Jokin aika sitten kirjaston palautushyllystä pisti silmääni teos, jota en muistanut aiemmin nähneeni. Kansikuva kiehtoi mieltäni ja päätin napata kirjan mukaani. Johanna Viitasen esikoisteos Hiekkaan kadonneet jäljet (Minerva 2013) osoittautuikin kelpo jännäriksi, ei tosin mitenkään perinteisessä mielessä.
Musiikintutkija Seppo Salo lentää Mongoliaan tutkimaan muinaista hevosenpääviulua, morin huuria. Samassa jurttakylässä Rhys Davies, walesilainen eläinlääkäri, etsii kaviokuumeen aiheuttajaa mongolialaisten hevosten perimästä.
Oudot tapahtumat ja sattumat saavat miehet epäilemään, että jokin on vialla. Jurttakylän tunnelma tiivistyy, kun molemmat tutkijat ovat oivallustensa kynnyksellä.
Kuka haluaa heidät hengiltä ja miksi? Entä miksi Sepon perhettä vainotaan Suomessa?
Ennen kuin kysymykset saavat vastauksensa, miehet päätyvät epäilemään kaikkia ja kaikkea. Epäilyiltä eivät säästy edes vanha hevosenpääviulun mestari eikä nuori naistulkki, joka näyttää järjestäneen asiansa rutkasti paremmin kuin leirin muut nuoret.
Hiekkaan kadonneet jäljet kertoo jännittävästi, miten tutkijantyö vaihtuu pelkoon, salailuun ja vaaralliseen vaellukseen armottomassa hiekkaerämaassa. Vanhoista asiakirjoista hahmottuu yllättävä tarina, joka ulottuu koko mantereen ja menneen vuosisadan yli.
Romaanissa soi hevosenpääviulu ja taivas kaareutuu kirkkaan sinisenä. Se on tarina kätketystä historiasta sekä rakkaudesta, jota kukaan ei osaa odottaa. (takakansiteksti)
Kyllä olikin mielenkiintoinen kirja. Vaikka esikoisteos onkin, kirjailijalla on sana hyvin hallussa ja kerronta kulkee jouhevasti. Mongoliasta tiedän sen verran että se on kaukana (ja tsingis-kaanin), hevosenpääviuluista ja kaviokuumeesta taas olen täysin tietämätön. Aihepiirit olivat siis täysin vieraita, mutta niistä kerrottiin riittävästi - ja vähän enemmänkin. Jos kohta mielenkiinto herpaantuikin pariin otteeseen johonkin yksityiskohtiin, uskottavuutta sellaiset tuovat hienosti. Ihan oikeasti siinä kaviokuumetta tutkiva eläinlääkäri on äänessä!
Henkilöhahmot ovat loistavia. Seppo Salo, suomalainen muusikko ja musiikintutkija sekä Rhys Davies, walesilainen eläinlääkäri. Miehet tapaavat lennolla Mongoliaan ja päätyvät tutkimaan omia erityisalojaan samoille seuduille. Kumpikin kipuilee vanhojen parisuhteiden päätyttyä, eivät kylläkään niiden perään mutta kuitenkin. Ja vielä nuori paikallinen tulkkityttö Terbis, joka vaikuttaa sotkeentuneen johonkin turhan isoon ja hämärään juttuun. Jännitystä siis löytyy, vaikken tätä miksikään dekkariksi menisikään sanomaan.
Ja mitä siihen odottamattomaan rakkauteen tulee... minä ainakin odotin ja aavistin jo hyvin varhaisessa vaiheessa. :)
Kolmeen haasteeseen napataan pisteet: Helmet-lukuhaasteesta kohta 45 (suomalaisesta miehestä kertova kirja), ja maailmanvalloitus etenee Mongoliaan. Ja koskapa Mongolia luetaan kuuluvaksi Itä-Aasiaan, saan pisteen myös Kurjen siivellä -haasteeseen.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Johanna Viitanen: Hiekkaan kadonneet jäljet
Minerva, 2013
291 sivua
Kummalinnun munien myötä kiinnostuin lukemaan enemmänkin raapaleita ja pienoisnovelleja.
István Örkény'in 100 minuuttinovellia (Atena 2012) on näistä kahdesta paksumpi ja vanhempi kirja. Vanhempi ihan oikeasti, sillä osa kirjaan valituista novelleista on julkaistu alun perin vuosina 1958-1979. Vuonna 2012 Örkény'in syntymästä oli kulunut 100 vuotta, ja sen kunniaksi hänen Minuuttinovelleja-teoksensa julkaistiin laajennettuna laitoksena. Tähän laitokseen suomennettiin 14 uutta kertomusta.
