Sotalapsista

Sotalapsiteemasta olen tainnut jotain kirjoitella jo aiemminkin. Aihe kiehtoo ja kauhistuttaa henkilökohtaisista syistä, ja nyt tuntui oikealta ajalta lukea vähän lisää sotalasten karusta historiasta.

Pertti Kavén kuvaa kirjassaan Sotalapset : toiveet ja todellisuus (Minerva 2011) lastensiirtojen kahta tasoa samanaikaisesti ja rinnakkain: ylätasoa, jossa päätöksenteko ja johtaminen tapahtuivat sekä yksittäisen perheen ja sotalapsen tasoa, jossa koettiin niin eron ikävä ja tuska kuin Ruotsista paluun vaikeudet. Kirja kertoo kaunistelematta lastensiirtojen ei-toivotut seuraamukset: liian monet lapset jäivät kokonaan Ruotsiin, ja liian monet vanhemmat eivät halunneet lapsiaan takaisin. Viattomat lapset ovat olleet pelkkiä pelinappuloita, ja kritisoiminen on ollut kiellettyä ettei auttajille vain tulisi paha mieli. Aika uskomatonta. :(

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Pertti Kavén: Sotalapset : toiveet ja todellisuus
Minerva, 2011
288 sivua

Sotalapsien kohtaloista vaiettiin kauan. Vasta 1990-luvun loppupuoliskolla aika oli kypsä kipeistä asioista puhumiseen, ja sotalapsiyhdistyksiä perustettiin eri puolilla Suomea. Oulun seudun sotalapset ry perustettiin 1996, ja tavoitteensa mukaisesti se on kerännyt tietoa sotalapsuusajan kokemuksista. Niitä on koottu niin jälkipolvien kuin tutkijoidenkin käyttöön teokseen Suuri matka vieraalle maalle : Oulun seudun sotalapset ry:n jäsenten kertomaa sotalapsuudestaan Ruotsissa ja Tanskassa vuosina 1940-1947 (Oulun seudun sotalapset 2010).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Suuri matka vieraalle maalle : Oulun seudun sotalapset ry:n jäsenten kertomaa sotalapsuudestaan Ruotsissa ja Tanskassa vuosina 1940-1947
Oulun seudun sotalapset, 2010
300 sivua

Kummastakin kirjasta välittyy vahvana ihmetys siitä, miten lastensiirrot sallittiin eikä niiden vaikutuksia lapsiin ja perheisiin haluttu ymmärtää. Onneksi myös niitä parempia kokemuksia mahtuu mukaan varsinkin Suuri matka... -teokseen.

Nyt näiden kirjojen lukemisen jälkeen harmittaa entisestään, ettei isän sotalapsivuosista ole juuri mitään tietoa. Pitkälti tämän havainnon innoittamana käännyinkin Kansallisarkiston puoleen ja pyysin sieltä isän sotalapsikantakortin. Toivottavasti saan sen pian ja tiedän sitten edes vähän enemmän.

Eero Ojanen: Suomessa kummittelee

Eero Ojasen edellinen teos esitteli hyytäviä suomalaisia kummitustarinoita, suurimmaksi osaksi vanhoja tuttuja juttuja. Odotin uuden kirjan Suomessa kummittelee : selittämättömiä ilmiöitä ja kummallisia kokemuksia (Minerva 2018) olevan hyvinkin samantyyppinen teos. Osoittautui, että olin väärässä, tai ainakin olin unohtanut lukea kirjan alaotsikon. :)

Ojasen uutuusteos keskittyy nimenomaan ilmiöihin ja kokemuksiin, ei niinkään kummitustarinoihin. Siinä mielessä koin tuon "kummittelun" johtavan vähän harhaan. Kirjassa on kyllä mukana "kummituksia"-osio, mutta enimmäkseen kirja kuitenkin käsittelee muita yliluonnollisia ilmiöitä: unia, aavistuksia ja enteitä, kuolemanrajakokemuksia, sota-ajan kummia kokemuksia ja enkelitarinoita.

Kaiken kaikkiaan ihan onnistunut teos, vaikka odotinkin vähän toisenlaista lukukokemusta. Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Ojasen aiemmasta kummituskirjasta.

Mistä kirja minulle: kirjastosta

Goodreads-tähdet: 3 tähteä

Kirjan tietoja:

Eero Ojanen: Suomessa kummittelee : selittämättömiä ilmiöitä ja kummallisia kokemuksia

Minerva, 2018

242 sivua

Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa

Eeva Vuorenpää on kirjoittanut aiemmin kartanoyhteisöstä kertovan Kotkansilmä-trilogian sekä jatkosodan aikaan sijoittuvan romaanin Arvet. Uusin romaani Kaksi rantaa (Minerva 2018) vie matkalle Atlantin yli.

