Ira Vihreälehto: Tuntematon sotavanki : venäläistä isoisääni etsimässä

Jokunen vuosi sitten kävin mielenkiintoista keskustelua kirjastossamme iäkkään, sodan kokeneen naisasiakkaan kanssa. Lähiaikoina oli ilmestynyt useampia kirjoja, joissa käsiteltiin suomalaisten naisten suhteita saksalaissotilaiden kanssa. Asiakas oli sitä mieltä, että ne alkaisivat jo riittää; sen sijaan hän haluaisi lukea edes yhden kirjan joka kertoo suomalaisnaisten ja venäläisten sotavankien suhteista. Niitä nimittäin kuulemma riitti hänen tietojensa mukaan siinä missä ensin mainittujakin.

Harmi kyllä asiakas oli ns. satunnainen matkailija meidän kirjastossa, eli en siis ole häntä sen jälkeen nähnyt. Voin siis vain toivoa, että hänkin on löytänyt Ira Vihreälehdon teoksen Tuntematon sotavanki : venäläistä isoisääni etsimässä (Atena 2016).

Kirjan tekijän, Ira Vihreälehdon isoäiti Lempi kuiskasi kuolinvuoteellaan vanhimmalle pojalleen, että on jotain mitä hänen pitäisi kertoa. Tämä salaisuus paljastui kuitenkin vasta perunkirjoituksessa: esikoisella oli eri isä kuin muilla sisaruksilla. Juhanin isä oli venäläinen sotavanki, mutta kukaan ei osannut kertoa yhtään sen enempää. Juhanin elämään tällä on valtava vaikutus, ja vielä yli 70-vuotiaanakin hän miettii, kuka hänen oikea isänsä on.

Tässä vaiheessa remmiin astuu Juhanin historioitsijatytär Ira, joka päättää selvittää asiaa niin pitkälle kuin mahdollista.

Onko lapsenlapsen mahdollista päästä niin syvälle isoäitinsä ihon alle, että hän voi ratkaista tähän liittyviä arvoituksia ja ymmärtää tämän tekemiä valintoja? Minun 2010-luvun ajatusmaailmastani ei ole paljon hyötyä, kun selvitän 1940-luvulla eläneen ihmisen toimintaa ja ratkaisuja. Vaikka etsinkin isää isälleni, haluan pääasiassa ymmärtää, mitä tapahtui ja mitä siitä seurasi. Yritän kuulla Lempin äänen, mutta samalla saatan sijoittaa hänen viestiinsä omia merkityksiäni ja motiivejani. Kirjoitan tätä tarinaa oman aikakauteni ja oman yhteisöni jäsenenä ja syyllistyn melkein väistämättä virhepäätelmiin, sillä olen luultavasti sijaistraumatisoitunut isäni kautta. Lempin vaikenemisen seuraukset elävät meissä kummassakin. Haluan löytää menneisyydestä häpeän tilalle jotain kaunista. Toivon löytäväni juuret, totuuden ja mielenrauhan. Saattaa olla, että en löydä totuutta tai löydän lisää häpeää. (s. 9-10)

Tutkimusten ja etsintöjen apuna on pystyy tätä nykyä käyttämään monia eri välineitä: DNA-testit ja sosiaalinen media ovat tässäkin isoisän etsinnässä olennaisessa roolissa. Siitä huolimatta etsintä on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, ja totuuden löytäminen siirtyy kerta toisensa jälkeen.Todennäköinen henkilö löytyy, mutta varmasti asiaa ei voi tietää enää kukaan.

Tällaisia kirjoja lukisi mielellään enemmänkin.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Ira Vihreälehto: Tuntematon sotavanki : venäläistä isoisääni etsimässä
Atena, 2016
313 sivua

Kasaria ja ysäriä

Kun on elänyt lapsuutensa 1980-luvulla ja teinivuotensa 1990-luvulla, näissä kahdessa kirjassa on paljon muistoja herättäviä asioita.

Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirja (Atena 2008) vie sanoin ja kuvin värikkäälle matkalle 1980-luvulle. Voi, toivottavasti tämä aika ei koskaan enää palaa!

Voi änkeröinen ja tilipitappi! Antaudu nostalgialle ja kohtaa uudelleen vanhat tutut Pelle Hermannista Ritari Ässään ja vohvelikankaasta Commodoreen. Maista suussasi perunat ja tilliliha, tunne liikuntatuntien häpeä ja polskahda Ruotsin-laivan pallomereen. Sifonkihuivi ranteeseen, toppahaalari rohkeasti päälle ja rimpati rei! Mitäs läksit? (takakansiteksti)

Oman osionsa ovat kirjasta saaneet niin lelut ja leikit, perhe, koulu, ajanviete sekä 80-luku yleensä. Kaikista näistä osioista suorastaan tulvii lapsuudesta tuttuja esineitä ja asioita, jotka oli jo melkein unohtanut mutta ei sitten kuitenkaan. Peukaloisen retket, Pikkaraiset, nukkekotipenaali, maatalousnäyttelyt ja heinätyöt, PEZ-karkkikoneet, neonvärit, kaunokirjoitus, hajukumit, isotupsuiset pipot, Käytöskukka, elektroniikkapelit, Mörköooppera, Tsernobyl, lankapuhelin ja monet monet muut. Oi niitä aikoja...

