Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Tässä taas kirja, joka lähti töistä mukaani ihan kansikuvan perusteella. Jan-Philipp Sendkerin esikoisteos Sydämenlyönneissä ikuisuus (Gummerus 2016) on kertakaikkisen viehättävä teos, onneksi myös sisältönsä puolesta. 

Alun perin Burmasta kotoisin oleva Tin Win on menestynyt juristi New Yorkissa. Eräänä päivänä Tin Win ottaa salkkunsa ja lähtee töihin. Hän ei kuitenkaan koskaan saavu työpaikalleen, eivätkä hänen amerikkalainen vaimonsa ja kaksi aikuista lastaan kuule hänestä enää mitään. Neljä vuotta myöhemmin Tin Winin tytär, uraorientoitunut Julia saa käsiinsä vuosikymmeniä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut vuonna 1955 tuntemattomalle burmalaisnaiselle. Julia ei tiedä mitään isänsä ensimmäisestä kahdestakymmenestä elinvuodesta ja päättää matkustaa kirjeessä mainittuun pieneen burmalaiskylään. Julian koko maailman mullistavan matkan päättyessä hän on oppinut paljon isästään – ja elämästä yleensä.
Sydämenlyönneissä ikuisuus on ainutlaatuinen lukukokemus omaa tietään etsiville, itämaisesta mystiikasta kiinnostuneille ja kaukomaille havittelijoille. Maailmalla suurmenestykseen noussut romaani on lempeä ja inhimillinen tarina kohtalon erottamista rakastavaisista ja rakkauden voimasta. 
(kustantajan esittelyteksti) 

Saavuttuaan pieneen burmalaiskylään Julia kohtaa pienessä teehuoneessa vanhan miehen, joka tuntee hänet. Tietää hänen koko nimensä ja syntymäaikansa, ja on odottanut tätä viimeiset neljä vuotta. Kyllä, mies tuntee Julian isän ja tietää hänen tarinansa, mutta se on pitkä juttu...

"Täällä minä muuten tapasin isännekin, ja itse asiassa hän istui juuri tuolla jakkaralla ja minä kuuntelin hämmästyneenä hänen tarinaansa juuri tässä - myönnän, että olin hämmentynyt ja jopa epäuskoinen. En ollut koskaan kuullut keneltäkään sellaista tarinaa. Voiko sanoille puhjeta siivet? Voivatko ne liukua ilman halki kuin perhoset? Voivatko ne vangita meidät, kuljettaa meidät toiseen maailmaan? Voivatko ne avata sielumme viimeisenkin salaisen kammion? En tiedä, pystyvätkö pelkät sanat siihen, Julia, mutta teidän isällänne oli sinä päivänä ääni, jollaisen kuulee ehkä vain kerran elämässä. -- 'Minä en ole uskonnollinen mies, U Ba, ja rakkaus on ainoa voima, johon minä todella uskon.' Näin teidän isänne sanoi." (s. 12-13)

Julia ei tiedä mitä uskoa ja ajatella, mutta U Ban kertomus kiehtoo häntä. Seuraavana päivänä he tapaavat taas, ja tarina jatkuu - ja sitä seuraavana. Julia kuulee isästään asioita, joista hänellä ei ole ollut aavistustakaan, isä ei ole puhunut niistä koskaan. Hän kuulee myös isän rakastetusta, Mi Mistä, ja siitä, miten nuoret joutuivat eroon toisistaan. Lopuksi Julia kuulee isän ja Mi Min tavanneen vielä viimeisen kerran, neljä vuotta sitten. Sitten isä kuoli. Tieto on musertava, sillä Julia ennätti jo ajatella isänsä majailevan kylässä edelleen. U Ban tyyneys auttaa Juliaa pääsemään suurimman surun yli, mutta yllätykset eivät suinkaan ole vielä lopussa.