Kaksi rantaa on historiallinen romaani suomalaisten Amerikan-siirtolaisuudesta. Se on rohkean Hannan huima elämäntarina, joka vie 17-vuotiaan maalaistytön Atlantin valtameren yli 1920-luvun kuohuvaan New Yorkiin.
Miljoonakaupunki on Hannasta loistossaan kiehtova, pelottavakin. Tutuksi tulevat elokuvat, jazzklubit, Keskuspuiston luistinrata, Long Islandin uimaranta ja ennen kaikkea Haali, jonne kaupungin suomalaisyhteisö kokoontuu viikoittain tanssimaan ja pitämään hauskaa.
Yllättäen Hanna kutsutaan keittiötöistä sisäköksi kaivosmiljonäärin upeaan taloon.
Koti-ikävä kaihertaa kuitenkin ajoittain kaiken loiston keskellä. Kaksi rantaa, kaksi erilaista maailmaa kamppailevat Hannan sisimmässä. Kumpaan hän kuuluu? Kumpaan rakentaa pysyvästi elämänsä? (takakansiteksti)

Mielenkiintoinen, joskin aika yllätyksetön tarina onneaan etsimään lähtevästä Hannasta. Kerronta piti hyvin otteessaan, mutta kirjailijan perinpohjainen tyyli selittää kaikki vähän turhankin tarkkaan häiritsi välillä. Kyllähän sitä rivien välistäkin osaisi monta asiaa lukea, ei kaikkea tarvitsisi kirjoittaa auki...

Matka Amerikkaan ei nykypäivänäkään ole välttämättä se kaikkein yksinkertaisin. Viime vuosisadan alussa tilanne on ollut kuitenkin aivan toinen. Kielimuuri on ollut todellinen, ja matkakustannukset ovat voineet olla monelle korkeakin kynnys. Hurjalta tuntuu sekin, että nuorena on pitänyt lähteä omaa elämää aloittamaan... oma tytär on jo vanhempi kuin kirjan Hanna, mutta ajatuskin siitä että häntä alkaisin varustaa Amerikkaan lähtemään - huh huh! Tämä on kuitenkin monelle olosuhteiden sanelema pakko, Hannallekin. Paremmat tienestit houkuttelevat tarpeeksi, ja niin Hannan matka kohti New Yorkia alkaa.

Perillä hän päätyy ensin setänsä talouteen asumaan. Töihin hän pääsee hienon hotellin keittiöön. Aika pian hänet kuitenkin halutaan sisäköksi varakkaalle pariskunnalle. Jo sisäkkönä Hannan elämä kohenee, ja kun hän ryhtyy emäntänsä seuraneidiksi, hän tuntee itsensä jo lähinnä perheenjäseneksi. Päivät kuluvat mukavasti misiksen seurana milloin Elizabeth Ardenin kauneushoitolassa, milloin kotosalla kirjoja ääneen lukien. Ja kun kuvioihin tulee mukaan vielä surusilmäinen kelloseppäoppilas Martti, kaikki on lähes täydellistä.

Koti-ikävä on kuitenkin kova. Mielessä välähtelee jatkuvasti, miten isä ja sisarukset pärjäävät. Ja Marttikaan ei ymmärrä kosia. Lopulta Hanna lähtee käymään Suomessa. Vierailu venähtää vuoden mittaiseksi, ja sen aikana Hanna alkaa nähdä monet asiat eri tavalla. Martti ei ole ainoa mies maailmassa, ja Hannalla riittäisi vientiä muuallakin. Jo ennen Amerikkaan lähtöä Tuomaalan Einari on kantanut Hannalle kukkia, ja loman lopulla Einari tekee tunteensa Hannalle selviksi. Velvollisuudentunto isäntäperhettä kohtaan vie Hannan kuitenkin takaisin Atlantin taakse, mutta lopulta Hannan täytyy päättää, kummalle rannalle hän kuuluu.

Kirja sopii hyvin Helmet-haasteen kohtaan 16 (kirjassa luetaan kirjaa), ja lisäksi Yhdysvallat-lukuhaasteen kohtaan 13 (kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa
Minerva, 2018
352 sivua

2 x yliluonnollista

Vaikka suhtaudunkin varauksella ja skeptisesti kaikenlaiseen liialliseen "hörhöilyyn", en voi sille mitään että yliluonnollinen ja paranormaali kiehtoo mieltäni. Niputankin tässä nyt samaan postaukseen pari tämäntyyppistä kirjaa, jotka olen lukenut nyt alkuvuodesta. 

Mervi Koskelta on ilmestynyt jo useampi kansanperinnettä ja yliluonnollisia olentoja esittelevä teos, nyt uusimpana Maailman merkillisimmät kummitustarinat (Minerva 2017). Kirjassa esitellään eri tyyppisiä kummitusjuttuja ja -tyyppejä eri puolilta maailmaa.