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Henna-Kaisa Sivonen: Kasarikirja
Atena, 2008
168 sivua

Essi Huuhkan ja Aino Tormulaisen Ysärikirja (Atena 2017) on yhtä lailla nostalginen aikamatka.

1990-luku tarkoitti lamaa, Neuvostoliiton hajoamista ja EU-jäsenyyttä mutta myös teknologista huumaa, tiedostavia kettutyttöjä ja jääkiekon maailmanmestaruuden juhlintaa. Muutosten keskellä varttui sukupolvi, joka söi kouluruokalassa kinkkukiusausta ja katsoi kotisohvalla Leijonakuningasta - tietysti muodin mukaisesti flanellipaidassa ja nappiverkkareissa. (takakansiteksti)

Tänä päivänä ysäri on jotenkin hip, hop ja pop. Ainakin ysärimusiikki. Minulle ysäri on vielä liian lähellä, en mitenkään hirveästi haikaile sen perään - niin kuin en kasarinkaan. Ysärin aikana kävin yläasteen ja lukion, muutin pois lapsuudenkodista ja opiskelin ensimmäiseen ammattiini. Nykyinen parisuhteenikin alkoi jo ysärillä! Eli kyllä sinne niitä hienojakin muistoja sisältyy, enimmäkseen kuitenkin sitä angstista teiniaikaa.

Ysärikirja on jaoteltu vuosilukujen mukaan: joka vuoden tärkeät tapahtumat ja ajan ilmiöt on koottu napakasti yhdelle aukeamalle. Niiden väliin mahtuu sitten monta tuttuakin tutumpaa juttua. Radio Mafia, EU-intoilu, Metsolat ja Kotikatu, väriä vaihtavat murolusikat, Muumit, Kummeli, Estonia, Jäätelöauto, flanellipaidat, paksupohjaiset kengät, Macarena, Suosikki, Jyrki, Nokia tune, tietokoneet ja kännykät... 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Essi Huuhka & Aino Tormulainen: Ysärikirja
Atena, 2017
174 sivua

Molempien kirjojen viehätys perustuu nimenomaan omiin kokemuksiin ja muistoihin: tuon minä muistan, tuollainen minulla oli, minäkin katsoin tuota... Luultavasti 1970-lukua käsittelevä vastaavanlainen kirja ei koskettaisi minua ollenkaan yhtä paljon, vaikka sillä vuosikymmenellä olenkin syntynyt. Muistot eivät kuitenkaan yllä sinne asti.

Anne Leinonen: Metsän äiti

Anne Leinosen uutuusromaani Metsän äiti (Atena 2017) on kertomus suvun painolastista, sovituksesta ja uhrista, joka on aina annettava.

Suolle surmattu tyttö. Mökkiinsä palanut mies. Metsä, joka hengittää.
Vihainperän käkkyrät männyt ovat sukupolvien saatossa nähneet paljon. Kun Riina palaa vuosien jälkeen töihin kotiseudulleen, hän törmää rauhallisen maalaiskylän sinnikkääseen vaikenemiseen. Onko nuoren naisen surmaaja yhä vapaana, ja miksi Riinan valvepainajaisissa toistuu yhä uudestaan kuva mökkiinsä palavasta miehestä? Kun naapurin kellarista löytyy kuollut mies, Riinan on pakko alkaa tutkia Vihainperän menneisyyttä. Hänen on selvitettävä, miten hänen hulluksi tullut äitinsä liittyy näkyihin - ja onko hän itse vaarassa. (takakannesta)

Riina palaa kotikonnuilleen tutkimaan kylän kellareita. Menneisyyden tympeät tapahtumat (isän katoaminen ja äidin mielenterveysongelmat) tuntuvat painavana taakkana, ja lisäksi Riina havaitsee olevansa raskaana. Sekö hänet saa herkistymään näyille vai mikä on syynä? Joka tapauksessa Riina kokee kummia kierrellessään pitkin kylää.

Mieltä askarruttaa myös kauan sitten kuollut, suolle tapettu naapurin tyttö. Miksei tekijää ole saatu kiinni? Ja mihin liittyy Riinan näyissä esiintyvä mökkiinsä palava mies? Kun asiat lopulta alkavat selvitä, vaikuttaa siltä ettei Riinakaan ole turvassa.

Tässä kirjassa oli hyvin rakennettu kertomus, mutta aineksia olisi ollut paljon enempäänkin. Nyt ainakin minulle kävi niin, että takakansi tuli vastaan ihan yllättäen enkä ollut päässyt kovinkaan hyvin selville kylänväen salaisuuksista. Kaikki tapahtui jotenkin liian hätäisesti ja äkkiä, niin että minä parka putosin kärryiltä. Siitä huolimatta pidin kirjasta ja sen hiipivän hyytävästä tunnelmasta. Kauhun rajamailla mennään.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Anne Leinonen: Metsän äiti
Atena, 2017
208 sivua

Ursula Poznanski: Äänet (Beatrice Kaspary #3)

Ursula Poznanskin jännärisarjan kaksi edellistä osaa Vii5i ja Sokeat linnut kuuluvat viime vuonna lukemistani jännittävimpiin ja positiivisimmin yllättäneisiin kirjoihin. Niinpä oikeastaan vähän jännitinkin, onko sarjan uusin osa Äänet (Atena 2016) vielä yhtä hyvä. Turha huoli, olihan se!