István Örkény näki kaksi sotaa, pakkotyöleirin, neljän vuoden sotavankeuden ja kommunismin hirmuvallan kotimaassaan Unkarissa. Nämä kokemukset jalostuivat Örkény'in käsissä purevan huumorin sävyttämiksi ja ytimekkäiksi minuuttinovelleiksi. Örkény osaa kuvata ihmisen osaa yhtä aikaa riemastuttavasti ja satuttavasti. (kirjan etukansiliepeestä)
Jos raapale on tasan sadan sanan mittainen kertomus, on minuuttinovelli jotain vähän enemmän. Se voi toki olla raapalekin, mutta ainakin useimmat Örkény'in kertomuksista ovat rutkasti enemmän kuin sata sanaa pitkiä. Silti ne ovat nopeasti luettavia, josta myös nimitys "minuuttinovelli" tulee:
Oheiset novellit ovat kaikessa lyhykäisyydessään täysipainoisia kirjoituksia. Niiden hyviin puoliin kuuluu, että säästyy aikaa, kun niihin ei tarvitse keskittyä viikkokausia tai kuukausia. Lukekaamme yksi Minuuttinovelli sillä aikaa kun keitämme löysiä munia tai odotamme vastausta puhelimeen (mikäli numero tyyttää varattua). Huono vointi tai rasittuneet hermot eivät ole esteenä. Voimme lukea niitä istuen tai seisten, tuulessa ja sateessa tai täpötäydessä ruuhkabussissa. Suurin osa niistä kestää lukemisen myös kiireen keskellä! On tärkeää seurata otsikoita. Tekijä on pyrkinyt lyhyyteen, joten hän ei ole voinut otsikoida niitä miten tahansa. Tarkistamme raitiovaunun numeron ennen kuin astumme siihen. Novelleille on otsikko yhtä välttämätön. Tämä ei suinkaan tarkoita, että pelkkä otsikkojen lukeminen riittäisi. Ensin otsikko ja sitten teksti; tämä on ainoa oikea käyttöohje. (Käyttöohje s. 17)
Sataan minuuttinovelliin mahtuu monenlaisia tekstejä: humoristisia, outoja, koskettavia kaikki omalla tavallaan. Ehdottomaan parhaimmistoon kuuluu tähän laitokseen uutena suomennettu novelli Ammattiylpeys, reippaasti alle sadan sanan (74, laskin!) nerokas kertomus. Siinä kerrotaan eläintaiteilijan työhaastattelusta, joka saa odottamattoman käänteen. :)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 2 tähteä
Kirjan tietoja:
István Örkény: 100 minuuttinovellia
Valikoinut ja suomentanut Juhani Huotari
Atena, 2012
242 sivua
Örkény'in teosta enemmän minuun vetosi Shimo Suntilan uuskummallinen raapalekokoelma Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat 2013). Minulle idea tasan sadan sanan kertomuksista kolahti äärettömän kovaa, ja raapalekokoelmia tulen aivan varmasti lukemaan jatkossakin. Kirjailija kertoo esipuheessa kirjan synnystä: "Kirjoitin vuoden jokainen päivä yhden raapaleen ja julkaisin sen tuoreeltaan blogissani Routakodossa. Se pakotti sellaiseen kurinalaisuuteen, jota en muuten olisi tavoittanut. [--] Karkausvuoden vuoksi raapaleita syntyi 366 kappaletta. Nyt niistä on tätä kokoelmaa varten valittu sata."
Näistäkin kertomuksista löytyy tekstejä laidasta laitaan, oudosta vielä oudompaan. Suosikkejani, ei-missään-erityisessä järjestyksessä olivat Korvamato, Kuoppa, Lipunmyyntiautomaatti, Chili, Sukupolvikuilu, Duunimatka, Aamu, Kaveripoisto ja Joutsenlaulu.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta
Kuoriaiskirjat, 2013
112 sivua
Dekkariviikko lähestyy loppuaan, ja sain kuin sainkin rutistettua mukaan vielä neljännen kirjan. :) Nuoresta mestarimyrkyttäjä Flavia de Lucesta kertova sarja on edennyt jo neljänteen osaansa, kolme aiempaa osaa olen lukenut ennen blogiaikaa. Filminauha kohtalon käsissä (Bazar 2016) vie lukijansa keskelle lumimyrskyä ja "suljetun huoneen arvoitusta".
Joulu lähestyy ja mestarimyrkyttäjä Flavia de Luce valmistautuu juhlaan omalla tavallaan, keittelemällä laboratoriossaan lientä, jonka avulla hän aikoo pyydystää itsensä Joulupukin.