Kautta aikojen jännitystä janoavat ovat sukeltaneet kummitusjuttujen syövereihin, ja kaikkialta löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita vannomaan nämä uskomattomat tarinat tosiksi. Mervi Koski on koonnut maailmalla liikkuvat tarinat yliluonnollisista tapahtumista ja henkien kohtaamisista kiehtovaksi kokoelmaksi kummitusjuttujen parhaita perinteitä kunnioittaen. 
Perinteisesti aaveen on uskottu olevan kuolleen ihmisen sielu, joka on jäänyt syystä tai toisesta maan päälle kummittelemaan. Ehkä tuo olento ei ole päässyt rauhaan elävänä tehtyjen pahojen tekojen vuoksi, tai jokin tehtävä on jäänyt kesken. Joku puolestaan on elämässään kohdannut vääryyttä eikä siksi pääse haudan lepoon. On niitäkin, jotka kummittelevat varoittaakseen läheisiään vaanivista vaaroista. Poikkeuksen tähän synkkään kummituskavalkadiin tuovat ne haamut, jotka ovat muuten vain jääneet maan päälle viihtymään. 
Aaveet eivät ole vain ihmishahmoja, vaan kyse voi olla jopa koneista. Aavekulkuneuvoja huristaa ilmassa, maalla ja merellä. Pimeässä kummitusjunien valot pyyhkivät maisemaa ja taivaalla lentää koneita ilman valoja. Keskipäivän ruuhkassa voi hyvällä onnella nähdä aavebussin viilettävän pitkin kaupungin katuja tai keskellä merta maailman kuuluisimman aavelaivan, Lentävän hollantilaisen, törmäyskurssilla kohti uimarantaa. (takakannesta) 

Mitään uutta tämä kummituskirja ei tuonut, mutta ihan viihdyttävä kokoelma kummitustarinoita joka tapauksessa. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Mervi Koski: Maailman merkillisimmät kummitustarinat
Minerva, 2017
256 sivua 

Hitusen hörhömpi tapaus puolestaan oli Laura Lynne Jacksonin muistelmateos Taivaan valo : opettajan kokemuksia  yhteydestä tuonpuoleiseen (Otava 2016).

Laura Lynne Jackson on vaimo, äiti, lukion äidinkielenopettaja - ja meedio. Useimmat uskovat, että elävien maailman ja kuolleiden maailman välillä on läpipääsemätön muuri, mutta Jackson näkee sen paikalla kirkkaana hohtavia säikeitä, jotka työntyvät paperinohuen esteen läpi. Maailman johtavat paranormaaleja ilmiöitä tutkivat tieteelliset järjestöt ovat testanneet Jacksonin yliluonnollista kykyä ja todistaneet sen olemassaolon. Jackson on keskittynyt tutkimaan yhteyttämme tuonpuoleiseen, välittämään poisnukkuneiden viestejä omaisille ja auttamaan ihmisiä selviämään kokemistaan menetyksistä. Kirjassaan Taivaan valo hän kertoo harvinaislaatuisesta matkastaan ja siitä, mitä hän on oppinut rakkaudesta. 
Jo lapsena, ennen selvänäkijän ja meedion kykyjensä löytämistä, Jackson tajusi olevansa erilainen kuin toverinsa. Hän oli hyvin empaattinen, ja ympärillä olevien ihmisten tunteet vaikuttivat häneen usein voimakkaasti. Hän sai usein ystäviään tai perheenjäseniää koskevia aavistuksia, joiden vuoksi hän tunsi itsensä avuttomaksi, surulliseksi tai hämmentyneeksi. Hän kertoi asiasta äidilleen - ja sai tietää, että lahjaa kulkee suvussa. 
Kahdenkymmenen vuoden ajan Jackson eli kaksoiselämää. Päivisin hän opetti englantia lukiolaisille. Iltaisin hän piti yksityisesti istuntoja, joissa hän saattoi ihmiset yhteen edesmenneiden läheistensä kanssa ja kertoi heille näistä hämmästyttävän paikkansa pitäviä ja tarkkanäköisiä tietoja. Eräänä päivänä hänen kaksi maailmaansa yhdistyivät, ja hän pystyi viimein täysin hyväksymään lahjansa ja oman tarkoituksensa. (kirjan kansiliepeestä) 

Kiehtova tarina, mutta herätti kyllä todella monenlaisia ajatuksia. Ensimmäinen ajatukseni oli "täysi hörhö!", mutta toisaalta taas sitten... erittäin todentuntuisia tarinoita kohtaamisista tuonpuoleisen kanssa. Ja vielä ihan tieteellisesti tutkittua ja todistettua näyttöä siitä, että tällainen on mahdollista. En tosiaankaan täysin tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella, mutta jokin tässä kiehtoo kovasti. Toivottavasti ei liian kovasti. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Laura Lynne Jackson: The light between us : stories from heaven, lessons for the living (2015)
Suomentanut Jaana Iso-Markku
Otava, 2016
319 sivua

3 x apinoista

Apinan vuosi -lukuhaasteeni lähenee loppuaan! Vielä kuitenkin ehtii - apinan vuosi päättyy 27.1.2017. Haasteen koontipostaukset voi linkittää tänne, kokoan niistä sitten listan nähtäville. Ja arvontaakin taitaa olla luvassa kaikille osallistuneille! :)

Itsekin olen loppukirinä lukenut useampia "apinakirjoja". Niputankin nyt useamman samaan postaukseen, kun aika tuntuu sittenkin käyvän vähiin...

Minä Cheeta : omaelämäkerta (WSOY 2009) kertoo kaikkien aikojen kuuluisimmasta simpanssista. Se vaikuttaa omaelämäkerralta, siis simpanssin kirjoittamalta (!), mutta tokihan sieltä joku haamukirjoittaja löytyy apinan ja kirjan välistä, olkoonkin kyseessä erittäin fiksu (?) eläin.

