Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 6: Lauri Pohjanpään eläin- ja muut runot

Piti harakka puhetta vierailleen:
"Tilapäinen ihan on pesä,
- älä putoa, varis! - tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä mointa, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!"

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon -
sai valmiiksi harakanpesän.

Tämänkertainen klassikkohaasteeni lähti käyntiin just tismalleen tästä Lauri Pohjanpään runosta Harakanpesä. Se on minulle tuttu jo lapsuudesta, jolloin hartaasti tutkin ja lueskelin isän siskon vanhaa kansakoulun lukukirjaa Syksystä suveen (vuodelta ties mitä). Vanhojen asioiden muistelu on viimeisen vuoden aikana ollut todella pinnalla (isän kuoleman jälkeen; isällä kun oli koko joukko erilaisia sutkauksia ja sanontoja ja runonpätkiä yms. - näitä olen yrittänyt kerätä talteen vielä kun niitä muistan), ja myös pitempiä runoja löytyi yllättäen muistin kätköistä. Tuossa Syksystä suveen -kirjassa on monta muutakin Pohjanpään runoa, joista olen aina pitänyt. Niinpä tuntuikin luontevalta lähteä etsiskelemään Pohjanpään eläinrunokirjoja klassikkohaastetta varten. 

Oman kirjastomme lastenrunohyllystä löytyi Metsän satuja (WSOY 1967) ja pääkirjaston varastosta Sininen hämärä : uusi sarja metsän satuja ja muita runoja (WSOY 1933). Metsän satuja on alun perin vuodelta 1924, minun lukemani kirja on Annikki Arola-Anttilan kuvittama toinen painos.

Metsän satuja -teoksen takakannessa kerrotaan näin:
"Tähän teokseen on koottu Lauri Pohjanpään parhaat eläinrunot, joilla on jo klassillinen asema lyriikassamme. Ne ovat kestävintä ja parasta mitä meillä on tällä alalla kirjoitettu. Teokseen on liitetty myös muutamia herkän tunnelmallisia proosakatkelmia, jotka nekin aiheiltaan liittyvät luonnon maailmaan."

...ja allekirjoitan tämän täysin. Kestävintä ja parasta. Noista proosakatkelmista en niin hirveästi pitänyt, paitsi kirjan viimeisestä tarinasta Viimeinen jääkarhu. Se maalaa yllättävän dystopiamaiseman viimeisen jääkauden jälkeisestä Helsingistä, jonka hyisiä katuja Jäämereltä tullut jääkarhu astelee.

Autioina kuin sokeat silmät ammottivat talojen tyhjät, avoimet ikkunat. Jostain neljännen kerroksen parvekkeelta huiskutti nuori, seisaalleen kuollut vaimo työhön menevälle miehelleen. (s. 170)

Yllättävää! Joka tapauksessa kirjan parasta antia ovat eläinrunot. Luulenpa, että hyvinkin useat niistä ovat monelle muullekin tuttuja, tai ainakin pätkät niistä:

• Jänikset (Emo-jänis tuli pyrynä metsän rajaa, / kun poikineen isä teki talvimajaa...)
• Maailman meno (Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa / varis lahden poikki päin vastarantaa...)
• Kurki ja joutsen (Kulki kurki arvokkaana suolla, / päällä harmaa, vanha lievetakki, / nukkavieru, vanhanmallinenkin...)
• Syksy (Kaksi vanhaa, vanhaa varista / nuokkuu hiljaa pellon aidalla...)
• Dolce far niente (Hauki se makasi kaislikossa / alla sinilaen, / hautuvan kuumassa kaislikossa / päivää paistattaen...)
• Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri (Tuli maalaishiirelle vierahaks / ihan kaupunkilaisserkku. / Oli tallin alla päivälliset / ja herkun vieressä herkku,...)
• Villihanhi (Mitä tiedät, poloinen kulttuurihanhi, / vapaitten vetten autuudesta...)