Erittäin hienosti ja kauniisti kirjoitettu kirja! Tämän tulen muistamaan pitkään. Ensin kirjan lukemista ei olisi malttanut lopettaa, mutta lopussa teki mieli jo säästellä sivuja, ettei se loppuisi liian äkkiä. Silkkaa lukuiloa siis! Kaunokirjallinen maailmanvalloitus etenee Burmaan eli siis tätä nykyä Myanmariin. Ja koskapa kyseessä on kaunis rakkaustarina, sopii se myös Helmet-haasteen kohtaan 3: kirjassa rakastutaan.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Jan-Philipp Sendker: Das Herzenhören (2002)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi 
Gummerus, 2016 
326 sivua  

Martti M. Niemi: Jos... Helsingin olympialaiset 1940

Nyt esiteltävänä onkin kirja, jota en varmasti olisi lukenut ilman lukuhaastetta. Urheilu ei ole minun juttuni, ei sitten yhtään. Niinpä Helmet-haasteen kohta 31 (olympialaisista kertova kirja) tuntui etukäteen erittäin haasteelliselta. Sattumalta törmäsin sitten tähän Martti M. Niemen teokseen Jos... Helsingin olympiakisat 1940 (Marjaniemi 2008). Jopa kaltaiseni antiurheiluihminen tietää, ettei kyseisiä kisoja koskaan järjestetty, sattuneesta syystä... niinpä tartuin kirjaan osittain ihan puhtaasta mielenkiinnosta. Kyseessä on siis yhdenlainen vaihtoehtohistoria, jotka minua ovat aina kiehtoneet jo ihan periaatteen vuoksi. 

Toinen maailmansota ei sytykään, kun pommi-isku Hitleriä vastaan onnistuu. Talvisotaa ei käydä, kun O.W.Kuusinen loikkaa Suomeen. Helsingissä voidaan siis pitää olympialaiset 1940 suunnitelmien mukaan.
Tämä teos on kuvitelma siitä, miten kisoissa olisi voinut käydä. Tilastot ennustavat isäntämaalle jymymenestystä. Mutta suomalaishuiput joutuvat kamppailemaan radalla raivokkaasti etenkin nousevia ruotsalaistähtiä vastaan. Ja suomalainen lähetyssaarnaaja on valmentanut Etiopian ylängöillä mustaa nuorukaista, jonka hän tuo kisoihin mukanaan...
Muuan nuorimies nimeltä Emil Zatopek on vielä katsomossa, mutta vanha Paavo Nurmi valmentaa edelleen suomalaisjuoksijoita. Monet 30-luvun veteraanit ovat innostuneet kotikisoista, ja nousevat tähdet ovat nopeuttaneet kehitystään samasta syystä. Virolais-suomalainen Kalevi Kotkas nostattaa suuria tunteita stadionilla, koska samaan aikaan Viroa ollaan liittämässä Neuvostoliittoon. Suurpolitiikka sotkeutuu taas urheiluun, ja suurvaltojen johtomiehet kokoontuvatkin Helsinkiin, seuraamaan muka kisoja... (takakansiteksti)

Todella eläneet urheilijat - mukana vain muutama fiktiivinen hahmo - kilpailevat stadionilla todellisten tilastojen mukaisten kykyjensä tavalla kuvitelluissa kisoissa. Suomi on todellakin ollut urheilun pieni suuri maa - kisojen mitalisaalis on komea. Määrät eivät jääneet mieleeni, varsinkin kun kirjan loppupuoli tuli luettua jokseenkin harppomalla. En vaan jaksanut kiinnostua tarpeeksi. Sinänsä harmi, sillä kirjailja vaikuttaa tehneen melkoisesti taustatyötä. 
Itsekin uteliaana googlailin aiheesta ja päädyinkin Helsingin kaupunginarkiston sivuille, johon on koottu paljon tietoa kyseisistä kisoista.
Kirja ei siis valitettavasti ollut mikään suuri lukuelämys, mutta tulipahan luettua. Jos urheilu kiinnostaa, niin toki silloin tästäkin saa varmasti enemmän irti. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 2 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Martti M. Niemi: Jos... Helsingin olympiakisat 1940
Marjaniemi, 2008
239 sivua
    