Vuonna 1932 Liberian viidakosta siepattu simpanssi Cheeta on Hollywoodin kulta-ajan viimeisiä elossa olevia tähtiä. Hän seikkaili Johnny Weissmullerin rinnalla Tarzan-filmeissä ja lunasti nopeasti tiensä katsojien sydämiin ilmeillään, äänellään ja notkeudellaan.
Jo aikalaiskriitikoiden mielestä Cheeta päihitti lahjoillaan useimmat vastanäyttelijänsä, mutta häikäisevä elokuvaura päättyi kiusallisen välikohtauksen jälkeen vuonna 1967. Eläkepäiviään Palm Springsissä viettävä taiteilija on sittemmin omistautunut maalausharrastukselleen. Nyt on muistelmien vuoro.
Omaelämäkerrasta hahmottuu tiettävästi maailman vanhimman simpanssin ainutlaatuinen näkökulma ihmisten maailmaan. Cheeta tunnustaa avomielisesti myös kamppailunsa monien paheiden kanssa. Hän on nähnyt pitkän uransa aikana paljon ja kertoo nyt kaiken - mitään häpeämättä ja peittelemättä.
Minä Cheeta on hauska ja viihdyttävä teos, jossa Hollywoodin hullunmyllyyn tempaistu simpanssi irvistää häijysti perinteisille muistelmille ja esittää piikikkäätkin huomionsa hurmaavalla tavalla. Luvassa on monia skandaalimaisia paljastuksia, mutta onneksi apinalle kaikki on sallittua! (takakansiteksti)

Tässäpä oli tosiaan hauskasti erilainen muistelmateos, joka kertoo Cheetan tarinan aina Afrikan viidakosta Hollywoodiin ja eläkepäivien viettoon saakka. Alkusanoissa Cheeta kertoo olevansa hieman hermostunut, koska elämänsaavutusten listaaminen tarkoittaa sitä että myöntää olevansa elämänsä ehtoopuolella. Johnny Weissmullerin sanoin: "Heti kun ruvetaan kutsumaan Kuolemattomaksi, alkaa murehtia kuolemaa." (s. 9)

Niin hauska kuin teos olikin, sen lukeminen teki minut myös murheelliseksi. Cheeta on hyvin kaukana "oikeasta" apinasta, se on erittäin pitkälle inhimillistetty. Sen kertomus siitä, kun sitä viedään apinalaumassa tapahtuneen verilöylyn jälkeen häkissä Atlantin yli Amerikkaan, näyttää sen iloisena siitä että viidakko jää taakse ja sivistys odottaa. Cheeta uskoo olevansa "kuntoutuksessa". Vähän väliä se kuittailee ja näyttää pitkää nenää rouva Goodallille, joka vaikuttaa uskaltaneen kritisoida tätä "kuntoutusta". Toisaalta näen tässä ironisessa kerronnassa myös sen huvittavan puolen, mutta enemmän tunnen ärtymystä. Miksi eläin haluaisi olla ihminen?

Tässä mielessä kirjan parasta antia ovat ihan oikeista ihmisistä, Hollywoodin kulta-ajan näyttelijöistä kertovat anekdootit ja suoranaiset paljastukset. Mietin vain, kuinka totuudenmukaisia ne mahtavat olla... no, kaikkihan on toki mahdollista. 

Tämä kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 41: kirjan kannessa on eläin.

Mistä kirja minulle: kirjaston kierrätyskärrystä
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Me Cheeta : the autobiography (2008)
Suomentanut Marja Helanen-Ahtola
WSOY, 2009
343 sivua 

Anna Karolina Larssonin esikoisteos Paviaanivarkaus (Minerva 2015) on hyvinkin perinteinen ruotsalaisdekkari, joka nyt ei sinänsä kerro apinoista, mutta niitä sivutaan useampaan otteeseen. Tämän kirjan luin e-kirjana, kun se sattui löytymään Elisa Kirjasta tarjouksena.

"Sääli paviaania." Outo merkintä sisaren päiväkirjassa ja sen viereen piirretty paviaanin pää askarruttavat nuorta poliisia, Amanda Palleria. Sanna-sisaren sanotaan tehneen itsemurhan, mutta Amanda uskoo, että kuolemaan liittyy jotain muuta. Ei voi olla sattumaa, että moni Sannan tavoin raiskatuksi tullut tyttö on päätynyt riistämään henkensä täsmälleen samalla tavalla. 
Amandalla on tarkka suunnitelma, kuinka manipuloida Sanna-siskon elämään ja kuolemaan liittyvät kaksi miestä paljastamaan, mitä on tapahtunut. Hän viettelee molemmat. 
Toinen miehistä on Amandan kollega, komisario Magnus Blomberg. Toinen on Sannan entinen poikaystävä Adnan Nasimi, arabitaustainen pikkurikollinen, joka on juuri istunut vankilassa huumerikoksesta. 
Kun Kolmårdenin eläintarhasta varastetaan paviaani, Amanda ei ensin käsitä, miten se liittyy hänen sisarensa kohtaloon. Jäljet johtavat Bonobo-yökerhoon, seksibisneksen ja huumekaupan hermokeskukseen. 
Paviaanivarkaus on usean kertojan näkökulmasta etenevä vauhdikas ja todentuntuinen rikostarina, joka on saanut kriitikot uumoilemaan Anna Karolina Larssonista Liza Marklundin ja Jens Lapiduksen manttelinperijää. (kustantajan esittelyteksti) 

Dekkarin tarina etenee todellakin melko vauhdikkaasti, todentuntuisesta en osaa mennä sanomaan mitään. Jokin kirjailijan tyylissä ja kielessä tökki ja häiritsi, esikoiskirjailijahan tässä on kyseessä. Vai onko syy suomennoksessa? Vaikea sanoa. Pitänee lukea seuraavakin teos, tämä tarina kun selkeästi jatkuu vielä. 

