Ladydi elää äitinsä kanssa vuoristokylässä Meksikossa, missä tytön on paras syntyä rumana. Naistennaurattajana tunnettu isä on kylän muiden miesten tavoin karannut paremman elämän perässä rajan taakse Yhdysvaltoihin. Jäljellä ovat vain machetejaan teroittavat naiset, lapset ja skorpionit.
Kun auton ääni lähestyy, tytöt piiloutuvat maakuoppiin. Tyttöjä vievien huumelordien luota ei kukaan palaa. Paitsi Ladydin ystävä Paula, joka tuli takaisin ranteessaan tatuointi "Cannibal's Baby". (takakannesta)
Ladydin elämä pienessä Meksikon vuoristokylässä on jatkuvaa varuillaan oloa. Jos näköpiiriin ilmestyvät autot ovat katumaastureita, varsinkin mustia, tietää se kylän tytöille pakomatkaa maissipelloille kaivettuihin kuoppiin. Tytöt ovat lähes varmoja kovan kohtalon uhreja, varsinkin jos sattuvat olemaan nättejä. Siksipä tyttöjen kauneus kätketään, ja kylän kauneushoitolaa sanotaan rumuushoitolaksi. Kun joku on raskaana, rukoillaan syntyväksi poikaa.
"Kun minä synnyin, äiti julisti naapureille ja toriväelle, että oli syntynyt poika.
Luojan kiitos poika tuli!
Kyllä, kiitos Herran ja neitsyen, vastasivat kaikki, vaikkei kukaan uskonut. Meidän vuorella syntyi pelkkiä poikia ja osa pojista muuttui tytöiksi yhdentoista kieppeillä. Siinä iässä näiden poikien täytyi muuttua rumiksi tytöiksi, joiden taas täytyi välillä piiloutua maahan kaivettuihin koloihin."
Näin kaikki tekevät, mutta silti kylän kaunein tyttö viedään. Vastoin kaikkien odotuksia Paula kuitenkin palaa, tosin monin tavoin haavoittuneena ja elämänhalunsa menettäneenä. Ladydi saa tietää jotakin Paulan kokemuksista, mutta on kyllin hyväuskoinen lähtemään naapurinpoika Miken järjestämään työhön lastenhoitajaksi. Työnantajaansa Ladydi ei ehdi edes näkemään, kun matkalla sattuu ja tapahtuu. Mike osoittautuu huumekuriiriksi ja kykeneväksi raakuuksiin, joita Ladydi joutuu todistamaan. Eipä aikaakaan, kun jäljet johtavat sylttytehtaalle ja Ladydi löytää itsensä tutkintavankeudesta.
Vankila on Ladydille silmiä avaava koulu siitä, miten naisia Meksikossa kohdellaan. Kauppaa käydään kaikella ja kaikesta, mutta naisten välinen solidaarisuus menee lähes kaiken edelle. Vankilassakin ollaan valmiita auttamaan mistään tietämätöntä keltanokkaa.
Kaapattujen tyttöjen osa on kova. Niiden tyttöjen, jotka joutuvat jatkuvasti pelkäämään kaapatuksi tulemista, ei ole juuri sen parempi. Kuten kirjan loppusanoissakin todetaan:
"Nainen voidaan myydä uudelle omistajalle yhä uudelleen ja uudelleen, prostituoitu usealle asiakkaalle saman päivän aikana - toisin kuin annos huumeita, jonka voi myydä vain kerran."
Järkyttäviä kohtaloita - mutta järkyttävintä on tietää, että tämä kaikki on nykypäivän Meksikossa täyttä totta. Todellinen valta on huumemafialla, raha puhuu ja ihmishenki on toisarvoinen asia. Tämä kirja on saanut alkunsa, kun kirjailija haastatteli meksikolaisia kätkettyjä naisia, naisvankeja sekä rikoksen uhriksi joutuneita naisia.
Yli puolet Meksikon maaseudun perheistä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Suurin osa heistä kuuluu johonkin maan 50 intiaaniryhmään. Tätä seikkaa ei kovinkaan aktiivisesti tuoda kirjassa esille, mutta jossain vaiheessa Ladydin äiti toteaa: "Minä olin tavallinen maalaisintiaani." Tästä syystä rohkenen ottaa kirjan mukaan Kansojen juurilla -haasteeseen. Kirjallinen maailmanvalloitus etenee luonnollisesti Meksikoon, ja koska lukeminen oli varsinainen flow-elämys, kelpuutan kirjan myös Lukuiloa 2016 -haasteeseen.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Jennifer Clement: Prayers for the Stolen (2014)
Suomentanut Terhi Kuusisto
Like, 2014
268 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti