekavalta. Tarinaa kerrotaan useamman eri henkilön näkökulmasta, mutta siinä pysyi hyvin "kärryillä". Risteilyllä on mukana (huijari)meedio Celine avustajineen sekä monilukuinen joukko hänen Ystäviään. Neljäntenä risteilypäivänä laivalla alkaa tapahtua kummia, ja kun yhdestä hytistä löydetään ruumis, kaaoksen ainekset ovat valmiina.
Näen samanaikaisesti sekä heikkoutena että vahvuutena sen, että tapahtumia ei liiemmin selitellä. Tämä tietysti jättää tarpeeksi tilaa lukijan omille tulkinnoille, mutta ehkä hitusen enemmän suuntaviivoja siitä, mistä oikeasti oli kyse, olisin kaivannut.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Sarah Lotz: Day four
Suomentanut J. Pekka Mäkelä
Karisto, 2015
385 sivua
Toinen kirja olikin sitten aika lailla erilainen, mutta osa kirjaan kootuista jutuista oli hyvinkin pelottavia. Eero Ojanen on koonnut hyytävimmistä suomalaisista kummitustarinoista kirjan Suuri suomalainen kummituskirja : kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen (Minerva 2016).
Ihmisiä ovat aina kiinnostaneet tarinat toisesta
todellisuudesta, näkymättömästä maailmasta, jonka asukkaat joskus vierailevat
keskuudessamme. Yliluonnolliset ilmiöt ja kummitukset elävät edelleen vahvasti
suomalaisessa kertomusperinteessä.
Hyvistä tarinoista on
monenlaisia versioita. Näihin kohtaamisiin on kuitenkin perinteisesti liittynyt
tunne siitä, että ”tässä paikassa on jotain selittämätöntä”, ”täällä on joku
muukin kuin minä”. Tavallisesti tarinoiden keskushahmona on kuollut ihminen,
joka jostain syystä ja jossain muodossa on jäänyt elävien keskelle. Kummitus
voi olla joku hyvin tiedossa oleva henkilö, kuten talon entinen asukas tai
muuten tiettyyn paikkaan sidoksissa oleva persoona. Usein kummitus liittyy
jollain tavalla selvittämättömiin asioihin, rikokseen tai muuten äkkinäiseen
kuolemaan. Mellastelevat, räyhäävät ja pelottavat kummitukset ovat oma lajinsa, mutta monesti kummittelu loppuu siihen, kun sen taustalla oleva selvittämätön asia on saatu jollain tavalla kuntoon. Mutta kummitus voi olla myös sanansaattaja, enkeli tai pelkkä ennakkoaavistus, joka ilmoittaa jostain tulevasta tapahtumasta tai varoittaa etukäteen vaarasta. Joskus näkymättömät kädet ovat viimehetkellä pelastaneet onnettomuudelta tai johdattaneet turvaan. (takakansiteksti)
Suurin osa kirjan kummitustarinoista oli minulle entuudestaan tuttuja, eikä kirja oikeastaan antanut mitään uutta. Tästä jäi vähän mitäänsanomaton olo. Ei muuta sanottavaa. :/
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 2 tähteä
Kirjan tietoja:
Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja : kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen
Minerva, 2016
240 sivua
tiistai 3. toukokuuta 2016
Teresa Myllymäki: Karhulehto
"Maailmallakin mainetta niittäneen Fourth Dimension -yhtyeen solisti
ja keulakuva Riko Torppa on viime yönä menehtynyt Santarannalla
sattuneessa rajussa ulosajossa."
Vappulukuhaasteen aikana lukemani romaani alkaa lehtiuutisella, jossa kerrotaan kirjan päähenkilön Iriksen elämän suurimmasta tragediasta, hänen vastavihityn aviomiehensä kuolemasta 31-vuotiaana.
Karhulehto on kirjan tärkeä paikka, tavallinen suomalainen metsä, josta hiljaa kulkiessaan löytää aina uusia ulottuvuuksia. Sinne Iris on kulkenut pienestä pitäen, kiivennyt mahtavalle Karhunkivelle rauhoittumaan ja saamaan lohtua. Nytkin, suuressa surussa, metsän mystiikka kutsuu häntä. Se, mitä Iris metsästä löytää, onkin jotain paljon isompaa kuin hän olisi koskaan osannut odottaa.
Romaanin tapahtumat vievät takautumien avulla 1900-luvun alkuun, sota-aikaan ja lopulta nykypäivään, joka saa selityksensä menneisyydestä. Vaikka suru, mustasukkaisuus ja kuolema ovat kirjassa vahvasti läsnä, on kirjan tärkein sanoma kuitenkin ikuinen rakkaus. (kustantajan esittelystä)
Stratovarius ja Timo Kotipelto uppoavat minullekin mainiosti, joten kun näin ennakkotietoja tästä kirjasta, oli kirja pakko varata saman tien. Teresa Myllymäen Karhulehto (Reuna 2016) täyttikin odotukset moninkertaisesti. Vaikka aihe on raskas ja tapahtumat traagisia, kerronta kulkee sujuvasti. Tarina alkaa 1980-luvulta, juuri Rikon kuoleman jälkeen. Iiris käy läpi suurta suruaan ja monien suomalaisten tavoin saa lohtua luonnosta. Jo lapsuudesta rakas paikka, Karhunkivi, käy entistä tärkeämmäksi. Mutta ennen kuin Iiris voi jatkaa elämäänsä eteenpäin, hänen täytyy käydä läpi niin oma lähihistoriansa kuin myös kurkistella ajassa taaksepäin aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Apuna muisteluissa ja myötäelämässä on Santajärven pitkäaikaisin ja rakastetuin kirjastonhoitaja neiti Karhu.