Aluksi tosiaan vaikutti siltä, ettei paviaanivarkaus voi mitenkään liittyä Amandan tutkimaan rikossarjaan. Kun totuus sitten lopulta paljastuu, se on melkein liian yököttävä ja shokeeraava. Pistää miettimään, miksi kirjailija on halunnut kirjoittaa näin. Jostain luin, että kirjailija on työskennellyt poliisina ja halunnut saattaa poliisityössä kertyneet kokemuksensa dekkarisarjaksi. Totuushan tietysti on tarua ihmeellisempää, mutta ihmettelen silti vähän. Sääli paviaania, todellakin. 

Passaa Helmet-haasteen kohtaan 42: esikoisteos.

Mistä kirja minulle: oma ostos
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Anna Karolina Larsson: Stöld av babian (2014)
Suomentanut Jänis Louhivuori
Minerva, 2015
e-kirja

Lempeämpää näkökulmaa apinoihin tarjosi Ulf Nilssonin pikkuruinen kuvakirja Oma pikku apinani (Bonnier Carlsen 2016). Tästä kirjasta en ollut koskaan kuullutkaan, kun löysin sen kirjastomme kierrätyskärrystä. Selvisi, että kirjaa on viime syksynä jaettu muutaman muun lastenkirjan ohella McDonaldsissa. 

"Olen aina halunnut oman pikku apinan. Menen usein suuren puun juurelle katsomaan paviaaneja. Niiden joukossa on pieni poikanen. Katselemme toisiamme pitkään. 
Täällä kaikki eivät pidä paviaaneista. Minä kuitenkin pidän sinusta huolta, oma pikku apinani!"
Tämä kirja on yksi Läsrörelsenin tuottamista yhteensä 1,75 miljoonasta lastenkirjasta. Kirjoja jaetaan oheistuotteina kaikissa Pohjoismaiden McDonald's-ravintoloissa neljän viikon ajan syksyllä 2016. Yhteistyö lukuharrastuksen hyväksi aloitettiin vuonna 2001 Ruotsissa otsikolla "Anna lapsillesi kieli" (Ge dina barn ett språk), ja tuloksena on ollut tähän mennessä 18,5 miljoonaa lastenkirjaa. (takakannesta)

Tarina on hyvin yksinkertainen: Etelä-Afrikassa paviaanit aiheuttavat ihmisille harmia tonkimalla roskiksia, ja siksi kukaan ei pidä niistä. Paitsi kirjan päähenkilö, pieni poika, joka haluaisi itselleen oman pikku bobbejaanin (paviaani afrikaansin kielellä). Hän tulee houkutelleeksi paviaanilauman asuinalueelleen, ja paviaanit pistävät siellä ranttaliksi tuhoamalla pojan kodin. Niillä on ollut siihen kuitenkin ihan oikea syy: pikku paviaani on tullut pojan kotiin etsimään banaaneja ja "kadonnut", ja muut paviaanit tulivat etsimään sitä, kuitenkaan löytämättä. Poika löytää pikku apinan myöhemmin sängystään ja käy seuraavana päivänä viemässä sen takaisin laumansa luo. 

Mistä kirja minulle: kirjaston kierrätyskärrystä
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja: 
Ulf Nilsson: Min lilla apa (2008)
Kuvittanut Kristina Digman
Suomentanut Ulla Lempinen
Bonnier Carlsen, 2016
37 sivua

Lomalukemista vol. 2 - Wendy Holden: Äidiksi keskitysleirillä

Seuraavakin lukemani kirja käsitteli historiaa, mutta ei läheskään niin letkeällä otteella. Wendy Holdenin Äidiksi keskitysleirillä : kolme selviytymistarinaa (Minerva 2015) on elämäkerrallinen teos kolmesta naisesta, jotka selviytyivät vastoin kaikkia todennäköisyyksiä raskauksista ja synnytyksistä keskitysleirien kauhujen keskellä. 

