Ensimmäiseksi genreen sopivaksi teokseksi sain luettua Marko Hautalan uusimman kauhujännärin Leväluhta (Tammi 2018). Sen tarina perustuu ihan oikeaan paikkaan, Etelä-Pohjanmaalla Isonkyrön Orismalan kylässä. Sieltä on löydetty arvoituksellisia muinaisjäännöksiä, joita on esillä Suomen Kansallismuseossa. Kävin itse museossa elokuun alussa ja nämä Leväluhdan löydökset kyllä jäivät mieleeni.
Meeri hylkää lapsensa ja miehensä ja palaa takaisin kotiin. Hän ei ikinä aikonut tehdä sitä, mutta jokin vetää häntä takaisin. Siitä huolimatta, että isä on kuollut, veli on suljettu psykiatriselle osastolle ja äidin kanssa Meeri ei ole vuosikausiin ollut missään tekemisissä. Kotona on enää äiti, puhumaton, kuin eksyksissä oleva vanhus, joka kuitenkin ottaa Meerin vastaan ja alkaa kuin ihmeen kaupalla päästä taas elämään kiinni.
Kotitalon lähettyvillä sijaitsee Leväluhta, vanha arvoituksellinen paikka, joka vetää oudolla tavalla puoleensa. Se koitui isän kohtaloksi, ja sai veljen elämän sekaisin. Nyt se kutsuu myös Meeriä, ja hän olettaa äidinkin altistuneen paikan vaikutukselle. Kotitalo on huonossa kunnossa, siellä haisee kummalliselle ja näyttää ihan siltä, kuin talon rakenteissa kasvaisi jotain ylimääräistä. Kuin sientä. Kuin sitä samaa sientä, jonka Meeri löysi veljensä huoneesta. Jossa oli paljon mustia pisteitä, kuin pieniä silmiä.
Kauhujuoni lässähtää aavistuksen verran, kun mukaan sekoitetaan luonnontiedettä ja selitetään tapahtumia vähän liikaakin sen avulla. Silti tapahtumat ja perheen sisäiset ristiriidat ovat karmivia ja tarina toimii. Ei ehkä perinteisintä kauhua, mutta käy se näinkin. Lukiessa tuntui hyvinkin epämiellyttävä tunne niskavilloissa, ja se on minulle toimiva kelpo kauhukirjan mittari.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Marko Hautala: Leväluhta
Tammi, 2018
320 sivua
