Tietäjä Nahkasuun aarteesta kerrotaan tarinoita nuotioiden ääressä. Monet haluaisivat aarteen itselleen, mutta vain Kalaisen kylän Ahti tietää mihin se on haudattu. Matka tursaajanpalvojien maille on vaarallinen, eikä Ahti tiedä keneen voi luottaa. Nahkasuun aarre käynnistää tapahtumien kosken, jonka pyörteisiin joutuvat Ahdin lisäksi hänen setänsä Kettu ja orjatyttö Noki. Tuoko tietäjän aarre onnea ja vaurautta vai pitäisikö joidenkin asioiden pysyä haudattuina?
Samuli Antilan esikoisromaani vie lukijansa kivikauden lopun Suomeen, jota hallitsivat tietäjät ja vasarakirvestä kantavat soturit. (takakansiteksti)
Vaikkei kirja tekijänsä alkusanojen mukaan pyrikään olemaan historiankirjoitusta vaan silkkaa fiktiota, sen avulla saa silti varsin hyvän kuvan siitä, miltä nykyisen Pirkanmaan tienoilla on mahtanut näyttää nelisentuhatta vuotta sitten. Ala-asteen historiantunneista, jolloin kyseisestä ajanjaksosta on taidettu puhua, tuntuu olevan hirmuisen kauan, mutta pikainen nettisurffailu palautti mieleen hyvinkin tuttuja juttuja. Hyvällä syyllä voi olettaa kirjailijan tehneen hyvin taustatyönsä! :)
Kirjan päähenkilöinä seikkailevat Ahti ja Kettu, Kalaisen kylän kaksi noitaa. Heidät on vanha Noita-Ahti kouluttanut molemmat seuraajikseen, mutta päällikön paikan on ottanut Iso-Seppä. Ahdin ja Ketun keskinäiset kahnaukset tiedostetaan, mutta pitkälle ehditään, ennen kuin ne kärjistyvät hurjimmilleen. Sitä ennen kaksikko ehtii syrjäyttää päällikön tietäjä Nahkasuun aarteen turvin. Aarteen he ovat saaneet haltuunsa Ahdin tietojen avulla, mutta sen hinta on ollut kova. Niinpä kostoretkiä tehdään useita. Lopulta vain toinen noidista voi voittaa...
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Samuli Antila: Kirveenkantajat
Osuuskumma, 2013
272 sivua
Ensimmäinen John Greenin suomennettu teos oli Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY 2013), joka nosti riman nuorten aikuisten kirjallisuuden osalta aika korkealle. Niinpä odotukset Greenin kirjojen kohdalla ovat jokaisen ilmestyttyä olleet melkoiset, mutta ainakaan minusta yksikään muu Greenin kirjoista ei ole yltänyt Hazelin ja Augustuksen tarinan tasolle. Ei tämäkään uusin suomennettu teos, Teoria Katherinesta (WSOY 2016).
Colin Singleton on entinen ihmelapsi, joka haluaisi olla merkittävä. Hän on lukenut 400 sivua päivässä seitsenvuotiaasta asti, puhuu sujuvasti yhtätoista kieltä, suhtautuu intohimoisesti anagrammeihin ja seurustelee vain Katherine-nimisten tyttöjen kanssa. Yhdeksästoista Katherine on juuri jättänyt hänet.
Sydän säpäleinä Colin lähtee parhaan (ja ainoan) ystävänsä Hassanin kanssa roadtripille keskilänteen. Matkan ytimeksi muodostuu arkkiherttua Franz Ferdinandin hauta, rakkaussuhteiden ennustettavuutta tutkivan matemaattisen kaavan kehittely - sekä tyttö, jonka nimi ei ole Katherine.
John Greenin palkittu toinen romaani on tekijänsä hauskin. Teoria Katherinesta etsii tarkoitusta elämälle ja kertoo, että se on meistä jokaiselle ihan eri ja aivan sama. (takakansiteksti)
Takakansiteksti väittää kirjaa Greenin hauskimmaksi. Ja sitä se kyllä tähänastisista onkin, ainakin sillä perusteella että kukaan ei kuole. :D Tragedioilta kirjassa ei kylläkään vältytä, jättämistarinasta kun on kyse, mutta muuten kerronta on huomattavasti valoisampaa kuin tekijän muissa teoksissa.
