Lasten jännää x 3

Kaikenlaiset kammottavat olennot kuten hirviöt ja kummitukset sopivat syksyyn ja halloweenin aikaan saumattomasti, ja niitähän varsinkin lapsille ja varhaisnuorille suunnatuista kirjoista löytyy. Tässä kolme Halloween-lukuhaasteeseen passelia kirjaa.

Tapani Baggen kirjoittama ja Carlos da Cruzin mainiosti kuvittama Apassit-sarja jatkuu kirjalla Vanajaveden hirviö (Karisto 2018). Tässä kirjassa liikutaan Hämeenlinnassa 1910-luvulla, kun salaseura Apassit kutsutaan tutkimaan uutta mysteeritapausta. Karlbergin kartanon isännältä on varastettu hyvin arvokas esine, ja samoihin aikoihin Vanajavedellä on nähty kauhistuttava hirviö. Apassit arvelevat aivan oikein, että nämä tapaukset liittyvät jollain tavalla toisiinsa. Vauhdikas seikkailu esittelee vanhaa Hämeenlinnaa sekä siellä asuneita merkkihenkilöitä. Kirjan sivuilta löytyy esimerkiksi muuan viiksekäs herrasmiessäveltäjä. :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Tapani Bagge: Vanajaveden hirviö
Kuvittanut Carlos da Cruz
Karisto, 2018
135 sivua

Katarina Mazettin Viisikkoja kunnioittava Seikkailuserkut-sarja etenee neljänteen osaansa. Haamuja ja hirviöitä (Otava 2018) tuo Karlssonin serkukset jälleen kerran Uikkusaareen. Syyslomalla saaristossa on pimeää, ja halloween ja kummitusjutut tuovat oman erityisen lisänsä lomanviettoon. Lähellä sijaitsevassa Suurvallassakin tapahtuu: Jorin äidin teatteriseurue esiintyy siellä, ja samaan aikaan kaupungin yli pyyhkäisee murtovarkausaalto. Ketä kummat naamiotyypit kaduilla ovat, ja onko heillä jotain tekemistä varkauksien kanssa? Tapaus kuulostaa aivan Seikkailuserkuille sopivalta kohteelta.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Katarina Mazetti: Haamuja ja hirviöitä
Suomentanut Ulla Lempinen
Otava, 2018
153 sivua

Kristina Ohlssonin nuortensarjan aloitusosa Lasilapset oli mielestäni ehdottomasti tämän vuoden parhaimmistoa. Nyt tämäkin tarina saa jatkoa! Hopeapoika (WSOY 2018) nostaa päähenkilöksi Aladdinin. Aladdinin vanhemmilla on ravintola vanhassa vesitornissa, ja nyt koko perhe on muuttanut asumaan samaan rakennukseen. Ravintolalla ei mene oikein hyvin, ja kaiken lisäksi sieltä alkaa kadota ruokaa. Aladdinin epäilykset kohdistuvat tornin liepeillä norkoilevaan outoon poikaan, joka liikkuu vuodenaikaan nähden kumman vähissä vaatteissa. Kukaan muu ei tunnu näkevän poikaa lainkaan. Myöskään jälkiä ei näy, vaikka lumihangessa niitä pitäisi olla paljonkin. Onko poika todellinen vai onko hän Hopeapoika - jo sata vuotta kuolleena ollut kadonneita kirkkohopeita etsivä poika? Aladdin, Billie ja Simona päättävät tutkia asiaa tarkemmin...

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Kristina Ohlsson: Silverpojken
Suomentanut Pekka Marjamäki
WSOY, 2018
224 sivua

Alan Bradley: On hieno paikka haudan povi (Flavia de Luce #9)

Alan Bradleyn Flavia de Lucen elämästä ja tutkimuksista kertova sarja on edennyt jo yhdeksänteen osaansa, ja aina vain sarja jaksaa viehättää yhtä paljon. On hieno paikka haudan povi (Bazar 2018) jatkaa edellisen osan päättäneen perhetragedian jälkimainingeissa.

Flavia lähtee sisartensa ja uskollisen Doggerin kanssa maaseuturetkelle saadakseen ajatuksiaan välillä muualle. Soutureissu joella saa yllättävän, mutta Flavialle mieleisen käänteen, kun hän luulee tarttuvansa kalaan, mutta vetääkin joesta ylös ruumiin. Kemistisalapoliisin mielenkiinto herää välittömästi, varsinkin kun paikkakunnan poliisi ei vaikuta kovin innokkaalta tutkimaan tapausta.