Kristallimeri : tarinoita merirosvoista

Kuten Kristallimeri : tarinoita merirosvoista -teoksen (Osuuskumma 2015) esipuheessakin sanotaan, merirosvoista on varmasti kerrottu tarinoita yhtä kauan kuin heitä on ollut olemassa. Sellaisena hahmona, kuin merirosvot yleensä on totuttu käsittämään, heistä kerrottiin ensimmäisen kerran jo 1700-luvulla. Silloin tarinoihin tulivat pelottavat, kauhistuttavat, raa'at, julmat - mutta myös jollakin tapaa ihailtavat merirosvot, jotka seikkailivat eksoottisissa maissa. Tähän kategoriaan lukeutuu myös kaikkien tuntema elokuvamerirosvo Jack Sparrow.

Tämän novelliantologian merirosvot ovat kaukana Jack Sparrowista - vai ovatko sittenkään? Kristallimeren yksitoista novellia vievät piraatit paitsi merelle, myös maalle, ilmaan ja aina avaruuteen saakka. Vaikka miljöö muuttuu, merirosvouden ydin säilyy samana. Merirosvo tuntee oman arvonsa ja on vapaa yhteiskunnan kahleista. Hän on jalo ja raaka seikkailija, joka noutaa lukijan mukaansa matkalle, jolla ei yksitoikkoista hetkeä tarvitse kokea. (kustantajan esittelyteksti)

Tähän kirjaan novelleja ovat kirjoittaneet Jani Kangas, Kari Välimäki, J.S. Meresmaa, Magdalena Hai, Patricia Mal, Erkka Leppänen, Janos Honkonen, Mikko Rauhala, Maija Haavisto, Anni Nupponen ja Jussi Katajala. Suurin osa heistä on minulle entuudestaan tuttuja juuri näiden novelliantologioiden kautta, muutama taitaa olla tuntemattomia.

Eniten minun makuuni tämän kokoelman novelleista oli Janos Honkosen Piru erehtyi vuodella. Siinä eletään vuotta 2014 ja tapahtumapaikkana on alus Itämerellä. Nykypäivän lisäksi tarinan sisällä kulkee kertomus Itämeren merirosvoista kauheimmasta, Elias "Talgnäve" Justanderista. Nykyajassa Virve on saanut vihiä vanhan, pitkään etsityn merirosvolaivan hylyn sijainnista ja ylipuhunut sukellustukialuksen käyttöönsä melkoista korvausta vastaan. Millä tuon korvauksen maksaisi, on vielä epäselvää, mutta väliäkö sillä. Hylyssä odottaa korvaamattoman arvokas aarre. Lopulta odotus palkitaan ja Justanderin laivanhylky löytyy. Virve sukeltaa syvyyksiin, Samaan aikaan meren pinnalla nousee myrsky...

Honkosen novellin lisäksi pidin kovasti sekä J.S. Meresmaan että Magdalena Hain novelleista. Meresmaan Kapteenin synty sijoittuu Mifonki-sarjasta tuttuun maailmaan aikaan ennen romaanien tapahtumia. Linn Rondestani on seurannut Punaisen kuohun kapteeni Dairia ryöstöretkeltä toiseen, mutta nyt miehen seura on alkanut kyllästyttää. Tarunhohtoinen kivi, Tuulten kyynel, on kuitenkin vielä löytämättä, ja Dairin laivaa tarvitaan. Dair tekee kuitenkin kohtalokkaan virheen ja menettää asemansa.

Hain Kaunis Ululian puolestaan on omistettu merirosvojen kiistattomalle kuningattarelle, Kiinanmeren kauhulle, Ching Shih'lle. Novellin kertoja on Ululian, jonka merirosvot ottavat mukaansa hyvin nuorena. Hänestä tulee merirosvojen äitijohtajan, ai khi Lee Lain lemmikki. Kun Lee Lain puoliso menehtyy ja uuden puolison etsintä alkaa, Ululianin toiveet ovat korkealla... mutta mikä mahtaa ollakaan hänen tärkein tehtävänsä?  Hain novellista on peräisin myös kokoelman nimi: 

"Kristallimeren tuuli ei tuo mukanaan hajuja. Siinä ei kasva levää, sen vesissä ei elä kaloja. Ainoat olennot, jotka pystyvät asuttamaan sen kirkkaita, polttavia syvyyksiä, ovat kristallilohikäärmeet ja jumalat, jotka niitä komentavat." (s. 69)

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja: 
Kristallimeri : tarinoita merirosvoista 
Osuuskumma, 2015 
248 sivua 

Jory John & Benji Davies: Pää tyynyyn!