"Hän oli nähnyt merkit - oli nähnyt niitä jo vuosia ja yrittänyt kerta toisensa jälkeen varoittaa ihmisiä, mutta kukaan ei ollut halunnut uskoa häntä. Nyt ne olivat vaatineet uhrin."
Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrian osasto on erikoistunut vaikeasti traumatisoituneisiin potilaisiin. Yksi osaston lääkäreistä löydetään raa'asti murhattuna sairaalan tiloista. Ruumis on koristeltu erikoisin esinein, eikä kuolinsyykään ole niin ilmeinen kuin alussa vaikuttaa.
Rikospoliisin etsivä Beatrice Kaspary kollegoineen yrittää kuulustella traumapotilaita, mutta jotkut heistä kuulevat olemattomia ääniä, toiset puhuvat liikaakin, kun taas jotkut eivät hiiskahda sanaakaan. Keneen Kaspary voi ylipäätään luottaa? Ja sitten löytyy seuraava uhri... (takakansiteksti)

Ympäristönä psykiatrinen sairaala on jo itsessään hitusen karmaiseva, ja kun siihen vielä yhdistetään murha(t), on hyytävä soppa valmis. Sokeiden lintujen postauksessa ehdin miettiä, mihin nykypäivän ilmiöön seuraavassa osassa pureudutaan. Se aspekti tästä jäi puuttumaan. Jollakin lailla ajan hermolla ja nykypäivässä kuitenkin ollaan - erään sairaalan potilaan kohtalo kuulostaa melkoisen tutulta, jos Natascha Kampuschin tapauksesta on yhtään mitään kuullut. Aivan yksi yhteen nämä naiskohtalot eivät mene, mutta hyvin läheltä liippaa. 

Rikoksen ja sen selvittelyn lisäksi kirja pureutuu entistä enemmän Kasparyn henkilökohtaiseen elämään. Lasten ja ex-miehen kanssa vastustaa, ja nyt exä hakee jo lastensa huoltajuutta vedoten siihen, ettei äiti ehdi huolehtia heistä työnsä takia. Onneksi onnellisiakin asioita mahtuu mukaan. <3

Innolla jään odottamaan seuraavaa osaa! Tämän kirjan nappaan Helmet-haasteen kohtaan 24: kirjassa selvitetään rikos. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja: 
Ursula Poznanski: Stimmen 
Suomentanut Anne Mäkelä
Atena, 2016
406 sivua

Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (Kalju ja Kihara #1)

Miksi kuollut tyttö aseteltiin kirjojen keskelle? 
Reppureissaajien ja kaupunkilaisten aurinkoinen aamu Tuomiokirkon portailla keskeytyy, kun viereisen Kansalliskirjaston ovelle kurvaa poliisiautojen jono. Kirjaston kupolisalista on löytynyt kuollut tyttö, joka on taidokkaasti aseteltu kirjameren keskelle. Media villiintyy, ja poliisilta odotetaan nopeaa toimintaa. 
Mutta miksi tyttö on tuotu juuri kirjastoon? Kuka hän on? Arvoitus vilisee kirjallisia viitteitä, ja poliisi pyytää apua kahden hengen etsivätoimistolta: keskeneräisiä tutkintoja keräilevä Kalju ja chileläissyntyinen Kihara ryhtyvät selvittämään, löytyykö tyttöä ympäröivistä kirjoista vihjeitä hänen henkilöllisyydestään. 
Karua huumoria viljelevä kaksikko joutuu pian keskelle rikoksia, joiden juuret kaivautuvat syvälle eurooppalaiseen historiaan, loiston ja rappion ytimeen. Kun ruumiita löytyy vielä lisää, Kaljun ja Kiharan edessä on hyytävä peli tuntematonta tappajaa vastaan. (takakansiteksti)

Kirjan tekijä Kai Ekholm tuntee tapahtumapaikan kuin omat taskunsa, onhan hän Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja. Niinpä kirjastomiljöö oli helppo "nähdä" lukiessaan, vaikken itse ole Kansalliskirjastossa käynytkään. Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (Atena 2013) on Ekholmin esikoisromaani, ja sellaiseksi varsin onnistunut. Dekkariksikin. Vaikkei niitä nyt niin arvostetakaan...

"Dekkarit ovat viiden pennin kirjallisuutta! Äpäräpoika. Kuka tahansa osaa kirjoittaa dekkarin! Niiden moraalikin on viime vuosisadalta. Kuka näitä poirotteja yhä jaksaa. Eivät parhaatkaan dekkarit mainettaan ansaitse. Kaikki menestys on pois paremmalta kirjallisuudelta. Se on minun käsitykseni." (s. 33)

Näin julmasti dekkareita arvostelee Kaljun äiti Ebba omassa kirjallisuuspiirissään. :) Muutenkin (vino) huumori on ainakin minun mielestäni aika isossa osassa, tai riippuu tietenkin näkökulmasta... esimerkiksi Paavo Haavikkoa tituleerataan "kirjallisen katkokävelyn mestariksi".