Kirja on siis erittäin tuttua Flavia de Luce -laatua, ja tällä kertaa myös Dogger nousee yllättävän suureen rooliin. Perhesuhteet ovat aina olleet merkityksellinen osa tätä sarjaa, ja kaikesta aiemmin tapahtuneesta johtuen niin on nytkin. Kirjan loppu sai minut hetkeksi epäilemään, että jokohan vain sarja tuli päätökseensä, mutta vilkaisu Bazarin kevään 2019 katalogiin osoitti tämän luulon onneksi vääräksi. Jee! \o/

Luin kirjan lokakuun puolella eli se kuuluu ehdottomasti Halloween-haasteen lukusaldoon. Luku- ja bloggausvauhti eivät taaskaan kohtaa... Ja sarjaan kuuluvana tietty mukaan myös Jatkumo-haasteeseen.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Alan Bradley: The Grave's a Fine and Private Place
Suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar, 2018
397 sivua

Marko Hautala: Leväluhta

Yöpöydän kirjat -blogissa alkoi taas lokakuun alussa Halloween-lukuhaaste. Koska tykkään aihepiiriin sopivista kirjoista, osallistuminen ei vaadi kovinkaan suuria ponnistuksia. :)

Ensimmäiseksi genreen sopivaksi teokseksi sain luettua Marko Hautalan uusimman kauhujännärin Leväluhta (Tammi 2018). Sen tarina perustuu ihan oikeaan paikkaan, Etelä-Pohjanmaalla Isonkyrön Orismalan kylässä. Sieltä on löydetty arvoituksellisia muinaisjäännöksiä, joita on esillä Suomen Kansallismuseossa. Kävin itse museossa elokuun alussa ja nämä Leväluhdan löydökset kyllä jäivät mieleeni.

Meeri hylkää lapsensa ja miehensä ja palaa takaisin kotiin. Hän ei ikinä aikonut tehdä sitä, mutta jokin vetää häntä takaisin. Siitä huolimatta, että isä on kuollut, veli on suljettu psykiatriselle osastolle ja äidin kanssa Meeri ei ole vuosikausiin ollut missään tekemisissä. Kotona on enää äiti, puhumaton, kuin eksyksissä oleva vanhus, joka kuitenkin ottaa Meerin vastaan ja alkaa kuin ihmeen kaupalla päästä taas elämään kiinni.

Kotitalon lähettyvillä sijaitsee Leväluhta, vanha arvoituksellinen paikka, joka vetää oudolla tavalla puoleensa. Se koitui isän kohtaloksi, ja sai veljen elämän sekaisin. Nyt se kutsuu myös Meeriä, ja hän olettaa äidinkin altistuneen paikan vaikutukselle. Kotitalo on huonossa kunnossa, siellä haisee kummalliselle ja näyttää ihan siltä, kuin talon rakenteissa kasvaisi jotain ylimääräistä. Kuin sientä. Kuin sitä samaa sientä, jonka Meeri löysi veljensä huoneesta. Jossa oli paljon mustia pisteitä, kuin pieniä silmiä.

Kauhujuoni lässähtää aavistuksen verran, kun mukaan sekoitetaan luonnontiedettä ja selitetään tapahtumia vähän liikaakin sen avulla. Silti tapahtumat ja perheen sisäiset ristiriidat ovat karmivia ja tarina toimii. Ei ehkä perinteisintä kauhua, mutta käy se näinkin. Lukiessa tuntui hyvinkin epämiellyttävä tunne niskavilloissa, ja se on minulle toimiva kelpo kauhukirjan mittari.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Marko Hautala: Leväluhta
Tammi, 2018
320 sivua

Tuomi Elmgren-Heinonen: Lottatyttö komennuksella : pikkulotan tarina

"Samalla mitä jännittävin ja ihanteellisin Lotta-romaani."
"Tämä vauhdikkaasti ja viehättävästi kirjoitettu romaani on kaikkien Suomen tyttöjen kirja."

Nämä sitaatit poimin kirjan takakannesta, ja aika hyvin nämä toteamukset tiivistävät kirjan sisällön.