Harvemmin viitsin lasten kuvakirjoista mitään blogata, mutta nyt on pakko! Uutuuksien joukossa oli hykerryttävä Jory Johnin ja Benji Daviesin kuvakirja Pää tyynyyn! (Karisto 2016), josta voi aivan hyvin tulla uusi nukkumaanmenohetkien klassikko. 

Ankka ja Karhu ottavat toisistaan mittaa. Karhu on aivan tolkuttoman väsynyt...

...mutta pahaksi onneksi naapurin Ankka on pirteämpi kuin koskaan!

Juuri tämä ankka-hahmo on se, joka minuun kirjassa vetoaa. Hulvaton tyyppi! :D Ulkomuoto tuo jotenkin mieleen Wallace & Gromit -sarjan pahan pingviinin. Ankka tekee kaikkensa pitääkseen Karhun hereillä, mutta Karhu ei anna periksi. 

Vaan kuinkas mahtaakaan käydä? Vaihtuvatko osat, vai onko Ankan salaisesta aseesta apua? ;)

Tämä kirja kuittaa Helmet-haasteen kohdan 18: Lastenkirja. Sekä tietysti lukuiloa tarjosi reippaasti!

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja: 
Jory John & Benji Davies: Goodnight already! (2014)
Suomentanut Roope Lipasti 
Karisto, 2016 
32 sivua  

2 x Ranskan historiaa: Kun kuulet laulun varjojen & Luxus (Purppuragiljotiini #1)

Kun sairastaa ja/tai lomailee, blogin päivittäminen unohtuu. Lukeminen ei onneksi kuitenkaan! Nyt on päässyt kertymään blogattavaa, ja aloitetaan nyt sitten tällaisella. :)

Annmari Dannebey on nimestään huolimatta ihan suomalainen, kylläkin Ranskassa asuva kirjailija. Hänen esikoisteoksensa Kun kuulet laulun varjojen (Myllylahti 2015) osui silmiini, kun etsin töissä asiakkaalle "jotakin Gabaldonin kaltaista". Ja kieltämättä, kun takakansitekstin lukee, Gabaldonin Matkantekijä-sarja tulee väistämättä mieleen: 

1950-luvun Ranska nuolee vielä haavojaan toisen maailmansodan jälkeen. Kun temperamenttinen Enora irtisanotaan nahkavärjäämössä, ja kiukuspäissään päätyy Eavin metsään, ei hän arvaakaan seurauksia. 
Vuonna 1745 markiisi Jean-Philippe de Belleroy lähtee juhlavalle metsästysretkelle seurueineen. Uskollinen ratsumestari Gwendal toivoo, ettei heidän tarvitsisi koskaan palata ja hän välttyisi näin itse puisevalta naimakaupalta. 
Pienen normandialaiskylän kupeessa kasvaa ikiaikainen metsä, yksi Ranskan suurimpia, ja sen kävijöiden tarinat ovat kirvoittaneet paikallisten keskuudessa legendoja. Eavin metsässä tapahtuu kummia. Se on oma maailmansa, jossa on omat sääntönsä ja lakinsa. Ja jossain laulaa valkoinen mustarastas... 

Vielä kirjan alkusivutkin muistuttivat Gabaldonin tekstejä jotenkin turhan paljon, ja uskalsin jo olla hitusen pettynytkin. Sitten alkoi tulla selväksi, ettei tämä nyt sentään suoraa kopiointia olekaan. Gabaldonin sarjassahan Claire siirtyy menneisyyteen kivikehän kautta, tässä kirjassa kyse oli kaikeksi onneksi jostain ihan muusta. Eavin metsässä todellakin tapahtuu kummia - ikiaikainen metsä on kohdannut kaikenlaista viikinkien loitsuista noituuteen, ja sen salaisuuksia vartioivat Risupedot.  Tämä kirja tuntuikin enemmän fantasialta kuin Gabaldonin sarja.