Rikoksen ratkaisu on melko perinteistä ja tyypillistä salapoliisikirjallisuutta, ja tapahtumat kulkevat Helsingistä Heinävedelle koukaten myös itärajan taakse. Mitä enemmän Kalju saa selville, sen tutummalta todennäköinen syyllinen, Pyörätuolimies ja Verkonkutoja, vaikuttaa. Lopulta jäljet johtavat sylttytehtaalle (ja tämänkin sanonnan alkuperä selviää).

Täytynee pistää varaukseen seuraava Kaljun ja Kiharan seikkailu... Tämä kirja kuittaa Helmet-haasteesta kohdan 6: kirjastosta kertova kirja.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava
Atena, 2013
300 sivua

Ursula Poznanski: Sokeat linnut (Beatrice Kaspary #2)

Päivitä tila: "Kuolema on suuri. Hymyhuulin olemme sen omia." 
Leirintäalueelta Salzburgissa löytyy kaksi ruumista: nainen on kuristettu ja miestä ammuttu päähän. 
Ainoa uhreja yhdistävä tekijä on Facebookin runoryhmä, johon molemmat kuuluivat. Ryhmän jäsenet linkittävät runoja tunnelmallisiin valokuviin ja jakavat niitä muille. Hyvin kaunista ja harmitonta. 
Kunnes kuolee seuraava runouden ystävä. 
Sillon Salzburgin rikospoliisin etsivä Beatrice Kasparyn on aika kirjautua sisään. (takakansiteksti)

Siinä missä Ursula Poznanskin dekkarisarjan ensimmäinen osa Vii5i kertoi hyvinkin paljon geokätköilystä, toinen osa Sokeat linnut (Atena 2014) käsittelee Facebookia ja sen ryhmiä. Nykypäivän ilmiöistä siis puhutaan ja ollaan ajan hermolla. Uteliaisuutta kutkuttelee jo kovasti, mihin mahdetaan sarjan kolmannessa osassa pureutua... 

Sokeat linnut ei mielestäni yltänyt aivan samalle tasolle kuin aloitusosa Vii5i, mutta tykkäsin kuitenkin. Päähenkilö Beatrice Kasparyyn päästään tutustumaan hitusen paremmin, kun hän tasapainoilee työelämän ja kotielämän välillä. Lastenhoito tuo omat haasteensa, eikä ex-mies ainakaan helpota asiaa, vaikka molemmat yrittävät lastensa parhaaksi toimiakin. Rikoksen selvittämiseksi Beatrice luo valeprofiilin Facebookiin, ja sen ylläpito ja runoryhmään soluttautuminenkin on hoidettava niin ettei varsinainen työ häiriinny. Ja kaiken tämän keskellä Beatrice huomaa ehtivänsä vielä miettiä, miten työkaveri Florinilla mahtaakaan oikein mennä parisuhteessaan... 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Ursula Poznanski: Blinde Vögel (2013)
Suomentanut Anne Mäkelä
Atena, 2014 
425 sivua

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Kaksi vahvaa naista - ja mies heidän välissään.
Kerttua ja Helmiä yhdisti nuoruudessa yksi asia: Helmin mies Lauri. Kun naiset vuosikymmenten jälkeen tapaavat sattumalta uudelleen, he huomaavat olevansa edelleen sidoksissa toisiinsa. 
Vaietut muistot 1950-luvulta ovat kuin kauan sitten katsottu elokuva: etäisesti tuttu, mutta aivan kuin jollekulle toiselle tapahtunut. Voiko antaa anteeksi, jos anteeksi ei ole pyydetty? Kuka jää yksin? Missä kulkevat itsekkyyden rajat? Mikään ei ole mustavalkoista, vaan enimmäkseen kyyhkynharmaata, niin kuin Helmin rakas auto, vanha pyöreäposkinen Volvo. 
Löytääkseen paikkansa uudelleen Helmin ja Kertun on palattava kaukaisiin valintojen hetkiin: keväiselle pellolle ja siihen päivään, kun lipastolla odotti kirje. 
Myötätuntoinen ja kaunis romaani näyttää, ettei koskaan ole liian myöhäistä löytää kolmea syytä elää. (takakannesta) 

Tiina Lifländerin esikoisromaani Kolme syytä elää (Atena 2016) kertoo kauniisti tarinan pariskunnasta ja naisesta, joka tulee väliin ja sitten lähtee. Kun Kerttu muuttaa Veikkonsa kanssa Ruotsiin, Lauri jää Helmin luo autuaan tietämättömänä siitä, että Helmi tietää kaiken hänen ja Kertun suhteesta. 

Lähes puoli vuosisataa myöhemmin Veikko on kuollut ja Kerttu palaa takaisin, törmätäkseen Helmiin kahvilassa. Naiset tuntevan kuuluvansa jollakin tavalla yhteen, vaikka oikeasta syystä ei kumpikaan puhu. Helmi ja Kerttu ystävystyvät ja lopulta, Laurinkin kuoltua, muuttavat saman katon alle. Kahden mummelin elämään vaikuttavat tahtomattaan myös alakerran Tomi ja hänen tyttärensä Kiia, samoin Laurin veljentytär Noora. 