Romaanin tapahtuma-ajat liikkuvatkin melkoisen laajalla skaalalla, mutta vaikutelma ei silti missään vaiheessa ole sekava, vaan kaikkien aikakausien mukanaolo on perusteltua. Tapahtumien edetessä kohti loppuaan tullaan jo nykyaikaan, aina vuoteen 2014 asti, jolloin Rikon kuolemasta tulee kuluneeksi 30 vuotta. Kirjan alku ja loppu kietoutuvat hienosti, joskin surullisesti yhteen, kun kirjan päättää jälleen lehtiuutinen, jossa kerrotaan onnettomuudesta.
Synkähköstä aiheestaan huolimatta kirjan pohjasävy on toivoa täynnä. Siksipä sen lukeminenkin varmaan oli niin helppoa ja mukavaa, suorastaan lukuiloa. :)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Teresa Myllymäki: Karhulehto
Reuna, 2016
167 sivua
Vappulukuhaasteen aikana lukemani romaani alkaa lehtiuutisella, jossa kerrotaan kirjan päähenkilön Iriksen elämän suurimmasta tragediasta, hänen vastavihityn aviomiehensä kuolemasta 31-vuotiaana.
Karhulehto on kirjan tärkeä paikka, tavallinen suomalainen metsä, josta hiljaa kulkiessaan löytää aina uusia ulottuvuuksia. Sinne Iris on kulkenut pienestä pitäen, kiivennyt mahtavalle Karhunkivelle rauhoittumaan ja saamaan lohtua. Nytkin, suuressa surussa, metsän mystiikka kutsuu häntä. Se, mitä Iris metsästä löytää, onkin jotain paljon isompaa kuin hän olisi koskaan osannut odottaa.
Romaanin tapahtumat vievät takautumien avulla 1900-luvun alkuun, sota-aikaan ja lopulta nykypäivään, joka saa selityksensä menneisyydestä. Vaikka suru, mustasukkaisuus ja kuolema ovat kirjassa vahvasti läsnä, on kirjan tärkein sanoma kuitenkin ikuinen rakkaus. (kustantajan esittelystä)
”Melodinen hevi on aina saanut ajatukseni lentämään. Karhulehdon tunnelma on Stratovariuksen kappaleesta When the Night Meets the Day. Kuunneltuani biisin satoja kertoja tajusin, että minun täytyy kirjoittaa tämä tunne paperille. Itse tarina lähti kehkeytymään Timo Kotipellon biisistä Beauty Has Come. Kuvaus surusta, jota kirjan Iris kokee rakastettunsa menetettyään, syntyi tätä laulua kuunnellessa.” (Reuna Bulletin 2/2015, kevään 2016 uutuudet)
Stratovarius ja Timo Kotipelto uppoavat minullekin mainiosti, joten kun näin ennakkotietoja tästä kirjasta, oli kirja pakko varata saman tien. Teresa Myllymäen Karhulehto (Reuna 2016) täyttikin odotukset moninkertaisesti. Vaikka aihe on raskas ja tapahtumat traagisia, kerronta kulkee sujuvasti. Tarina alkaa 1980-luvulta, juuri Rikon kuoleman jälkeen. Iiris käy läpi suurta suruaan ja monien suomalaisten tavoin saa lohtua luonnosta. Jo lapsuudesta rakas paikka, Karhunkivi, käy entistä tärkeämmäksi. Mutta ennen kuin Iiris voi jatkaa elämäänsä eteenpäin, hänen täytyy käydä läpi niin oma lähihistoriansa kuin myös kurkistella ajassa taaksepäin aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Apuna muisteluissa ja myötäelämässä on Santajärven pitkäaikaisin ja rakastetuin kirjastonhoitaja neiti Karhu.
Romaanin tapahtuma-ajat liikkuvatkin melkoisen laajalla skaalalla, mutta vaikutelma ei silti missään vaiheessa ole sekava, vaan kaikkien aikakausien mukanaolo on perusteltua. Tapahtumien edetessä kohti loppuaan tullaan jo nykyaikaan, aina vuoteen 2014 asti, jolloin Rikon kuolemasta tulee kuluneeksi 30 vuotta. Kirjan alku ja loppu kietoutuvat hienosti, joskin surullisesti yhteen, kun kirjan päättää jälleen lehtiuutinen, jossa kerrotaan onnettomuudesta.
Synkähköstä aiheestaan huolimatta kirjan pohjasävy on toivoa täynnä. Siksipä sen lukeminenkin varmaan oli niin helppoa ja mukavaa, suorastaan lukuiloa. :)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Teresa Myllymäki: Karhulehto
Reuna, 2016
167 sivua
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)