Joulun alla Flavian kotikartanoon saapuu elokuvan kuvausryhmä, jolle Flavian isä on perheen rahavaikeuksien takia antanut luvan kuvata heidän kotonaan. Filmiryhmän mukana saapuu myös kuuluisa näyttelijätär Phyllis Wyvern.
Samalla kun sankka lumituisku yllättää Bishop's Laceyn kylän, kaikki kyläläiset kokoontuvat kartanoon katsomaan suuren filmitähden esiintymistä. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole valmistautunut illan dramaattiseen päätösnumeroon: yön pimeydessä yksi paikalla olleista löytyy murhattuna.
Kun lumimyrsky yltyy ja epäiltyjen määrä kasvaa, Flavian on löydettävä kartanon varjoissa piileskelevä tappaja. (takakansiteksti)
Tässä sitten on ihastuttava sarja! Heti ensi osasta lähtien tämän sarjan parissa on viihtynyt mainiosti, vaikkakin aluksi asetelma hitusen ihmetytti. Kirja kirjalta sympatiseeraan Flaviaa enemmän ja enemmän, vieläkään ei ole täysin selvää miksi Flavian sisaret ovat niin kammottavia häntä kohtaan. Pieniä aavistuksia jo on, mutta ehkäpä asia selviää sitten seuraavassa osassa...?
Jollakin tapaa Bradleyn kirjoista tulee Agatha Christien kirjat mieleen. Ehkä se on tuo miljöö? Englantilainen maaseutu ja hitusen karmiva kartano. Ja vanha aika... suorastaan hihityttää Flavian isän puhelimen pelko! :) Ja varsinkin tässä kirjassa koko asetelma tuntuu hatunnostolta Christien suljetun huoneen mysteereille: lumimyrsky, useita ihmisiä "loukussa" saman katon alla, yksi löytyy murhattuna. Tällaisista dekkareista minä tykkään!
Ja sattuikin vielä niin sopivasti, että kirjassa filmataan elokuvaa. Näin nappaan pisteen myös Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Alan Bradley: I Am Half-Sick of Shadows (2011)
Suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar, 2016
317 sivua
Lukuvauhti on tällä hetkellä lähes nollassa, mutta onneksi näitä jo aiemmin luettuja löytyy. Hitusen kieli poskessa mennään nyt, mutta eihän tämä elämä nyt niin vakavaa ole, eihän? Päätin ottaa käsittelyyn tunnetun dekkarikirjailijan, Anna Janssonin, lapsille suunnatun dekkarisarjan osan. En tunne Janssonin aikuisille suunnattuja dekkareita oikeastaan ollenkaan, tiedän suurin piirtein päähenkilön nimen. Eikös se ole Maria Wern? No, tässä lastensarjassakin Maria esiintyy, mutta sen pääosassa on nuorempi Wern: hänen poikansa Emil. Sarjan nimi on Emil Wern tutkii, ja siinä on tähän mennessä ilmestynyt yhdeksän kirjaa. Tämä kyseinen kirja, Kummitustalo (Gummerus 2016) on sarjan kahdeksas osa.
Emil matkustaa maalle selvittämään mahdollista kummittelutapausta. Kerrotaan, että Martebon kylän lähellä olevalla suolla liikkuu outoja valoja yöllä ja että Hedvigin talossa asustaa kummitus. Koska Emil ei usko yliluonnollisiin ilmiöihin, hänen on ryhdyttävä tutkimaan tapausta kaverinsa Ubben ja pikkusiskonsa Lindan kanssa.
Yksitoistavuotiaan Emilin etsivätoimisto Visbyssä on taas täystyöllistetty! (takakansiteksti)
Kaikki sarjan osat sijoittuvat Gotlannin saarelle Visbyn kaupunkiin, ja joka kirjan alussa on kartta, josta voi tarkastella, missä päin kaupunkia tapahtuu. Tämän kirjan tapahtumapaikka ei kartalla näykään, koskapa Emil on matkustanut maalle...
Vaikka kirja on vasta hiljattain ilmestynyt, se on työssä ehtinyt tulla tutuksi. Vinkkaan paljon kolmasluokkalaisille, ja tämä kirja on osoittautunut hitiksi, varsinkin pojille. Tämän vinkkaamiseen riittää pieni yleishöpöttely sarjasta kokonaisuudessaan ja lukunäyte:
- Mitä öisin tapahtuu? Ubbe kysyi.
Hedvig oli kalmankalpea.