Kun kissa väistämättä nostetaan pöydälle, mitkä ovat seuraukset? 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Tiina Lifländer: Kolme syytä elää 
Atena, 2016 
344 sivua

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

Tämä kirja oli taas yksi niistä, joiden kansikuvat houkuttelevat tarttumaan kirjaan. Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarha (Atena 2014) kertoo kaikesta huolimatta kauniin tarinan sodan keskeltä. 

Kuivan aavikkotuulen pyyhkimä Hargeisan kaupunki pidättää hengitystään. On vuosi 1987, ja Somalian diktatuuri on kaatumaisillaan. 
Yhdeksänvuotias Deqo-tyttö on karannut pakolaisleiriltä. Hän haaveilee elämänsä ensimmäisistä kengistä, mutta kaupungin kaaos tempaisee hänet mukaansa. Kawsar, yksinäinen leski, makaa vuoteessaan hedelmätarhan ympäröimässä talossa toipumassa sotilaiden pahoinpitelystä. Filsan, nuori naissotilas, on muuttanut Hargeisaan edetäkseen urallaan. Pian hän tajuaa, mitä armeija häneltä todella vaatii. 
Raju ja riipaisevan kaunis romaani punoo yhteen kolmen naisen tarinat keskellä kuohuvaa Somaliaa. Silti Kadotettujen hedelmätarha versoo toivoa, solidaarisuutta ja kaiken voittavaa selviytymisen halua. (takakansiteksti) 

Kirja oli paikoitellen aika rankkaa luettavaa. Ihmishenki ei sodan pyörteissä ole juuri minkään arvoinen, oli sitten kyse sotilaasta tai siviilistä, miehestä tai naisesta, vanhuksesta tai lapsesta. Kun kirjailija kuvaa, miten koulutytöistä tehdään verenluovuttajia - ja tämä tarkoittaa kirjaimellisesti luovuttamista viimeiseen pisaraan - tekee mieli laskea kirja käsistään. 

Kuitenkin sitä käänsi sivuja tasaiseen tahtiin loppuun asti. Piti päästä selville, miten Deqo, Kawsar ja Filsan selviytyvät Hargeisan kauhuista. Ja vaikken noin yleensä ottaen ole välttämättä onnellisten loppujen fani, tämän kirjan kohdalla huokaisin helpotuksesta: kolmikko pääsee Etiopian rajalle, toivoa on näköpiirissä. 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitukseni etenee tämän kirjan myötä Somaliaan.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Nadifa Mohamed: The Orchard of Lost Souls (2013)
Suomentanut Heli Naski 
Atena, 2014
283 sivua

Naistenviikko alkaa - Riikka Takala: Ole hyvä

18.7. Riikka

Hyvää Akkainviikkoa kaikille! Tuijata heitti blogissaan ilmoille Naistenviikon lukuhaasteen, johon päätin osallistua, vaikka pyhästi itselleni lupasin ettei enää yhtään haastetta jne... vaan kuinkas kävikään. Tuskin aivan joka päivälle saan postausta aikaan, mutta ainakin muutama on luvassa. :) Näkökulmaksi valikoitui nimipäiväsankarien kirjoittamat kirjat.

Naistenviikon ensimmäinen nimipäiväsankari on Riikka. (Nimi on omaa sydäntäni hyvinkin lähellä, onnea tyttärelle jos tänne eksyt! <3) Niinpä ensimmäinen naistenviikon kirja on Riikka Takalan Ole hyvä (Atena 2014).

Elli on yksinhuoltaja. Viola on maailmanlasten pelastaja. Aavan gradu on jäänyt levykkeelle, jota ei mikään tietokone enää avaa. Yhdelläkään näistä 40+-naisista ei ole päivätyötä, mutta silti he ovat mielestään hyväosaisia: he ovat fiksuja, heillä on katto päänsä päällä, he voivat auttaa muita.
Ystävykset eivät suostu siihen, että vain rikkaat saavat tehdä hyvää. Niinpä he säästävät vähästään auttaakseen afrikkalaissyntyistä tanssinopettajaansa. Hyvää tekemällä saattaa kuitenkin tehdä pahaa, eikä vilpittöminkään aie ole aina hyvä. Joskus on sitä paitsi syytä laittaa omat asiat kuntoon ennen kuin voi auttaa toista.
Djembe-rummun jytke lyö tanssitunnilla naisia palleaan. Kolmikko seuraa opettajansa askelia. Kantaessaan huolta muista he eivät huomaa omaa hätäänsä.
Onko se pako vai pelastus? (kustantajan esittelyteksti)

Tämä oli monella tavalla mieltä hämmentävä kirja. Tiukasti kantaaottavaa, mutta kuitenkin jotenkin kieli poskessa ja ronskisti. En usko että teksti jättää ketään kylmäksi! Jokaisen naisen elämässä on pimeämpi puoli, josta ei kerrota täysin suoraan mutta josta vihjaillaan. Kukaan heistä ei kuitenkaan tunnu näkevän omaa hätäänsä, halu auttaa muita on suurempi. 