Idea oli tarpeeksi omaperäinen koukuttaakseen lukemaan kirjan loppuun asti, mutta jotenkin kirja oli kuitenkin pettymys. Loppuratkaisu jotenkin lässähti, tai töksähti, tai jotain. Mutkia vedettiin turhan suoriksi ja paljon jäi ainakin minulle auki. Kaikkein eniten kuitenkin ärsytti kirjassa käytetty kieli. En tiedä mistä johtuu, mutta kirjailija oli käyttänyt aivan kummallisia lauserakenteita ja sanajärjestyksiä välillä. Minun kielipoliisin korvaani semmoinen ei passaa. ;)

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Annmari Dannebey: Kun kuulet laulun varjojen 
Myllylahti, 2015
303 sivua  

Tässä mielessä "parempaa" tai sanotaanko ainakin hiotumpaa tekstiä oli Milja Kauniston uutuus Luxus (Gummerus 2016). Myös Kaunisto on Ranskassa asuva suomalaiskirjailja, ja vieläpä lähes samanikäinen Dannebeyn kanssa. Kaunistolla on plakkarissaan kuitenkin jo yksi hieno trilogia Olavi Maununpojasta (Synnintekijä 2013, Kalmantanssi 2014 ja Piispansormus 2015), eli aika tuottelias kirjailija hän on. 

Luxus aloittaa uuden Purppuragiljotiini-sarjan, joka sijoittuu Ranskan vallankumouksen aikaan. Tämä uusi sarja vaikuttaa minusta vielä vetävämmältä kuin Olavi Maununpojasta kertovat kirjat, vaikka tyyli on hyvinkin pitkälle samanlaista: mielikuvitus on pitelemätöntä ja kieli verevää ja runsasta. Ranskan ylhäisö ja alhaiso kohtaavat häpeämättömän paheellisissa merkeissä. 

Vanhan Kuningaskunnan Ranska on kurjuuden, ylellisyyden, kunnianhimon, nälän ja petosten noidankattila. Isidore Boreal on kasvanut valheessa ja hulluudessa, Marie-Constance de Boucard on piehtaroinut himossa ja silkissä. Markiisi de Sade on elänyt demoniensa vankina. Kun vallankumous syttyy, he kohtaavat paikassa nimeltä Maison de Luxe. Ja jokaisen on löydettävä oma keinonsa selviytyä - luovuttava arvoistaan, hyveistään, kodistaan tai omaisuudestaan puolustaakseen oikeuttaan elää. (takakansiteksti)

Kirjailija itse kertoo Luxuksen synnystä näin kirjan lopussa: 

"Kaksi asiakirjaa antoi tälle romaanille alkusysäyksen. 
Säätyjen Yleiskokouksen päiväkirjan ote, päivätty 31. maaliskuuta 1791, jossa otetaan esille Sancerren kreivikunnan myynti kuninkaalle Sancerren kreivin taloudellisen skandaalin tähden ja tiedustellaan, miksi tuo kansallinen häpeä ei joudu tutkinnan alaiseksi useista vaatimuksista huolimatta. 
Toinen asiakirja on markiisi de Saden entisen puolison, markiisitar Renée de Saden, kirje markiisille. Hän kirjoittaa 24. lokakuuta 1789: '...ei että niinkään pelkäisin lyhtypylvästä [lyhtypylvääseen hirttämistä] tai tuota suuripartaista miestä, joka katkoo ihmisten kaulat, vaan että en kuolisi nälkään...'" (s. 546)

Näiden lisäksi ja ennen kaikkea kirjan synnyn kannalta tärkeäksi osoittautui vuonna 1989 tehty matka Ranskaan, jolloin kirjailija myös päätti että Ranskasta tulisi hänen kotimaansa. 