Tennesseen takamaille päätyvän roadtripin tekeminen on ehdottomasti yksi Colinin tähänastisen elämän parhaista päätöksistä. Kun pikkupaikkakunnalta vielä löytyy töitä, jotka kuitenkin sallivat oman teorian kehittelyn, elämä alkaa pikku hiljaa selkiintyä.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
John Green: An abundance of Katherines (2006)
suomentanut Helene Bützow
WSOY, 2016
328 sivua
24.7. Tiina, Kirsi, Krista
Viimeiseksi Naistenviikon kirjaksi valitsin työkaverin suositteleman Kirsi Alanivan esikoisteoksen Villa Vietin linnut (Savukeidas 2016).
Ellie syntyi sukupolvien ketjuun keskelle routivaa saarta. Niin syntyi
häntä ennen monen monta polvea naisia, jotka pitivät yllä Villa Vietin
nyt jo vähitellen lahoavaa vanhaa kartanoa. Tummanpuhuvien tarinoiden,
hukutettujen kaksosten, täytettyjen lintujen ja kiinanruusujen keskellä
asui vuosikymmenestä toiseen elämää ylläpitäviä naisia, joiden tarinat
kaikuvat yhä autioiden huoneiden nurkissa. (kustantajan esittelyteksti)
Huikean hieno tarina! Kirjan varsinainen kertojapäähenkilö on Ellie, joka asuu äitinsä kanssa rapistuvassa kartanossa. Ennen heitä talossa on asunut muitakin naisia, jotka kulkevat siellä edelleen, lähinnä Ellien aistimina tuoksuina. Vaikka Ellie onkin pääkertoja, ääneen pääsevät myös Brita, Milda, Martha ja Ilse. Lopussa kaikki langat solmitaan yhteen, kun ratkaisua on jo ehtinyt vähän aavistella.
Lukunäyte sivulta 134:
Ohuet paperiarkit oli taiteltu huolellisesti kuoren sisälle ja niiden välistä varisi ilmaan kuivattujen ruusujen tuoksu. Isoäitini tiheä ja koukeroinen käsiala levisi paperiarkeilla metsäisenä rytönä, ja minä sukelsin onnellisesti huokaisten sen sisään. Ensimmäiset kirjeet olivat helliä ja täynnä rakkautta, mutta mitä pidemmälle minä luin sitä synkemmäksi niiden sävy muuttui. Äitini sepittämät tarinat kaukaisista sukulaisistamme putoilivat rivien välistä kuin maitohampaat ja päästyäni viimeisille sivuille kuulin Marthan äänen viimeistä kertaa. Se kaikui haalistuneiden sanojen keskeltä kuivana ja ponnettomana.
Vain yksi sai lapsen, yksi kantoi kuollutta lasta kohdussaan ja yksi, ei koskaan kantanut hedelmää.
Sen jälkeen en nähnyt Marthaa enää koskaan. Hän oli kuollut isoäitini kirjeiden välissä, tullut osaksi sukumme väkivaltaista historiaa.
Olin pitkään aivan kananlihalla luettuani kirjan. Vau!
Kiitoksia Minnalle, joka tyrkkäsi kirjan käteeni. :) Piste siis Helmet-lukuhaasteen kohdasta 50: kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Savukeidas, 2016
184 sivua
23.7. Olga, Oili
Oilin-päivän kirjaksi löysin Oili Hannulan esikoisromaanin Lähtö (Väylä 2014), jossa kuvataan sota-aikaa Koillis-Lapissa ja Rovaniemellä erityisesti naisten näkökulmasta.
Kirjan päähenkilön, nuoren Annin elämänvaiheissa ja valinnoissa
heijastuu sotavuosien 1939-1944 vaikutus rajapitäjissä Sallassa,
Savukoskella, Pelkosenniemellä ja Kemijärvellä sekä Rovaniemen
silloisessa kauppalassa asuneiden ihmisten elämään.
Lähtö evakkoon Talvisodan jaloista 1939 muutti peruuttamattomasti
varsinkin vanhassa Sallassa asuneiden elämän, kun sota vei kotikylän ja
turvallisen toimeentulon sekä niiden myötä pohjan koko elämältä.
Jatkosodan alkaessa pohjoiseen tulleiden ja sotavuodet Rovaniemellä
asuneiden saksalaisten sotilaiden mukana virisi toive erilaisesta
elämästä, kunnes toisen maailmansodan loppuvaiheet kaikessa karuudessaan
paljastivat niidenkin mahdottomuuden.