Talvisodan aikana Tuomi Elmgren-Heinonen seurasi läheltä sekä sotilas- että kotirintaman toimintaa ja otti myös osaa maanpuolustuspropagandaan. Näistä lähtökohdista olikin sitten varsin yksinkertaista kirjoittaa isänmaallista henkeä nostattava teos Lottatyttö komennuksella : pikkulotan tarina (WSOY 1940).

Kirjan sankaritar on vasta 16-vuotias viipurilaistyttö Liisa Salo, joka on pikkutytöstä asti harrastanut partiota ja toiminut myös pikkulotissa. Venäläisjoukkojen hyökättyä Suomen rajojen yli hän kärttää äidiltään luvan päästä mukaan lottatoimintaan. 

Siitä päivästä alkaen Liisa oli posket hehkuvina, varhaisesta aamusta alkaen iltamyöhään, useasti yli vuorojensakin, ollut lottien apuna, olipa isolotta kerran kehaissut ja sanonut, että jos olisi kaikilla hoksuttimet samalla tavoin päässä kuin Liisalla, niin kyllä silloin töistä selvittäisiin. Annikin kanssa he työskentelivät milloin keittiössä lihakeiton ääressä, milloin kantoivat lautasia aterioitseville, milloin seisoivat kanttiinissa myymässä, milloin taas pesivät astioita tai parsivat sukan, ompelivat napin, nimikoivat kirjaimet lapasiin...- Tiedätkö, en oikein kehtaa sanoa, mutta minusta on hirveän ihana tunne silloin, kun on oikein kiire, oli Liisa eräänä iltana tunnustanut Annikille. (s. 10)

Omanlaistaan sota- ja maanpuolustuspropagandaa tämäkin. Kirjan ilmestyessä välirauhan aikaan tilanne on ollut varmasti tietyllä tavalla varautunut ja kireä, ja tämäntyyppisen isänmaallisen hengen nostattaminen ja levittäminen on varmasti nähty tärkeänä. 

Liisa pääsee näkemään lottatyötä ja osallistumaan siihen melko monipuolisesti. Hän osallistuu siviiliväestön evakuointitoimiin ja toimii saattajana kuljetusjunissa, osallistuu pommitusten aiheuttamien tulipalojen sammutustöihin, joutuu muonitusapulaiseksi lähelle puolustuslinjoja ja vieläpä jää vihollisen puolellekin. Ja tietysti löytää kaiken tämän lomassa Sen Oikean, erään reservivänrikin, jota "jää ajattelemaan tavallista lämpimämmin", ja jonka kanssa on rauhan tultua hyvä jäädä haaveilemaan tulevaisuudesta.

Olisipa ollut mielenkiintoista lukea myös, mitä lottatytölle ja vänrikille tapahtui jatkosodan alettua. :-/

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Tuomi Elmgren-Heinonen: Lottatyttö komennuksella : pikkulotan tarina
WSOY, 1940
191 sivua

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Joskus käy niin, että lukemansa kirjan unohtaa melkein saman tien. Ja sitten on niitä täysin päinvastaisia tapauksia, niin kuin vaikka Jennifer Clementin Varastettujen rukousten vuori, jonka lukemisesta on pitkästi yli kaksi vuotta. Se kirja ei hevillä unohdu. Niinpä Clementin uutukainen Rakkaudesta aseisiin (Like 2018) herätti mielenkiintoni välittömästi.

Pearl asuu äitinsä kanssa henkilöautossa. Vessassa voi käydä talovaunualueella, samoin suihkussa, ja ruoanlaittoonkaan ei välttämättä tarvita hellaa. Kylmälaukku takakontissa riittää. Kotikulmilla Floridan syrjäseudulla ihmisten eriarvoisuus on edelleen valitettava tosiasia, ja kodittomia riittää. Pearlin äiti on kuitenkin valinnut tällaisen elämän tarkoituksella, vaikka olisi voinut elää aivan toisella tavalla pöytähopeiden ja perintökalusteiden maailmassa. Pearlilla ei ole ketään muita sukulaisia kuin äiti, tai muista hän ei tiedä. Eikä kukaan äidin entisessä maailmassa tiedä hänestä. Pearlin syntymätodistuskin on väärennetty.