Ajankohtaista pohdintaakin mahtuu mukaan - akateeminen työttömyys tuskin aiheena vanhenee kovinkaan pian - ja, kuten sanottu, huumoria ja suoranaista komiikkaakin. Jotakin olisin kuitenkin kaivannut, nyt tarina jäi jotenkin ontoksi ja vaillinaiseksi. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 2 tähteä
Kirjan tietoja: 
Riikka Takala: Ole hyvä 
Atena, 2014
152 sivua 

Minuuttinovelleja ja raapaleita

Kummalinnun munien myötä kiinnostuin lukemaan enemmänkin raapaleita ja pienoisnovelleja. 

István Örkény'in 100 minuuttinovellia (Atena 2012) on näistä kahdesta paksumpi ja vanhempi kirja. Vanhempi ihan oikeasti, sillä osa kirjaan valituista novelleista on julkaistu alun perin vuosina 1958-1979. Vuonna 2012 Örkény'in syntymästä oli kulunut 100 vuotta, ja sen kunniaksi hänen Minuuttinovelleja-teoksensa julkaistiin laajennettuna laitoksena. Tähän laitokseen suomennettiin 14 uutta kertomusta. 

István Örkény näki kaksi sotaa, pakkotyöleirin, neljän vuoden sotavankeuden ja kommunismin hirmuvallan kotimaassaan Unkarissa. Nämä kokemukset jalostuivat Örkény'in käsissä purevan huumorin sävyttämiksi ja ytimekkäiksi minuuttinovelleiksi. Örkény osaa kuvata ihmisen osaa yhtä aikaa riemastuttavasti ja satuttavasti. (kirjan etukansiliepeestä) 

Jos raapale on tasan sadan sanan mittainen kertomus, on minuuttinovelli jotain vähän enemmän. Se voi toki olla raapalekin, mutta ainakin useimmat Örkény'in kertomuksista ovat rutkasti enemmän kuin sata sanaa pitkiä. Silti ne ovat nopeasti luettavia, josta myös nimitys "minuuttinovelli" tulee:

Oheiset novellit ovat kaikessa lyhykäisyydessään täysipainoisia kirjoituksia. Niiden hyviin puoliin kuuluu, että säästyy aikaa, kun niihin ei tarvitse keskittyä viikkokausia tai kuukausia. Lukekaamme yksi Minuuttinovelli sillä aikaa kun keitämme löysiä munia tai odotamme vastausta puhelimeen (mikäli numero tyyttää varattua). Huono vointi tai rasittuneet hermot eivät ole esteenä. Voimme lukea niitä istuen tai seisten, tuulessa ja sateessa tai täpötäydessä ruuhkabussissa. Suurin osa niistä kestää lukemisen myös kiireen keskellä! On tärkeää seurata otsikoita. Tekijä on pyrkinyt lyhyyteen, joten hän ei ole voinut otsikoida niitä miten tahansa. Tarkistamme raitiovaunun numeron ennen kuin astumme siihen. Novelleille on otsikko yhtä välttämätön. Tämä ei suinkaan tarkoita, että pelkkä otsikkojen lukeminen riittäisi. Ensin otsikko ja sitten teksti; tämä on ainoa oikea käyttöohje. (Käyttöohje s. 17)

Sataan minuuttinovelliin mahtuu monenlaisia tekstejä: humoristisia, outoja, koskettavia kaikki omalla tavallaan. Ehdottomaan parhaimmistoon kuuluu tähän laitokseen uutena suomennettu novelli Ammattiylpeys, reippaasti alle sadan sanan (74, laskin!) nerokas kertomus. Siinä kerrotaan eläintaiteilijan työhaastattelusta, joka saa odottamattoman käänteen. :) 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 2 tähteä 
Kirjan tietoja: 
István Örkény: 100 minuuttinovellia 
Valikoinut ja suomentanut Juhani Huotari 
Atena, 2012 
242 sivua

Örkény'in teosta enemmän minuun vetosi Shimo Suntilan uuskummallinen raapalekokoelma Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat 2013). Minulle idea tasan sadan sanan kertomuksista kolahti äärettömän kovaa, ja raapalekokoelmia tulen aivan varmasti lukemaan jatkossakin. Kirjailija kertoo esipuheessa kirjan synnystä: "Kirjoitin vuoden jokainen päivä yhden raapaleen ja julkaisin sen tuoreeltaan blogissani Routakodossa. Se pakotti sellaiseen kurinalaisuuteen, jota en muuten olisi tavoittanut. [--] Karkausvuoden vuoksi raapaleita syntyi 366 kappaletta. Nyt niistä on tätä kokoelmaa varten valittu sata." 

Näistäkin kertomuksista löytyy tekstejä laidasta laitaan, oudosta vielä oudompaan. Suosikkejani, ei-missään-erityisessä järjestyksessä olivat Korvamato, Kuoppa, Lipunmyyntiautomaatti, Chili, Sukupolvikuilu, Duunimatka, Aamu, Kaveripoisto ja Joutsenlaulu.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta 
Kuoriaiskirjat, 2013 
112 sivua

Ursula Poznanski: Vii5i (Beatrice Kaspary #1)

Dekkariviikon kunniaksi piipahdin eilen kotimatkalla lähikirjastooni ja nappasin sieltä mukaan kirjan, joka on kiinnostanut minua jo pitkään. Aloitin sen lukemisen saman tien kotiin päästyäni, ja kirja vei totaalisesti mukanaan - takakansi tuli vastaan tämän vuorokauden puolella. Kyseessä oli Ursula Poznanskin Vii5i (Atena 2013), itävaltalaisen jännityssarjan ensimmäinen osa. Vakuutuin kirjasta niin kovasti, että varasin jatko-osat heti ensiksi tänään töihin päästyäni. 