Vaikka historiasta pidänkin, Ranskan vallankumous ei ole koskaan ollut ykköskiinnostuksenkohteeni. Joitakin seikkoja toki muistaa, mutta tiedot ovat kuin sirpaleina päässäni - vapaus, veljeys, tasa-arvo; giljotiinit; Marie-Antoinette... Tämä kirja toimi kuitenkin mainiona kertauskurssina, ja sitä mukaa kun tarinaa luki eteenpäin, huomasi muistavansa muinaiset historiantunnit jostain ala-asteelta. Erittäin asiantuntevaa tekstiä siis, taustatyö on äärimmäisen hyvin tehty. Toki kirjassa oli paljon sellaistakin, josta en ole tiennytkään: eliittiprostituutio ja luksusbordellit nyt esimerkiksi. Kiinnostavaa oli myös, miten markiisi de Sade oli sidottu osaksi kokonaisuutta.

Haasteisiinkin nämä kirjat passaavat. Helmet 2016 -haasteen kohtaan 25 (kirjassa on yli 500 sivua) sopii Kauniston kirja, ja molemmat kun sijoittuvat Ranskaan, maailmanvalloitus etenee taas yhden valtion eteenpäin. Kauniston kirjan ahmaisin alle vuorokaudessa, se oli silkkaa lukuiloa. :) 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Milja Kaunisto: Luxus 
Gummerus, 2016
550 sivua

Tuula Kallioniemi: Risteys (juonipaljastuksia, varokaa!)

Toissapäivänä oli yksi vuoden kohokohtia, Kirjasaari-esittelypäivä. Minä ja viisi muuta kirjastoammattilaista esittelimme viime vuoden aikana ilmestyneitä lasten- ja nuortenkirjoja ja erityisesti niitä helmiä. Takana monta monituista luettua kirjaa ja vajaan tunnin esittelyrutistus. Kaikki meni loistavan hienosti! Ja nyt onkin aika ruveta lukemaan seuraavaa vuotta varten... 

Eilen sitten aloitin! Tuula Kallioniemen Risteys (Otava 2016) oli mainion pehmeä lasku, vain 90 sivua. 

"Se paku ilmestyi kuin tyhjästä. Okei, myönnetään, törmäsin kolmion takaa suoraan maantielle." Mitä tapahtuu, kun 13-vuotias kulmakunnan kovis saa kuoleman kynnyksellä mahdollisuuden parantaa tapansa? Voiko enkeliksi ryhtyä?
Mika ei enää katso sivusta, kun joku lähitienoon asukkaista on hakoteillä tai kaipaa apua. Moni kuitenkin hieraisee silmiään nähtyään hyväntekijänsä. Eihän se voi olla Mika, joka on tunnetusti aina pahanteossa? Sama poika, jonka huhutaan saaneen surmansa skootteriturmassa? Poika, joka kantaa kaunaa vanhemmilleen, koska he ovat jättäneet jotain tärkeää kertomatta. (takakannesta)

Kirja on helppolukuinen, mielenkiintoisesti rakennettu pienoisromaani. Alku on raflaava, tehdään heti selväksi mistä on kyse: "Ei se ollut edes kamalaa. Pelkästään outoa. Ei sattunut mihinkään. Mä leijuin. Leijuessani näin skootterin mäsänä alhaalla tienpenkalla. Kypärää en nähnyt, koska sitä ei ollut. -- Mä siis leijuin ja näin, miten Meri polki keltaisella Jopollaan kohti risteystä. -- Muitakin tuli. Jotkut piteli käsiä kasvoillaan. En saanut niiden puheista selvää. Ajattelin, että kysyn huomenna koulussa, mitä ne oikein möykkäsivät. Sitten tajusin, että mitään huomista ei olisi. Ei minulle. Huomenna penkereellä olisi kynttilöitä ja kukkia. Ehkä myös kuva minusta. -- Kirkas valo, jossa olin leijunut, alkoi kuljettaa mua pois. -- Ja joku sanoi: - Nyt saat itse valita." (s. 7-9)

Mika tekee valintansa, ja sen jälkeen useat ihmiset joutuvat hämmästelemään nähtyään tutun näköisen hahmon auttamassa itseään. Jonkun on katkaistava kierre. Pyydät anteeksi ja teet mitä pitää. Lopeta pölliminen. Miten se voi olla mahdollista? Eikö Mika kuollutkaan? 