Miljoonien keskitysleirille lähetettyjen ihmisten tavoin kolme toisilleen tuntematonta naista, Priska, Rachel ja Anka, kulkivat Auschwitz-Birkenaun portista täynnä pelkoa vuonna 1944. Heillä oli pelkoonsa vielä tavallistakin suurempi syy, sillä heistä jokaisella oli salaisuus, jonka paljastuminen olisi merkinnyt välitöntä kuolemaa. He olivat raskaana. 
Lukija kutsutaan seuraamaan näiden kolmen naisen uskomatonta matkaa äitiyteen. tuo matka vie ensin Auschwitziin, jossa he kaikki joutuvat tohtori Josef Mengelen eteen, sitten orjatyöleirille, jossa Priskan raskaus paljastui. Nälkiintyneenä ja puolikuolleena hän synnytti tyttären. 
Liittoutuneiden joukkojen lähestyessä saksalaiset lähettivät heidät tuhansien muiden vankien kanssa Mauthausenin kuolemanleirille Itävaltaan. Seurasi 17 päivän painajaismainen junamatka, jonka aikana satoja vankeja kuoli. Rachel synnytti tämän matkan aikana, ja järkytys käynnisti Ankan synnytyksen Mauthausenin porteilla. 
Monen tuntemattoman ihmisen rohkeuden ja hyväntahtoisuuden ansiosta Priska, Rachel ja Anka ja heidän lapsensa kuitenkin pelastuivat. Äidiksi keskitysleirillä on kolmen äidin ja kolmen lapsen uskomaton selviytymistarina, sydämeenkäyvä kertomus siitä, miten paljon rohkeutta, välittämistä, uskoa ja rakkautta voi ihmisestä löytyä myös käsittämättömän julmuuden keskellä. (takakansiteksti) 

Tämän kirjan kuvailemiseen en löydä sanoja. Uskomaton tarina, käsittämätöntä että kukaan on voinut selvitä vastasyntyneen kanssa noissa olosuhteissa! Vaikka äitien tarinat toistavat monissa kohdissa toisiaan, jokaisen tarina ja kohtalo on kuitenkin ainutlaatuinen. Lukekaa! 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Wendy Holden: Born Survivors (2015)
Suomentanut Maikki Soro 
Minerva, 2015 
341 sivua

Johanna Viitanen: Hiekkaan kadonneet jäljet

Jokin aika sitten kirjaston palautushyllystä pisti silmääni teos, jota en muistanut aiemmin nähneeni. Kansikuva kiehtoi mieltäni ja päätin napata kirjan mukaani. Johanna Viitasen esikoisteos Hiekkaan kadonneet jäljet (Minerva 2013) osoittautuikin kelpo jännäriksi, ei tosin mitenkään perinteisessä mielessä. 

Musiikintutkija Seppo Salo lentää Mongoliaan tutkimaan muinaista hevosenpääviulua, morin huuria. Samassa jurttakylässä Rhys Davies, walesilainen eläinlääkäri, etsii kaviokuumeen aiheuttajaa mongolialaisten hevosten perimästä. 
Oudot tapahtumat ja sattumat saavat miehet epäilemään, että jokin on vialla. Jurttakylän tunnelma tiivistyy, kun molemmat tutkijat ovat oivallustensa kynnyksellä. 
Kuka haluaa heidät hengiltä ja miksi? Entä miksi Sepon perhettä vainotaan Suomessa? 
Ennen kuin kysymykset saavat vastauksensa, miehet päätyvät epäilemään kaikkia ja kaikkea. Epäilyiltä eivät säästy edes vanha hevosenpääviulun mestari eikä nuori naistulkki, joka näyttää järjestäneen asiansa rutkasti paremmin kuin leirin muut nuoret. 
Hiekkaan kadonneet jäljet kertoo jännittävästi, miten tutkijantyö vaihtuu pelkoon, salailuun ja vaaralliseen vaellukseen armottomassa hiekkaerämaassa. Vanhoista asiakirjoista hahmottuu yllättävä tarina, joka ulottuu koko mantereen ja menneen vuosisadan yli. 
Romaanissa soi hevosenpääviulu ja taivas kaareutuu kirkkaan sinisenä. Se on tarina kätketystä historiasta sekä rakkaudesta, jota kukaan ei osaa odottaa. (takakansiteksti) 

Kyllä olikin mielenkiintoinen kirja. Vaikka esikoisteos onkin, kirjailijalla on sana hyvin hallussa ja kerronta kulkee jouhevasti. Mongoliasta tiedän sen verran että se on kaukana (ja tsingis-kaanin), hevosenpääviuluista ja kaviokuumeesta taas olen täysin tietämätön. Aihepiirit olivat siis täysin vieraita, mutta niistä kerrottiin riittävästi - ja vähän enemmänkin. Jos kohta mielenkiinto herpaantuikin pariin otteeseen johonkin yksityiskohtiin, uskottavuutta sellaiset tuovat hienosti. Ihan oikeasti siinä kaviokuumetta tutkiva eläinlääkäri on äänessä! 

Henkilöhahmot ovat loistavia. Seppo Salo, suomalainen muusikko ja musiikintutkija sekä Rhys Davies, walesilainen eläinlääkäri. Miehet tapaavat lennolla Mongoliaan ja päätyvät tutkimaan omia erityisalojaan samoille seuduille. Kumpikin kipuilee vanhojen parisuhteiden päätyttyä, eivät kylläkään niiden perään mutta kuitenkin. Ja vielä nuori paikallinen tulkkityttö Terbis, joka vaikuttaa sotkeentuneen johonkin turhan isoon ja hämärään juttuun. Jännitystä siis löytyy, vaikken tätä miksikään dekkariksi menisikään sanomaan. 