Voi voi, niin monta ihanaa runoa! Ja lisää löytyy Sininen hämärä -teoksesta. Sen sisältämistä eläinrunoista minulle tutuin on pidempi runoelma Eriskummainen uni merikäärmeestä : sankarirunoelma, tai oikeastaan lähinnä sen Prologi-osa: 

Mä metsää kuljin. Ah, raukaisi niin
suvipäivän paistava kilo!
Ja mä nurmelle nukahdin. Valtaansa
minut sai unen autuas ilo.

Yhä unessa pilvenpoikaset
ui sinistä taivaan merta...
Oli aamunsuu, oli suvenkuu,
oli ruuhi lahdella kerta.

Ja ruuhessa poika, ja koukkuhun
se sylkäs: tulkoon kala!
Ja eikös kohta korkkia
veden alle viedä ala!

Mut katsoppas, kalan millisen
soi onkeen veden valta:
pikkiriikkinen, piikkinen k i i s k i n e n
nous ilmoille aaltojen alta!

Mut kuka nyt kiiskejä onkisi,
sanoi pojalle pojan järki.
Ja hän uljaasti huutaa huikkasi:
- Hei vaan, ja taas tuli s ä r k i!

- Se on, poika, jo koko kalamies,
isä niitulla hymähteli.
- Tais saada oikein a h v e n e n,
siihen veisti iso veli.

Ja pikkusisko kotihin
jo piennarta mennä väänti.
- Näin suuren kalan veikko sai,
se jo veräjän alta äänti.

Joku eukko tuvassa kahvia
joi ryysti, ja suu jäi auki:
- Voi ihmettä, - paljon kiitoksia! -
jopas olikin e m ä h a u k i!

Pian kolmannessa talossa
joku kahvikullan luona
jo kertoi: Villekin kalan sai,
joka oli k u i n  l a m p a a n  v u o n a!

Ja tuskin vaan oli aamunsuu
se kullankallis ohi,
kun viaton kiisken-poikanen
oli suuren-suuri l o h i.

Tästä tämä sankariruno jatkuu ja jatkuu ja kalajuttu paisuu entisestään, kunnes saalis on lopulta merikäärme... vaan onneksi tämä prologissa nukahtanut uneksija lopulta herää ja huomaa nähneensä unta. :)

Sininen hämärä sisältää osin samoja eläinrunoja kuin Metsän satuja. Niiden lisäksi kirjassa on myös osio Tiellä, johon sisältyy koko lailla synkempiä runoja. Lohduttomia, koruttomia. Niin kuin vaikkapa

• Lapsi on kuollut (Pihalla on pieni, avoin arkku, / siinä nukkuu valkeana vainaa...)
• Unohtunut hauta (Umpeen luodun haudan yllä kerran / liput päivään liehui, torvet soi. / [ ... ] Hauta ruohottuu nyt yksinänsä. / Kohta kasvaa metsä yli sen....)
• Sairaan lapsen joulu (- Oi äiti, äiti, unissain näin taivaan joulupuun / ja kynttilöinä siinä näin mä auringon ja kuun...)
• Myrsky (...He huutavat ylitse ärjyin, / he tarttuvat toinen toisehen! / Pojan käsivarsilla värjyin / on vaari ja poikansa pienoinen... / Lyö hänet hyytävä kauhu: / joko poika tai vaari - kumpi jää...? / Hänet sokaisee tuska ja pauhu... / Hän ei voi, ei jaksa enempää!...)

Koskettavaa, joskin melko paatoksellista. Näiden jälkeen lopun Lauluseppele-osio ei jaksanut paljon hetkauttaa.

Kaiken kaikkiaan ylitin itseni lukemalla kaksi runoteosta. Lyriikka ei välttämättä ole sitä sydäntäni lähinnä olevaa kirjallisuutta, mutta aina pieninä annoksina menee ihan mukavasti. Ja näillähän saan kuitattua myös Helmet-haasteen kohdan 2: kotimainen runokirja.

Mistä kirjat minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä molemmille
Kirjojen tietoja:
Lauri Pohjanpää:
Metsän satuja (WSOY, 1967, 172 sivua, kuvittanut Annikki Arola-Anttila)
Sininen hämärä : uusi sarja metsän satuja ja muita runoja (WSOY, 1933, 126 sivua)