>>> SPOILER ALERT!! <<<










Itse asiassa ei. No, kuinka moni yllättyi? Minä en ainakaan. Tämähän on nuortenkirja, ja niissä kuuluu olla onnellinen loppu, harmi kyllä. Mielestäni tarina olisi ollut tehokkaampi, jos loppuratkaisu olisi ollut se surullisempi. Nyt loppusivut ovat vähän turhaa selittelyä, jonka laista minä en ainakaan yhtään olisi kaivannut. Mika herää sairaalasta niskavedosta, viereisessä vuoteessa makaa Elisa, joka on yksi Mikan enkelinä pelastamista.

"- Onks sulla ollut koskaan sellaista oloa, niin kuin olisit vähän niin kuin kuollut? Tai niin kuin katselisit itseäsi jostain katonrajasta tai jotain? Elisa kysyi. - Mulla on ollut pari kertaa. Sitä sanotaan kuulemma jokskin rajatilakokemukseksi. 
Mä olisin halunnut nähdä sen kasvot, mutta pää ei kääntynyt. 
- Ehkä unessa, mä sanoin. - Tai en mä tiedä.
- Uskot sä enkeleihin? Elisa kysyi sitten.
- En kai. Miten niin? mä ihmettelin."  (s. 89)


Kai Kallioniemi on sitten ajatellut, että nuoret kaipaavat niitä onnellisia loppuja ja asioiden puhkiselittämistä. Itse kyllä uskallan vähän epäillä... No, toisaalta omasta nuoruudesta on jo jonkin verran aikaa, ja siinä vaiheessa luin itse sujuvasti esim. Kingin kauhukirjoja. Tämän kirjan kohderyhmäksi ajattelisin niitä vähän lukevia nuoria, jotka etsivät mahdollisimman ohutta kirjaa esitelmää varten. :) 

Napataanpa tästä kirja Helmet-haasteen kohtaan 49: Vuonna 2016 julkaistu kirja.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Tuula Kallioniemi: Risteys 
Otava, 2016 
90 sivua  

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (sisältää juonipaljastuksia!)

Yöpöydälläni on vallan kaoottinen tilanne. Monta aloitettua kirjaa, joita pitäisi saada jatkettua, mutta viime viikonloppu oli niin kiireinen että en jaksanut lukea yhtään. Nyt alkuviikosta onkin sitten pitänyt lukea ihan urakalla että sain palautettua varatun kirjan ajoissa. Tällä kirjalla pääsenkin avaamaan oman Apinan vuosi -lukuhaasteeni.

Karen Joy Fowler oli minulle entuudestaan lukematon kirjailija. Olen kyllä pyöritellyt hänen aiempia teoksia useampaankin otteeseen käsissäni, mutta aina on ollut sitten niin paljon muutakin luettavaa. Tästä kuulin kuitenkin niin paljon kehuja että pakkohan kirja oli saada käsiinsä, varsinkin kun se sopi omaan haasteeseeni (sekä myös Helmet-haasteen kohtaan 8: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin).

Olimme ihan suunniltamme (Tammi 2015) kertoo tarinaa perheestä, johon kuului kolme lasta. Heistä yksi, Rosemary, on kirjan minäkertoja: "Kolme lasta, yksi tarina. Kertoja olen minä vain koska olen meistä ainoa, joka ei ole kaltereiden takana."

Vanhempiaan ei voi kukaan valita, mutta he voivat tehdä lapsensa puolesta valintoja. Hurjia, koko elämän mullistavia valintoja.
Lapsena Rosemary puhua pälpätti lakkaamatta, joten miksi nyt, opiskelijatyttönä, hän ei puhu juuri mitään? Hänellä oli samanikäinen sisar, Fern, ja isoveli, Lowell. Hän rakasti heitä palavasti, mutta nyt molemmat ovat kadonneet. Veljen odottamaton yhteydenotto auttaa Rosemarya selvittämään, mitä lopulta tapahtui. Samalla lukija joutuu pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä ihmisen suhteesta muuhun luomakuntaan.
Tämä on Rosemaryn poikkeuksellinen tarina: naurattava, surullinen ja ajatuksia herättävä. (takakannesta)

Huh mikä kirja. Tiesin tästä jotain etukäteen, aika ratkaisevastikin, mutta se ei haitannut. Kirja olisi voinut kertoa ihan tuiki tavallisesta perheestä, mutta Rosemaryn perhe ei ollut aivan tavallinen. 