Thanks for the hunt... Olet löytänyt kätkön. 
Arvoituksia, joiden ratkaisuna on koordinaatteja... Rasioita, joihin on pakattu ruumiinosia... Todistajia, jotka katoavat pian kuulemisen jälkeen...
Murhaaja on luonut verisen version geokätköilystä, jota ryhtyy selvittämään Salzburgin rikospoliisin etsivä Beatrice Kaspary. Tapaus tuntuu mahdottomalta ratkaista, ja pikkuhiljaa Kaspary alkaa epäillä olevansa itsekin jahdattavana. (takakansiteksti) 

Törmäsin tähän kirjaan ensimmäisiä kertoja, kun kiinnostuin itse geokätköilystä lapsille ja nuorille suunnattujen Johanna Hulkon ja Hanna Kökön kirjasarjojen myötä. Kovin monta aikuisille kirjoitettua, geokätköilyä edes jollakin tapaa käsittelevää kirjaa ei ainakaan meidän kirjastosta löydy, mutta Vii5i on yksi niistä. Itse en ole geokätköjä ehtinyt / jaksanut / viitsinyt juurikaan haeskella, eikä tämä kirja ainakaan erityisemmin rohkaise puuhaan. :D

Edellisestä väitteestäni huolimatta... Jos murhat ja kätköistä löytyneet ruumiinosat jätetään pois laskuista, kirja toimii hyvänä "lyhytkurssina" geokätköilyyn: periaatteet, toimintatavat ja harrastajien käyttämä kieli tulevat tutuiksi meille geojästeillekin. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Ursula Poznanski: Fünf 
Suomentanut Anne Mäkelä
Atena, 2013
426 sivua

Audrey Magee: Sopimus

Vappulukuhaasteen aikana tuli luettua myös minulle epätyypillisesti sotakirjallisuutta. No, enemmän pidin kirjaa kyllä historiallisena (rakkaus)romaanina, vaikka tapahtumat osittain toisen maailmansodan rintamalle sijoittuvatkin ja kirjassa näkyy kirjaston sota-genremerkintä.

Audrey Mageen Sopimus (Atena 2015) kertoo Peter Faberista ja Katharina Spinellista, jotka menevät naimisiin toisiaan tuntematta. Natsien joukoissa taisteleva Peter saa vihkiloman itärintamalta, ja Katharinalle kuuluu leskeneläke, jos Peter kaatuu. 
Yllättäen he kuitenkin rakastuvat toisiinsa. Kuherruskuukauden aikana Katharinan isä vie vävynsä tyhjentämään juutalaiskoteja, tönimään perheitä kadulla odottaviin autoihin. Kun Peter palaa rintamalle, Spinellit muuttavat juutalaisilta jääneeseen asuntoon ja Katharinan vauva saa juutalaisperheen lastenvaunut. 
Sopimus on säälimätön romaani sodasta, rakkaudesta ja itsekkyydestä. Puolue antaa: Stalingradin taisteluissa Peteriä auttaa jaksamaan turvattu tulevaisuus Suur-Saksassa, ja nälänhätää kärsivässä Berliinissä Katharina nauttii suklaakakkua. Mutta, kuten Peterille ja Katharinalle selviää, puolue myös ottaa. Audrey Magee nostaa esiin sota-ajassa kamppailevat tavalliset ihmiset antamatta armoa heidän sokeille pisteilleen. (takakansiteksti) 

Romaani alkaa ilman suurempia selittelyjä: meneillään on vihkitilaisuus, jonka osapuolet ovat puolentoista tuhannen kilometrin päässä toisistaan. Tasan kello 12 Peter ja Katharina osallistuvat tahoillaan samanlaiseen seremoniaan ja täyttävät näin osansa sopimuksesta, joka takaa etuja molemmille: Peterille naimaloman ja Katharinalle leskeneläkkeen, jos Peter sattuisi kaatumaan. Muutamaa päivää myöhemmin Peter ja Katharina tapaavat toisensa ensimmäisen kerran. 

Onkohan näin oikeastikin tehty? Hurjalta tuntuu... Tokihan monet tuon ajan suomalaisetkin avioliitot solmittiin melko pikaisesti, toisiaan juurikaan tuntematta, mutta yleensä aina vähintään kirjeenvaihdon ja muutaman tapaamisen jälkeen. Eri asia kokonaan on sitten tietenkin se, miten tällaiset "pika-avioliitot" ovat mahtaneet kestää. Eikä elämä helppoa ole Mageen kirjassakaan. 