Elämä on ehkä vaatimatonta ja välillä vaikeaakin, mutta se on Pearlille täyttä elämää. Hänellä on äiti ja paras ystävä, April May talovaunualueelta. Muita hän ei tarvitsekaan. Äiti taas... hän tuntuu välillä tarvitsevan muitakin. Lyhyen aikaa (yhden päivän ja yhden yön) heidän autossaan asuu myös Mr. Don't Come Back, ja sitten seudulle saapuu Eli. Eli puhuu kuin laulaisi ja äiti on täysin myyty. Elin mukana kuvioihin tulevat aseet. Eli asuu lähikirkon pastorin luona, pastorin joka ostaa aseita lakkauttaakseen väkivallan Amerikasta. "Anna aseesi Jumalalle" -kampanja on huikea menestys, ja pastori aikoo jatkaa sitä niin kauan kuin Jumala käskee hänen lopettaa.

Äiti on koko ajan enemmän ja enemmän Elin lumoissa ja lopettaa työnsäkin. Sitten tulee päivä, jonka iltaa ei koskaan tullut. Päivä, jota aurinko ei koskaan lakannut polttamasta poroksi. Pearl kuulee, että äiti on ammuttu. Sosiaalityöntekijä tulee ja vie Pearlin mukanaan. Väliaikainen asuinpaikka löytyy iäkkään herra Brodskyn luota, jossa asuu ennestään jo kaksi muuta "ampumatapausta". Pearl pääsee ensimmäistä kertaa elämänsä aikana oikeaan sänkyyn nukkumaan, mutta koko ajan hän pelkää hetkeä jolloin sosiaalityöntekijä saapuu uudestaan viemään hänet pois. 

Ennen sitä hetkeä ovikelloa soittaa kuitenkin entinen naapuri talovaunualueelta, Corazón, jonka mukaan Pearl lyöttäytyy. Corazón salakuljettaa miehensä kanssa aseita Meksikoon, ja yhtäkkiä Pearl huomaa myös Elin olevan näissä kuvioissa mukana. No, kaikeksi onneksi Eli on aikanaan antanut aseen myös Pearlille ja hänen äidilleen... Vaikka Pearl saa kuulla totuuden isästään Eliltä, hän ei tunne armoa.

Tämän kirjan nappaan mukaan Lukupino-blogin Yhdysvallat-lukuhaasteeseen. Kategoriaksi voisin laittaa vaikkapa 11 eli "lempiosavaltioosi sijoittuva kirja". Lempi ja lempi, en nyt siitä tiedä, mutta voisin vaikka Floridassa joskus kuvitella käyvänikin. Lisäksi kirja edistää omaa "sivuhaastettani" (So American; jokaiseen osavaltioon sijoittuva kirja).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Jennifer Clement: Gun Love
Suomentanut Terhi Kuusisto
Like, 2018
278 sivua

Lyhyitä sarjakuvia

Flunssaisena sarjakuvat, varsinkin lyhyet sellaiset, ovat mitä mainiointa luettavaa. Tässä postauksessa kolme vastikään ahmaisemaani sarjakuvaa niputettuna.

Hannele Mikaela Taivassalolta olen aiemmin lukenut vampyyriromaanin Nälkä (Teos 2013), josta pidin kovasti. Taivassalo on tehnyt romaanien lisäksi kuvakirjan, ja uusin aluevaltaus on sarjakuvat. Scandorama (Teos & Förlaget 2018) on kertomus ihanneyhteiskunnasta, joka osoittautuu kuitenkin melkoiseksi dystopiaksi. Sen on kuvittanut Catherine Anyango Grünewald.

Scandorama on skandinaavinen idylliyhteiskunta, paikka jossa halutaan tulla täydellisiksi, eliittivaltio tiukkojen rajojen sisäpuolella. Stohome on puhdas ja kirkkaiden valojen kirjoma. Toisella puolella lahtea sijaitsee Helsingy City, rapistunut ja rähjäinen. Helsingy Cityn pirstaleissa elää ihmisten pirstaleita, niiden epäsopivien pirstaleita jotka eivät mahdu Scandoramaan. Miskatt on yksi heistä, Homo Felinus, geneettinen hybridi naisesta ja kissasta. Miskatt piiloutuu maan alle elättääkseen itsensä valonaroilla vastarintatehtävillä, ja samalla hän ajautuu yhä kauemmas unelmastaan.