- Ensin ei tapahdu mitään. Sammutan valot ruvetakseni nukkumaan. Ja odotan. Ulko-ovi on lukossa, makuuhuoneeni ovi samoin. Ikkuna on kiinni. Päivisin pidän sitä raollaan ja tuuletan, mutta öisin se on kiinni. Odotan silmät ummessa. Ehkä vähän tirkistelen. Äkkiä kuuluu suhahdus ja valkea hahmo liukuu huoneen poikki. Sitten kuulen sotilaat. He tömistelevät näkymättömillä saappaillaan lattialla. Sitten kuuluu valitusta. Pikkupoika itkee. Hän itkee ja parkuu sydäntäsärkevästi. Ja lopuksi, tämä on kaikkein pelottavinta, kuulen, kuinka Knut Stare etsii ja huhuilee häntä. Ja näen taas ne kasvot ikkunassa.
- Ne punasilmäisetkö? Linda hengähti.
- Ne punasilmäiset, Hedvig kuiskasi ja peitti kasvonsa käsillään.
(s. 34-35)
Tämä riittää, ja kaikki haluavat lainata kirjan! :)
Vaan kuinkas niitten kummitusten kanssa oikein käy? Emil kavereineen yöpyy Hedvigin talossa, ja mitäs yöllä tapahtuukaan:
Loppuratkaisu jääköön paljastamatta! ;)
Haasteista maailmanvalloitus etenee jälleen, tietenkin Ruotsiin.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Anna Jansson: Spökhuset
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, kuvittanut Mimmi Tollerup
Gummerus, 2016
78 sivua
Dekkariviikon kunniaksi piipahdin eilen kotimatkalla lähikirjastooni ja nappasin sieltä mukaan kirjan, joka on kiinnostanut minua jo pitkään. Aloitin sen lukemisen saman tien kotiin päästyäni, ja kirja vei totaalisesti mukanaan - takakansi tuli vastaan tämän vuorokauden puolella. Kyseessä oli Ursula Poznanskin Vii5i (Atena 2013), itävaltalaisen jännityssarjan ensimmäinen osa. Vakuutuin kirjasta niin kovasti, että varasin jatko-osat heti ensiksi tänään töihin päästyäni.
Thanks for the hunt... Olet löytänyt kätkön.
Arvoituksia, joiden ratkaisuna on koordinaatteja... Rasioita, joihin on pakattu ruumiinosia... Todistajia, jotka katoavat pian kuulemisen jälkeen...
Murhaaja on luonut verisen version geokätköilystä, jota ryhtyy selvittämään Salzburgin rikospoliisin etsivä Beatrice Kaspary. Tapaus tuntuu mahdottomalta ratkaista, ja pikkuhiljaa Kaspary alkaa epäillä olevansa itsekin jahdattavana. (takakansiteksti)
Törmäsin tähän kirjaan ensimmäisiä kertoja, kun kiinnostuin itse geokätköilystä lapsille ja nuorille suunnattujen Johanna Hulkon ja Hanna Kökön kirjasarjojen myötä. Kovin monta aikuisille kirjoitettua, geokätköilyä edes jollakin tapaa käsittelevää kirjaa ei ainakaan meidän kirjastosta löydy, mutta Vii5i on yksi niistä. Itse en ole geokätköjä ehtinyt / jaksanut / viitsinyt juurikaan haeskella, eikä tämä kirja ainakaan erityisemmin rohkaise puuhaan. :D
Edellisestä väitteestäni huolimatta... Jos murhat ja kätköistä löytyneet ruumiinosat jätetään pois laskuista, kirja toimii hyvänä "lyhytkurssina" geokätköilyyn: periaatteet, toimintatavat ja harrastajien käyttämä kieli tulevat tutuiksi meille geojästeillekin.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Ursula Poznanski: Fünf
Suomentanut Anne Mäkelä
Atena, 2013
426 sivua
Luin Samuel Björkin dekkarin Minä matkustan yksin (Otava 2016) jo huhtikuussa, mutta kun bloggaaminen venyi ja venyi, päätin venyttää sitä vielä tänne dekkariviikolle asti. :)
Metsästä löytyy kuolleena kuusivuotias tyttö puettuna nukenvaatteisiin ja kaulassaan lappu: "Minä matkustan yksin". Dekkarisensaatio Norjasta on kohonnut kansainväliseksi bestselleriksi.
Hyytävää tapausta alkaa tutkia elämää nähnyt vanhan liiton poliisi Holger Munch. Hän saa työparikseen nuoren Mia Krügerin, joka on huippulahjakas mutta jota riivaa menneisyyden henkilökohtainen tragedia.