Ja mitä siihen odottamattomaan rakkauteen tulee... minä ainakin odotin ja aavistin jo hyvin varhaisessa vaiheessa. :)

Kolmeen haasteeseen napataan pisteet: Helmet-lukuhaasteesta kohta 45 (suomalaisesta miehestä kertova kirja), ja maailmanvalloitus etenee Mongoliaan. Ja koskapa Mongolia luetaan kuuluvaksi Itä-Aasiaan, saan pisteen myös Kurjen siivellä -haasteeseen.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Johanna Viitanen: Hiekkaan kadonneet jäljet 
Minerva, 2013 
291 sivua

Vappulukuhaasteen kauhut!

Vappulukuhaasteen aikana luin pari "pelottavaa" teosta, joista toinen oli kauhukirjallisuutta ja toinenkin ainakin melkein... nimittäin suomalaisia kummitustarinoita. Molemmat kirjat ajattelin kuitenkin passeleiksi Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen. 

Sarah Lotzin edellinen teos Kolme (Karisto 2014) pudotti neljä matkustajakonetta. Neljäs päivä (Karisto 2015) pysäyttää risteilyaluksen keskelle Meksikonlahtea.

Beautiful Dreamer -­risteilijän matkustajat ovat nauttineet Meksikonlahden maisemista ja laivan monipuolisesta ohjelmasta, kunnes neljäntenä päivänä laivasta sammuvat äkkiä kaikki virtalähteet ja yhteydet ulkomaailmaan. Samaan aikaan matkustajien keskuudessa alkaa levitä hallitsematon kulkutauti. Pimeässä laivassa syntyy pian paniikki, kun apua ei miehistön lupauksista huolimatta ala kuulua. Ja miksi käytävällä on vilahtavinaan lapsi, vaikka risteily on K­-18? Kun myrsky nousee, luksusloma on muuttunut painajaiseksi, jota ei pääse pakoon. (takakansiteksti)

Aiemman teoksen lento-onnettomuusteema oli kyllä jännittävä, mutta siitä jäi "se jokin" puuttumaan. Ehkäpä siksi tämä uudempi kirja ehti odotella hyllyssäni niinkin pitkään - kaipa sitä jotenkin pelkäsi että tämäkin kirja osoittautuu pieneksi pettymykseksi. Kaikeksi onneksi tämä kuitenkin vaikutti paremmalta ja vähemmän sekavalta. Tarinaa kerrotaan useamman eri henkilön näkökulmasta, mutta siinä pysyi hyvin "kärryillä". Risteilyllä on mukana (huijari)meedio Celine avustajineen sekä monilukuinen joukko hänen Ystäviään. Neljäntenä risteilypäivänä laivalla alkaa tapahtua kummia, ja kun yhdestä hytistä löydetään ruumis, kaaoksen ainekset ovat valmiina. 

Näen samanaikaisesti sekä heikkoutena että vahvuutena sen, että tapahtumia ei liiemmin selitellä. Tämä tietysti jättää tarpeeksi tilaa lukijan omille tulkinnoille, mutta ehkä hitusen enemmän suuntaviivoja siitä, mistä oikeasti oli kyse, olisin kaivannut. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta

Goodreads-tähdet: 3 tähteä

Kirjan tietoja: 

Sarah Lotz: Day four 

Suomentanut J. Pekka Mäkelä 

Karisto, 2015 

385 sivua

Toinen kirja olikin sitten aika lailla erilainen, mutta osa kirjaan kootuista jutuista oli hyvinkin pelottavia. Eero Ojanen on koonnut hyytävimmistä suomalaisista kummitustarinoista kirjan Suuri suomalainen kummituskirja : kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen (Minerva 2016).

Ihmisiä ovat aina kiinnostaneet tarinat toisesta todellisuudesta, näkymättömästä maailmasta, jonka asukkaat joskus vierailevat keskuudessamme. Yliluonnolliset ilmiöt ja kummitukset elävät edelleen vahvasti suomalaisessa kertomusperinteessä.

Hyvistä tarinoista on monenlaisia versioita. Näihin kohtaamisiin on kuitenkin perinteisesti liittynyt tunne siitä, että ”tässä paikassa on jotain selittämätöntä”, ”täällä on joku muukin kuin minä”. Tavallisesti tarinoiden keskushahmona on kuollut ihminen, joka jostain syystä ja jossain muodossa on jäänyt elävien keskelle. Kummitus voi olla joku hyvin tiedossa oleva henkilö, kuten talon entinen asukas tai muuten tiettyyn paikkaan sidoksissa oleva persoona. Usein kummitus liittyy jollain tavalla selvittämättömiin asioihin, rikokseen tai muuten äkkinäiseen kuolemaan.
Mellastelevat, räyhäävät ja pelottavat kummitukset ovat oma lajinsa, mutta monesti kummittelu loppuu siihen, kun sen taustalla oleva selvittämätön asia on saatu jollain tavalla kuntoon. Mutta kummitus voi olla myös sanansaattaja, enkeli tai pelkkä ennakkoaavistus, joka ilmoittaa jostain tulevasta tapahtumasta tai varoittaa etukäteen vaarasta. Joskus näkymättömät kädet ovat viimehetkellä pelastaneet onnettomuudelta tai johdattaneet turvaan. (takakansiteksti)

Suurin osa kirjan kummitustarinoista oli minulle entuudestaan tuttuja, eikä kirja oikeastaan antanut mitään uutta. Tästä jäi vähän mitäänsanomaton olo. Ei muuta sanottavaa. :/