Varoitus: juonipaljastuksia!!










Totuus paljastuu vasta kirjan sivulla 97: "On jotain, mitä ette tiedä vielä Marysta. Lapsuusvuosieni mielikuvitusystävä ei ollut pieni tyttö vaan pieni simpanssi. Kuten tietenkin myös sisareni Fern. Jotkut teistä ovat varmasti jo arvanneet sen. Toisten mielestä olen kenties ollut ärsyttävän välttelevä, koska olen salannut näin pitkään sen oleellisen seikan, että Fern on ihmisapina."

Isä on yliopiston professori, ja hän tutkii simpansseja. Perhe on ottanut simpanssivauvan kasvatettavakseen, eikä ole suinkaan ainoa perhe joka siihen aikaan yritti kasvattaa apinaa kuin ihmislasta. Perhe on kuitenkin ainoa, jossa simpanssi on otettu oman lapsen kaksoissisareksi. Fernin kadotessa perheestä Rosemary on vasta viiden vanha. Niinpä hän ei tiedä tai muista kunnolla, mitä on tapahtunut. Tavattuaan veljensä hän alkaa selvittää asioiden oikeaa laitaa, ja saa selville, että Fern on edelleen elossa, mutta myös monta vähemmän miellyttävää asiaa.

Ennen lähtöään veli virkistää Rosemaryn muistia: "Sinä pakotit isän ja äidin valitsemaan", Lowell sanoi lopulta. "Sinut tai Fernin. Olit aina pienenä niin kateellinen." -- "Olit vain viisivuotias", hän toisti. "Älä syyttele itseäsi." (s. 263-264)

"Päätin etten miettisi enää koko asiaa ennen kuin olisin levännyt. Mietin sen sijaan, millaiset vanhemmat antavat viisivuotiaan päättää sisarensa kohtalosta." (s. 266)

Äitinsä päiväkirjojen avulla Rosemary pääsee lopulta selville kaikesta siitä, mitä tapahtui ennen Fernin katoamista. Hän tietää joka tapauksessa rakastavansa sisartaan edelleen ja päättää tehdä kaikkensa auttaakseen Ferniä. Jälleennäkeminen on koskettava.

"Astuin vierailijoiden huoneeseen. Fern istui simpanssien puolella peräseinustalla ja katseli aikakauslehteä. Tunnistin hänet korvista, jotka ovat korkeammalla ja pyöreämmät kuin useimmilla simpansseilla. 
Kyyristyin kohteliaasti ja menin lasiseinän viereen. Kun näin, että Fern katsoi minuun, viitoin ensin hänen nimensä ja sitten omani. Painoin pelimerkin kämmenelleni ja painoin sen kiinni panssarilasiin.
Fern nousi raskaasti ja tuli luokseni. Hän painoi oman ison kätensä minun käteni kohdalle, koukisti vähän sormia ja raapi lasia aivan kuin voisi ottaa pelimerkin sen läpi. Viitoin nimeni uudelleen vapaalla kädelläni, ja hän viittoi sen minulle omallaan, mutta oli mahdotonta sanoa, muistiko hän minut vai oliko hän vain kohtelias. 
Sitten hän painoi otsansa kiinni lasiin. Minä tein samoin, ja seisoimme todella pitkään niin, kasvokkain." (s. 361)

Kertomus tuntui uskottavalta, kirjailija on varmasti tehnyt paljon taustatyötä. Tämä kirja todellakin herätti ajatuksia.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Karen Joy Fowler: We are all completely beside ourselves (2013)
Suomentanut Sari Karhulahti 
Tammi, 2015 
363 sivua