Sallasta kotoisin oleva Oili Hannula kuvaa esikoisromaanissaan
taitavasti kolmen sukupolven erilaisia kokemuksia, elämänkohtaloita ja
tulevaisuuden toiveita vaikeina sotavuosina. (kustantajan esittelyteksti)
Sota-ajan kuvaukset ovat aina omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta kun on aiemmin lukenut esimerkiksi Enni Mustosen Pohjatuulen tarinoita -sarjan (Lapinvuokko, Jääleinikki, Kultarikko), joka myös sijoittuu Lapin maisemiin ja käsittelee sota-aikaa, vaaka kallistuu ilman muuta Mustosen sarjan puolelle. Ei Hannulan kirja silti mitenkään huono ole, mutta esikoisteos on aina esikoisteos.
Mielenkiintoiseksi kirjan tekee sen näkökulma. Aika monet kirjat, joissa sota-aikaa käsitellään ja pääosissa ovat naiset, he ovat perinteisesti uhrautuvia ja ymmärtäväisiä, "isänmaa-ennen-kaikkea"-mentaliteetilla. Hannulan teoksen päähenkilö Anni puolestaan ajattelee monista asioista eri tavoin. Hän kyseenalaistaa asioita mutta ehkä viisaasti pitää ajatukset omina tietoinaan. Lukijalle ne kuitenkin tuodaan esille. Anni ei näe sodassa mitään kunniakasta.
Kirja on lähtöjä täynnä. Evakkoon joudutaan lähtemään moneen kertaan, ja lottana Anni lähtee komennukselle milloin mihinkin suuntaan. Viimeinen lähtö on kuitenkin jotenkin yllättävä, Annin aiemmat ajatukset huomioon ottaen.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 2 tähteä
Kirjan tietoja:
Oili Hannula: Lähtö
Väylä, 2014
302 sivua
22.7. Leena, Matleena
Päivän kirja on Leena Laulajaisen Maria ja taikalyhty : romaani nuoresta Maria Jotunista (Tammi 2011).
Taikalyhdyn valokiila heijastaa kuopiolaisen valokuva-ateljeen seinälle värikkään kuvan toisensa jälkeen. Maria on mykistynyt, haltioitunut. Taikalyhtynäytös herättää hänessä pysyvän kiinnostuksen esittävään taiteeseen. Alkaa matka teatterin ja sanojen maagiseen maailmaan.
Marian mummi kannattaa naapurissa asuvan kirjailija Minna Canthin ajatuksia. Mummin ansiosta Maria pääsee kouluun. Kotona Maria hoivaa pikkusisaruksiaan, koulussa kirjoittaa niin hyvin, että opettaja väittää hänen jäljentävän aineensa jostain. Suomalaisessa yhteiskoulussa hänen koulutoverinaan on Joel Lehtonen, josta myös tulee kirjailija. Kapinoiva Maria karkaa ja saa käytöksenalennuksen. Samaan aikaan hänen aineensa julkaistaan lehdessä. Ylioppilaaksi hän voi päästä vasta "saatuaan vapautuksen sukupuolestaan".
Kiehtovasti kirjoitettu romaani Maria Jotunin lapsuudesta ja nuoruudesta, kurkistus 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kuohuviin vuosiin, Minna Canthin salonkiin Kuopiossa ja Bobrikoffin sortovuosien ylioppilaselämään Helsingissä. (takakansiteksti)
Mielenkiintoisesti kirjoitettu kirja Maria Jotunin varhaisvuosista. Olen aiemmin lukenut sekä Raili Mikkasen että Maijaliisa Dieckmannin kirjoja, joissa kerrotaan historiallisten henkilöiden lapsuus- ja nuoruusvuosista. Tykkään kovasti tämäntyylisistä kirjoista, ja Laulajaisen kirja piirtää kauniin kuvan vanhasta ajasta Kuopiossa ja Helsingissä. Kaarina Kailan kaunis kansikuva sopii kirjaan mainiosti.
Maria Jotunin tuotantoa en ole juurikaan tullut lukeneeksi, mutta tämän kirjan lukemisen myötä kiinnostus kyllä heräsi. Viikon teemaankin Jotuni sopisi naisten aseman kriittisenä kuvaajana, mutta kaikkea ei yhdellä viikolla ehdi. :) Pitänee laittaa lukulistalle...