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 2 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja : kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen
Minerva, 2016
240 sivua

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Tähän kirjaan minut houkutti tarttumaan erittäin kaunis kansi. Ja kun vielä aihekin oli kiinnostava, niin uskalsin ottaa töistä pikalainan matkaan. Siksipä kansikuva onkin nyt lainattu kustantajalta, pikalainatarra ei esittelyjä kaipaa. :)

Marjut Helminen: Appelsiinilehto (Minerva 2016)

Suomalainen erityissairaanhoitaja Sini matkustaa Palestiinaan koulutustehtäviin. Työmatka saa yllättävän käänteen, kun Gazassa puhkeaa jälleen kriisi. Suomessa Sinin liikkeitä seuraa jännittyneenä hänen pitkäaikainen ystävänsä, Palestiinan pakolainen Fuad. 
Sini on Gazassa voimiensa äärirajoilla, ja menneisyyden aaveet vainoavat häntä entistä pahemmin. Kun kipulääkkeet loppuvat, hän yrittää lievittää potilaittensa tuskaa ikiaikaisin keinoin, millä on arvaamattomat seuraukset. 
Lopulta toteutuu myös Fuadin pitkäaikainen haave matkustaa ensi kerran maahan, josta hän pakeni vauvaikäisenä äitinsä sylissä. 
Marjut Helmisen esikoisromaani vie konfliktialueelle, joka jättää harvat kylmiksi. Jännittävä ja näkökulmaltaan tuore kertomus sukeltaa arkeen sodan oloissa, pakolaisuuden tuntoihin, haluun auttaa ja autetun tuntoihin. Se kertoo ihmisten kyvystä selviytyä, antaa anteeksi - ja joskus jopa parantua. (takakannesta) 

Koko minun elinikäni on uutisissa kerrottu Lähi-Idän sodista. Uutisiin on tavallaan turtunut eivätkä ne oikeastaan jaksa pahemmin kiinnostaa, häpeäkseni myönnän. Siksi kirjan aihepiiri tuntui loikalta tuntemattomaan, mutta onneksi uskalsin ottaa sen loikan. 

Kirjan päähenkilö Sini ei ole mikään helppo hahmo, hänestä ei oikein saa otetta. Hänellä on valtava tarve auttaa sodan jaloissa eläviä ihmisiä, mutta hän itsekin tuntuu olevan koko ajan enemmän ja enemmän avun tarpeessa. Sen sijaan Fuad nousee hahmona lopulta Sinin ohi. Hänen elämäänsä pääsee ihan eri tavalla sisälle, hän tuntuu oikealta ihmiseltä. Hänen elämästään ja perheestään kerrotaan elävästi ja kiehtovasti. Fuad on kotoutunut Suomeen vaimoaan paremmin, ja kaikki heidän lapsensa ovat syntyneet Suomessa. Fuad on kokeillut useampaakin ammattia ja ajaa tällä hetkellä taksia. 

Fuadin asemaa ei kadehdi. Hän on joutunut pakenemaan kahdesti: ensin Palestiinasta Beirutiin ja Beirutin sodan alettua Suomeen. Beirutissa hän olisi opiskellut lääkäriksi ja päässyt töihin sairaalaan, mutta olosuhteet pakottivat lähtemään. 

"Vielä nytkin, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Fuadin kasvoille nousi puna, kun hän muisti, mitä sinä yönä ravintolan sulkemisen jälkeen oli tapahtunut. En edes yrittänyt puolustaa perhettäni, hän soimasi itseään, vaikka oli tehnyt vain niin kuin mies mustissa oli käskenyt, ja se oli pitänyt heidät hengissä. 
Vaimo jakoi saman muiston, eikä Fuad ollut pystynyt sen koommin katsomaan häntä silmiin, ei lausumaan vaimon etunimeä, saati puhuttelemaan kepeästi. Fuad oli juuttunut ajatukseen, että niin kauan kuin vaimon hiukset kiilsivät punaisina, tämä pysyi lojaalina ja uskoi Beirutiin paluuseen. Fuad pelkäsi päivää, jolloin vaimo lakkaisi hennaamasta hiuksiaan. 
Katsoisiko vaimo häntä silloin harmaahiuksisena tuomio ja torjunta silmissään? Hän oli tarkkaillut vaimoa peläten, että tämä käyttäisi vanhaa onnettomuutta Fuadia vastaan. Ajatus esti henkeä kulkemasta." (s. 48-49)

Vähitellen, kirjan ja sen takautumien myötä, myös Siniä oppii ymmärtämään vähän paremmin. Silti moni asia jää auki ja mietityttämään. Kirjan lopputapahtumat eivät mitenkään hirvittävästi yllätä, valitettavasti. 

Tällä kirjalla osallistun useampaankin haasteeseen: Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 4: maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja. Maailmanvalloitus etenee Palestiinaan, ja hienon lukukokemuksen ansiosta myös Lukuiloa 2016-haaste etenee tämän kirjan myötä. Ja vielä pääsen aloittamaan ihan uudenkin haasteen: Sheferijm-blogin Kirjaherbarion. Tässähän siis kyseessä appelsiinipuu (Citrus sinensis). :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Marjut Helminen: Appelsiinilehto 
Minerva, 2016 
283 sivua