Katharinan perheen ystävä, tohtori Weinart, saa suhteillaan pidennettyä Peterin lyhyttä vihkilomaa, mutta vastapalvelukseksi Peter joutuu töihin, tyhjentämään juutalaisasuntoja. Näiden öisten reissujen aikana opettajan työstä haaveileva Peter imee itseensä melkoisen annoksen natsiaatteita ja alkaa itsekin uskoa siihen mitä joutuu tekemään. Loman päätyttyä Peter palaa rintamalle, ja Katharina jää odottamaan häntä - ja heidän yhteistä lastaan. Tohtori Weinart järjestää Katharinalle ja tämän vanhemmille uuden, paremman asunnon - juutalaisista tyhjennetyn, ja ottaa samalla perheen tiukasti talutushihnaansa. 

Kirjeet kulkevat Berliinin ja itärintaman välillä tiuhaan tahtiin, ja vastanaineet haaveilevat ajasta jolloin voivat olla jälleen yhdessä, perheenä. Vaan kun asiat pitkistyvät, ne myös mutkistuvat, ja niin on laita myös sota-aikana. Peter ja tämän sotilasystävät etenevät aina Stalingradiin asti, ja siellä helvetti pääsee valloilleen. Saksalaiset jäävät mottiin. Lähes ainoa varma tie sieltä ulos on antautuminen (se ainoa varma on kuolema), ja ennen pitkää siihen päätyy myös Peter. Tällä välin Katharina on synnyttänyt pojan ja joutunut perheensä kanssa palaamaan vanhaan asuntoonsa. Berliinin murtuminen on lähellä... Onko enää toivoakaan jälleennäkemisestä? 

Hienosti ja kaunistelemattomasti kirjoitettu kirja, joka piti tiiviisti otteessaan. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Audrey Magee: The undertaking 
Suomentanut Heli Naski 
Atena, 2015 
332 sivua

Tanja Pohjola: Lintu pieni

Viipuri 1944. Rapistunut huvila, viimeiset pommitukset, lukittu huone. Doran ja Marin äidillä käy arvovieras, sotilaspukuinen herra, ja lasten on oltava vierashuoneessa ääneti. Lohduttaakseen pikkusiskoa Dora aloittaa sadun miehestä ja linnuista. Hän ehtii kertoa sadun monta kertaa, liian monta. 
Helsinki 1953. Kerrostaloasunto, tuore avioliitto, loppukesä. Aikuistunut Dorotea aloittelee uutta elämää Oton vaimona, kun viipurilaislähtöiset vieraat palauttavat kipeät muistot. Yhtäkkiä Dorotean on vaikea erottaa mennyt ja nykyisyys sekä se, että hän on nyt aikuinen nainen eikä satuihin uskova lapsi. 
Lintu pieni on  psykologinen romaani ihmismielen syöksystä häpeän ja syyllisyyden paineessa. Se kertoo rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta, äidistä, tyttäristä ja siskoksista - sekä linnuista, joita siivet kantavat. (takakannesta) 

Aloitin tämän kirjan lukemisen jo joskus viime vuonna ensimmäisen kerran, mutta silloin en jotenkin saanut kirjasta kiinni ja jätin sen kesken. Päätin kokeilla uudestaan, ja nyt Tanja Pohjolan Lintu pieni (Atena 2014) piti otteessaan niin, että kirja oli luettava kannesta kanteen heti kerralla. 

Vuonna 1944 Dora on noin kahdentoista ikäinen ja pikkusisko Mari kolmen. Heidät on lukittu vierashuoneeseen, sillä äidillä on tärkeä vieras, joka ei pidä lapsista. Pitääkseen siskon hiljaisena Dora keksii sanoa, että vieras setä on niin kuin kuningas, ja jos hän suuttuu, hän leikkaa pään irti. Niinpä Marikin on ihan hiljaa. Välillä liiankin hiljaa, ja Doraa se huolestuttaa. Heillä on jatkuvasti nälkä ja jano, ja ainut viihdyke on Doran kertoma satu Grejus-nimisestä miehestä, jonka linnut pelastavat. 

Vuonna 1953 Dorotea on Oton vastavihitty vaimo, helsinkiläinen kotirouva. Eräänä päivänä heidän kotiinsa ilmestyy evakkomummo sairaan lapsenlapsensa kanssa. Otto tuntee mummon ja ottaa heidät kotiinsa, ja niin Dorotea joutuu vastentahtoisesti jakamaan kotinsa vieraiden ihmisten kanssa. Sairas tyttö säälittää häntä, ja hän on varma että mummo kohtelee tätä huonosti. Dorotea on salannut menneisyytensä mieheltään ja kaikilta muiltakin, ja pelkää koko ajan että viipurilaismummo saattaisi tunnistaa hänet. Dorotean elämää varjostaa kauan sitten tapahtunut tragedia.

Mielenkiinto herää. Mitä lukijalle ei kerrota? Vai kerrotaanko jossain vaiheessa? Pitää kääntää sivua ja lukea eteenpäin, ja vielä eteenpäin. Vähitellen tapahtumat selviävät ja karu totuus paljastuu. Kertomus järkyttää ja jää mieleen kummittelemaan. Voiko näin tapahtua? Miksi näin tapahtuu?  Loppu jää sopivan avoimeksi, jokaisen lukijan tulkinnasta riippuen. 

Sen enempiä paljastuksia tekemättä mainitsen vielä, että kirja passaa Helmet-haasteen kohtaan 44: Kirjassa joku kuolee. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Tanja Pohjola: Lintu pieni 
Atena, 2014 
285 sivua