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Leena Laulajainen: Maria ja taikalyhty
Tammi, 2011
243 sivua
24.7. Hanna, Johanna, Jenni
Yleensä en fantasiakirjoista jaksa hirveästi innostua niiden kaavamaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia, eikä nuoren esikoiskirjailijan Hanna Kauppisen Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut (Myllylahti 2016) tehnyt poikkeusta säännöstä. Ei siksi, että se olisi ollut erityisen kaavamainen... oikeastaan aluksi pidin kirjasta yllättävän paljon. Enemmän mielipiteeseeni vaikutti se, että kirja vaikutti turhan keskeneräiseltä ja hätäisesti lopetetulta. Henkilöistäkään ei oikein tahtonut saada otetta.
Mila etsii täydellistä kirjaa. Hän asuu antikvariaateissa, kantaa omaisuuttaan olkalaukussaan ja hengittää kirjapölyä. Kun kaupunkiin avataan uusi kirjakauppa, Mila löytää läheisyyttä ja ymmärrystä tarinoiden lisäksi myös ihmisistä. Herra H:n omalaatuinen kauppa vetää Milaa puoleensa magneetin lailla, samoin tähtihilesilmäinen Toni.
Sekä Milan että kirjakaupan tulevaisuus joutuu vaakalaudalle, kun kaupungin rauhaa astelee uhkaamaan herra Kunnas. Hän kun löytää vaarallisia ajatuksia ja noituutta juuri sieltä, mistä haluaa niitä etsiä. (takakansiteksti)
Mila on perheetön ja koditon nuori tyttö, jonka erityisyydestä kirjassa vihjaillaan pitkin matkaa: hänessä asuu tuli, jota hän yrittää pitää kurissa. Kaupunkiin ilmaantunut uusi kirjakauppa ja sen talossa asustava perhe on myöskin jollakin tapaa erikoinen. Perheen isä, herra H ottaa Milan avosylin vastaan kauppaansa, josta kukaan ei koskaan osta mitään, ei Milakaan. Lukemista riittää, niin Milalle kuin Tonin pikkusiskolle Sonjallekin. Siitä pitää isosisko Julia huolen.
Olisin halunnut löytää tästä kirjasta jotain hyvää sanottavaa, mutta... taidan sitten olla hiljaa.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 1 tähti
Kirjan tietoja:
Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut
Myllylahti, 2016
198 sivua
20.7. Maarit, Reetta, Marketta
Kirjaksi valitsin oman hyllyn kätköistä Maarit Varjon viihdepläjäyksen Aurinko sydämessä (Karisto 1994), jonka itsepintaisesti yritän vääntää "paikaksi auringossa" jostain syystä.
Pienen Ossi-pojan yksinhuoltajaäiti Paula on täysin tyytyväinen elämäänsä: hänellä on hyvä virka suuressa sairaalassa, oma rivitaloasunto ja tärkein kaikista, Ossi. Joskus harvoin Paula käy tuulettumassa "ulkona" ystävättärensä kanssa, mutta yleisesti ottaen hän suhtautuu varovaisuudella miehiin - onhan hän karvaasti pettynyt suhteessaan poikansa isään.
Kunnes sitten eräs tietty lääkäri alkaa kummasti sekoittaa Paulan arkipäivien totuttua rutiinia... (takakansiteksti)
Kyllä. Juuri sitä itseään, pesunkestävää aivotnarikkaan-hömppää. Silloin tällöin luettuna menettelee, kelpuutin kirjahyllyyni vain ja ainoastaan siitä syystä että kirjan tapahtumapaikaksi on valikoitunut kaikkien paikkojen joukosta synnyinkaupunkini Kajaani. Ei ihan totuudenmukaista miljöön kuvausta, varsinkaan sairaala-alueen osalta, mutta muutamia paikkoja jopa tunnistaa. :) Ei siis mikään kuolematon klassikko, mutta on näillekin oma aikansa ja paikkansa.
Pakko vielä mainita, vaikken nyt aivan tiedä onko se viisasta... mutta niin vaivaannuttavia kuin kirjojen seksikohtaukset voivatkin olla, tämä kirja jotenkin erottuu edukseen. Siitä on glamour kaukana kun herkkä hetki yllättää suolla. :D
Mistä kirja minulle: omasta hyllystä (uusintaluku)
Goodreads-tähdet: 2 tähteä
Kirjan tietoja:
Maarit Varjo: Aurinko sydämessä
Karisto, 1994
201 sivua