Pian löytyy toinenkin kuollut tyttö. Tutkimus muuttuu karmivaksi, kun Munch saa murhaajalta viestin: hänen oma lapsenlapsensa tulisi olemaan viides uhri. (kustantajan esittelyteksti)
Vanhan liiton poliisi ja lahjakas nuori työpari on ilmeisesti aika tavallinenkin yhtälö, mutta toimii. Holger Munchin lähes isällinen suhtautuminen kovia kokeneeseen Mia Krügeriin on mukavaa luettavaa, varsinkin vastapainona murhaajan mielenliikkeille. Tarina etenee monen eri henkilön näkökulmasta kerrottuna, mutta nämä siirtymät on helppo havaita. Murhatapauksien lisäksi kirjassa sivutaan tapahtumia mm. vanhusten hoivakodissa, uskonnollisessa yhteisössä, läheisellä sikatilalla ja eri puolilla Osloa. Vähitellen juonen monet eri säikeet alkavat punoutua yhteen...
Oli sitten viimeisen päälle jännä kirja! Juonenkäänteet pitivät tehokkaasti otteessaan, ja kirja piti lukea lähes yhdeltä istumalta. Tapahtumat olivat traagisia ja raakojakin, mutta liialta verellä mässäilyltä onneksi vältyttiin.
Tällä kirjalla maailmanvalloitus etenee Norjaan. :)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Samuel Björk: Det henger en engel alene i skogen
Suomentanut Päivi Kivelä
Otava, 2016
428 sivua
Kiinnostus historiaan on tullut varmaan ainakin osittain verenperintönä tai äidinmaidossa, kuka tietää. Äitiäni on aina kiinnostanut Euroopan kuninkaallisten elämä ja historia, ja varsinkin Venäjän Romanovit ja heidän loppunsa. Siksipä tämä John Boynen kirja Tarkoin vartioitu talo (Bazar 2011) sopiikin mainiosti Helmet-lukuhaasteen kohtaan 28: perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja.
Venäjä, 1915. Kuusitoistavuotias maalaispoika Georgi Daniilovits Jatsmenev pelastaa Venäjän suuriruhtinaan hengen, ja hänen elämänsä mullistuu. Georgi palkataan tsaari Nikolai II:n pojan henkivartijaksi Talvipalatsiin. Pian Romanovien valta kuitenkin alkaa horjua ja tarpeekseen saaneen kansan viha kuohahtaa verenpunaisena.
Lontoo, 1980. Kahdeksankymmentävuotias Georgi on tyytyväinen rauhalliseen elämäänsä eikä halua muistella nuoruuttaan Venäjällä. Hänen sairaan vaimonsa Zojan viimeinen toive kuitenkin on päästä vielä kerran lähelle lapsuutensa maisemia, joten pariskunta matkustaa Suomeen, ja Suomesta matka jatkuu Pietariin. Georgi ei voi enää vältellä menneisyyden aaveita, ja muistot noista verisistä vuosista hyökyvät hänen mieleensä.
Tarkoin vartioitu talo on jälleen osoitus John Boynen mestarillisista tarinankertojan taidoista. Venäjän kansannousua ja Romanovien 300 vuotta kestäneen valtakauden dramaattista loppua kuvataan nuoren Georgin näkökulmasta yksityiskohtaisesti, mieleenpainuvasti ja uskottavasti. (takakansiteksti)
Kirjassa seurataan rinnakkain molempia aikakausia: Georgin nuoruutta Venäjällä ja vanhuutta Lontoossa. "Aikahypyt" on suht helppo erottaa toisistaan, vaikkeivat ne etenekään kronologisesti vaan paremminkin vailla mitään erityistä logiikkaa. Näin menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat kuitenkin ymmärrettävästi yhteen ja kokonaiskuva tarinasta alkaa syntyä. Georgin menneisyydessä on paljon salaisuuksia, joista hän ei halua puhua vieläkään. Salaisuuksista suurin paljastuu toki nuoruuden kuvauksissa, mutta kun tarina palaa taas nykypäivään (tai siis 1980-luvulle), joutuu aina hetken miettimään... ihanko oikeasti? ...voisiko tosiaan olla? Ja vaikka "loppuratkaisu" olikin minulle selvä jo melko varhaisessa vaiheessa, se ei haitannut mitään. Moni asia oli vielä selviämättä, ja loppua kohti juonen säikeet punottiin kauniisti yhteen.
Kaiken kaikkiaan todella hienosti kerrottu tarina, jonka mahdollisesta todenperäisyydestäkin voitaneen olla montaa mieltä. Uskoo ken tahtoo! ;)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
John Boyne: The House of Special Purpose (2009)
Suomentanut Laura Beck
Bazar, 2011
446 sivua