Tämän sarjakuvan nappaan mukaan sekä Helmet-haasteen kohtaan 15 (palkitun kääntäjän kääntämä kirja) että Spefi-haasteen kohtaan 16 (spefisarjakuva, länsimainen).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Hannele Mikaela Taivassalo: Scandorama
Kuvittanut Catherine Anyango Grünewald
Suomentanut Raija Rintamäki
Teos & Förlaget, 2018
65 sivua

Mira Malliuksen Mutzi (Sammakko 2018) on nimensä mukaisesti sarjakuva äitiydestä, niin sen iloista kuin paineistakin. Tuttua juttua kenelle tahansa äidille, tuokioita aina sieltä biologisen kellon tikityksestä äitienpäivän viettoon ja kaikkea siltä väliltä. Ei mitään elämää suurempaa, mutta samaistuttavaa kyllä. :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Mira Mallius: Mutzi
Sammakko, 2018
72 sivua

Pertti Jarlan Fingerpori on taatusti kaikille tuttu sarjakuva. Strippisarjakuva ilmestyy useassa eri sanomalehdessä, ja koottuja albumeja on ilmestynyt useita. Fingerporin päiväkasku (Arktinen Banaani 2018) on uusi, laajennettu versio aiemmin ilmestyneestä Kamppailuni-minialbumista. Kaikki stripit liittyvät siis jollain tapaa sotahistoriaan tai maanpuolustushenkeen yleensä. Mustaa huumoria, kyllä, erittäin mustaa paikoitellen. Siksi juuri osuu ja uppoaa niin hyvin ainakin minulle.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Pertti Jarla: Fingerporin päiväkasku
Arktinen Banaani, 2018
63 sivua

Sotalapsista

Sotalapsiteemasta olen tainnut jotain kirjoitella jo aiemminkin. Aihe kiehtoo ja kauhistuttaa henkilökohtaisista syistä, ja nyt tuntui oikealta ajalta lukea vähän lisää sotalasten karusta historiasta.

Pertti Kavén kuvaa kirjassaan Sotalapset : toiveet ja todellisuus (Minerva 2011) lastensiirtojen kahta tasoa samanaikaisesti ja rinnakkain: ylätasoa, jossa päätöksenteko ja johtaminen tapahtuivat sekä yksittäisen perheen ja sotalapsen tasoa, jossa koettiin niin eron ikävä ja tuska kuin Ruotsista paluun vaikeudet. Kirja kertoo kaunistelematta lastensiirtojen ei-toivotut seuraamukset: liian monet lapset jäivät kokonaan Ruotsiin, ja liian monet vanhemmat eivät halunneet lapsiaan takaisin. Viattomat lapset ovat olleet pelkkiä pelinappuloita, ja kritisoiminen on ollut kiellettyä ettei auttajille vain tulisi paha mieli. Aika uskomatonta. :(

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Pertti Kavén: Sotalapset : toiveet ja todellisuus
Minerva, 2011
288 sivua

Sotalapsien kohtaloista vaiettiin kauan. Vasta 1990-luvun loppupuoliskolla aika oli kypsä kipeistä asioista puhumiseen, ja sotalapsiyhdistyksiä perustettiin eri puolilla Suomea. Oulun seudun sotalapset ry perustettiin 1996, ja tavoitteensa mukaisesti se on kerännyt tietoa sotalapsuusajan kokemuksista. Niitä on koottu niin jälkipolvien kuin tutkijoidenkin käyttöön teokseen Suuri matka vieraalle maalle : Oulun seudun sotalapset ry:n jäsenten kertomaa sotalapsuudestaan Ruotsissa ja Tanskassa vuosina 1940-1947 (Oulun seudun sotalapset 2010).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Suuri matka vieraalle maalle : Oulun seudun sotalapset ry:n jäsenten kertomaa sotalapsuudestaan Ruotsissa ja Tanskassa vuosina 1940-1947
Oulun seudun sotalapset, 2010
300 sivua

Kummastakin kirjasta välittyy vahvana ihmetys siitä, miten lastensiirrot sallittiin eikä niiden vaikutuksia lapsiin ja perheisiin haluttu ymmärtää. Onneksi myös niitä parempia kokemuksia mahtuu mukaan varsinkin Suuri matka... -teokseen.

Nyt näiden kirjojen lukemisen jälkeen harmittaa entisestään, ettei isän sotalapsivuosista ole juuri mitään tietoa. Pitkälti tämän havainnon innoittamana käännyinkin Kansallisarkiston puoleen ja pyysin sieltä isän sotalapsikantakortin. Toivottavasti saan sen pian ja tiedän sitten edes vähän enemmän.