E.L. Doctorow: Marssi

Häpeäkseni myönnän, että vaikka historia onkin lempijuttujani, aina vain löytyy aiheita, joista tiedän todella vähän. Yhdysvaltain sisällissota kuuluu näihin aiheisiin - tietoni perustuvat lähinnä muinaiseen Tuulen viemää -elokuvaan... Niinpä päätin tarttua tilaisuuteen sivistää itseäni, vaikkakin fiktiivisen teoksen muodossa. E.L. Doctorowin Marssi (Tammi 2007) vaikutti lupaavalta. 

Doctorowin mahtava sotaromaani Marssi keskittyy Yhdysvaltain sisällissodan kiihkeään loppuvaiheeseen. Poltettuaan Atlantan vuonna 1864 pohjoisvaltioiden armeijan kenraali William Sherman marssittaa kuusikymmentuhantisen sinitakkijoukkonsa kohti itää. He etenevät Georgian kautta rannikolle ja sen jälkeen Etelä- ja Pohjois-Carolinaan. Välillä joukot taistelevat konfederaation harmaatakkeja vastaan, välillä ne hävittävät kaupunkeja ja ryöstelevät etelän plantaaseja. Samalla joukkojen vaellukseen yhtyy paikallisia asukkaita, sekä vapauden saaneita orjia että sotaa pakenevia valkoisia. 
Tarinan valokeila poimii vaeltavasta massasta vuorotellen keskeiset henkilöt: nuoren ja määrätietoisen orjatytön Pearlin, hänen mieleltään järkkyneen emäntänsä Mattie Jamesonin, etelävaltiolaisen tuomarin tyttären Emily Johnsonin, hirttotuomiolta välttyvät ja värikkäisiin seikkailuihin päätyvät sotamiehet Arlyn ja Willin, aavemaisen kylmäverisen ja taitavan lääkärin Wrede Sartoriuksen, joka esiintyi jo Doctorowin Vesilaitoksessa, hameiden perässä ryntäilevän kenraalin Judson Kilpatrickin, yksityistenkin huolien kanssa painiskelevan Shermanin itsensä ja monet muut. Tuloksena on kaleidoskooppimaisen värikäs ja samalla väkevän todentuntuinen ja tunteisiin vaikuttava kuva Yhdysvaltain historian pahimmasta tragediasta, jonka vaikutukset eivät ole vieläkään laantuneet kokonaan. (kannen etuliepeestä) 

Kirjan lukeminen lähti jotenkin hitaasti liikkeelle, mutta lopulta teksti alkoi vetää mukanaan. Luulen, että yksi suuri syy lukemisen hitauteen ja tietynlaiseen "vastenmielisyyteen" tulee tuntuvasti esille heti kirjan aloituslauseesta, vai pitäisikö sanoa -virkkeestä: 

"Kun joku aamuviideltä jyskytti ovea ja huusi ja Mattien aviomies John loikkasi vuoteesta kaapaten kiväärinsä ja samalla kertaa herännyt Roscoe tulla tömisteli avojaloin piharakennuksesta, Mattie kietaisi kiireesti aamutakin ympärilleen, mieli jo varautuneena sodan hätään, mutta sydämessä ahdistus siitä, että se nyt lopultakin oli tullut, ja hän riensi portaita alas ja näki avoimesta ovesta lampunvalossa pylväskuistin rappusten juurella kaksi hevosta, jotka kupeet höyryten kohottelivat päätään hurjistunut ilme silmissä, ja niiden ajomiehen, joka vielä tässäkin tilanteessa osoitti ilmeetöntä kärsivällisyyttä, ja vaunuissaan seisova nainen ei ollut kukaan muu kuin Mattien täti Letitia Pettibone, omaa sukua McDonough, iäkkäät kasvot tuskasta vääntyneinä, hiukset sekavana takkuna; tämä niin hienon kasvatuksen saanut nainen, tämä leskirouva, joka lähestulkoon määräsi Atlantan huvikauden tapahtumista, seisoi nyt vaunuissa kuin tuhoa ennustava noita-akka, joksi hän totisesti osoittautuikin." (s. 9)

Huh! Tämä kokonaisuus aloittavasta isosta kirjaimesta lopun pisteeseen vei sivun tekstimäärästä puolet. Luin tämän pätkän moneen kertaan ennen kuin siitä alkoi saada jonkinlaista tolkkua. Onneksi jatko oli sujuvampaa, mutta vähän vastaavan tyyppisiä rakenteita tuli vastaan pitkin kirjaa. 

Muuten pidin kirjasta kovasti. Henkilöhahmot (joita muuten oli ihan riittävästi) tuntuivat eläviltä, välillä ärsyttäviltä ja raivostuttaviltakin, mutta useimpiin oli helppo samaistua. Mielestäni kiinnostavin henkilö oli Pearl, lähes valkoihoinen orjatyttö, joka osoittautuu entisen isäntänsä tyttäreksi. Pearl on hyvin nuori, mutta kasvaa melkoisiin mittoihin marssin aikana.

Pitkästä aikaa piste maailmanvalloitukseen; tällä kirjalla kuittaan Yhdysvallat käydyksi. :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
E.L. Doctorow: The march (2005) 
Suomentanut Kalevi Nyytäjä 
Tammi, 2007
434 sivua