Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Nappasin kirjastomme uutuushyllystä käteeni Shirley Jacksonin vasta suomennetun teoksen Linna on aina ollut kotimme (Fabriikki Kustannus 2018). Kauhukirjallisuudesta olen pitänyt aina, mutta tämä kirja oli melkoisen erilainen kuin tyypilliset nykykauhukirjat. Alkuteos onkin ilmestynyt 1960-luvulla, ja kirjan takakannessa sitä luonnehditaan goottilaisen kirjallisuuden klassikoksi.

Heti kirjan alussa selviää, että kertojapäähenkilön perhe on kuollut lukuunottamatta Constance-sisarta ja pyörätuolissa istuvaa Julian-setää. Merricat eli Mary Katherine on sisartaan huomattavasti nuorempi, ja Constance vaikuttaa olevan se, joka talouden asioista vastaa. Setä on jo sen verran huonossa kunnossa. Merricatin vastuulla on ostosten hoitaminen, sillä muut eivät poistu talosta laisinkaan.

Kyläläiset suhtautuvat Blackwoodin sukutalon väkeen karsaasti, jopa vihamielisesti. Heistä puhutaan selän takana, varsinkin siitä päivästä. Siitä päivästä, kun melkein kaikki Blackwoodit kuolivat myrkytykseen. Sokerissa oli myrkkyä, ja siltä välttyivät vain Julian-setä, (joka käytti sokeria hyvin vähän), Constance (joka ei käyttänyt sokeria lainkaan) sekä Merricat (joka ei osallistunut koko aterialle vaan oli huoneessaan arestissa). Constancea syytettiin myrkyttämisestä, mutta hänet todettiin syyttömäksi. Mistä myrkky joutui sokeriin? Se on asia, joka kiinnostaa kaikkia. Julian-setä on omistanut elämänsä tapauksen muistelemiselle ja tutkimiselle, eikä hän anna muidenkaan unohtaa sitä. Constance on eristäytynyt tapauksen jälkeen ja Merricat on kasvanut ilman ohjausta lievästi sanottuna erikoislaatuiseksi nuoreksi naiseksi.

Sitten eräänä päivänä taloon saapuu tyttöjen serkku Charles, joka saa Constancen ulos kuorestaan ja Merricatin ja Julian-sedän pois tolaltaan. Asiat ovat muuttumassa sietämättömällä tavalla, ja jotain on pakko tehdä.

Erikoinen, mielenkiintoinen tarina! Ei tosiaankaan ihan tyypillisintä kauhua, mutta kovasti sinne päin. Toivottavasti muitakin hänen teoksiaan suomennetaan vielä.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle (1962)
Suomentanut Laura Vesanto
Fabriikki Kustannus, 2018
198 sivua

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 7: L.M. Montgomery: Runotyttö-sarja

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on edennyt jo seitsemänteen osaansa, ja tällä kertaa sitä on emännöinyt Unelmien aika -blogin Katriina. Haasteen tarkoitushan on siis lukea jokin klassikko, jota ei ole aiemmin tullut syystä tai toisesta lukeneeksi. Itse tartuin tällä kertaa omasta hyllystä löytyvään  L.M. Montgomeryn Runotyttö-teokseen (WSOY 2005), johon on siis koottu koko kolmeosainen sarja samojen kansien väliin.

Montgomeryn Anna-sarja kuului suurimpiin suosikkeihini jo lapsuudessa, mutta Runotyttöihin en osannut tarttua. Muistan kyllä aloittaneeni ensimmäisen osan, mutta jättäneeni lukemisen sikseen melkein heti. En vaan tykännyt Emiliasta yhtään. En ymmärtänyt "leimahdusta", eikä lukeminen vaan iskenyt. Tämän yhteislaitoksen hommasin sen ilmestyttyä omaan hyllyyni siinä toivossa, että jossakin vaiheessa olisi oikea hetki Emilian tarinalle. Ja nyt oli viimein sen aika!

Sarjan aloitusosan eli Pienen runotytön perusideahan on hyvinkin pitkälti samanlainen kuin Anna-sarjan aloituksella. Orvoksi jäänyt Emilia päätyy itselleen vieraiden ihmisten kasvatettavaksi (vaikkakin tällä kertaa kyseessä on oma suku). Tädeistä Elisabet on ankara ja kärsimätön, Laura onneksi ymmärtävämpi ja lempeämpi. Jimmy-serkku tekee kaikkensa tukeakseen Emilian kirjallisia haaveita. Parhaaksi ystäväksi Emilia löytää Ilsen, Uuden Kuun renkipoika Perry on valmis puolustamaan Emiliaa viimeiseen asti ja naapurin Teddy on Emilian suuren ihailun kohde. Teddyn tarvitsee vain viheltää, ja Emilia on jo matkalla hänen luokseen.

Toinen osa Runotyttö maineen polulla kertoo Emilian opiskeluajasta Shrewsburyssa. Siellä opiskelee koko ystäväjoukko, mutta opintojen ohella Emilia ei useinkaan ehdi viettää aikaa ystäviensä kanssa - kiitos Ruth-tädin, jonka taloudessa Emilia majoittuu. Emilia kirjoittelee lehtiin saadakseen rahaa, ja muun ajan Ruth-täti pitää hänet työn touhussa. Onneksi joka toinen viikonloppu kuluu kotona Uudessa Kuussa. Emilia on joutunut myöntämään itselleen tunteensa Teddyä kohtaan, mutta Teddy ei tunnu vastaavan niihin. Perry taas piirittää Emiliaa minkä kerkeää ja saattaa tämän todella kiusalliseen tilanteeseen. Tarvitaan yksi erityinen matka lumimyrskyssä yön pimeydessä, ennen kuin asiat loksahtavat kohdalleen.

Sarjan päättävä osa Runotyttö etsii tähteään esittelee lukijoille täysikasvuiseksi varttuneen Emilian, joka kiinnittää vastakkaisen sukupuolen huomion kaikkialla minne meneekin. Emilian haave kirjailijan urasta on periaatteessa hyvin lähellä - hänen vain täytyisi lähteä tekemään uraansa New Yorkiin. Hän ei kuitenkaan halua jättää Prinssi Edwardin saarta, ei vaikka kaikki ystävätkin ovat lähdössä jatkamaan opintojaan muualla - myös Teddy, jonka Emilia jo kuvitteli välittävän... Onneksi Emilialla on vielä Dean Priest, mies joka pelasti hänen henkensä aikanaan. Emilia tuntee kuitenkin olevansa kuin unissakävelijä. Yhtäkkiä hän huomaa olevansa kihloissa Deanin kanssa. Myös Ilsen suunnalta kuuluu yllättäviä uutisia: Ilse on mennyt kihloihin Teddyn kanssa. Kirjan takakannen lähestyessä lähestyvät myös Ilsen ja Teddyn häät - mutta kuinkas sitten käykään?

Kun pääsin vauhtiin, nämä kirjathan oli suorastaan pakko ahmia kerralla. Kolmen kirjan lukemiseen kului vain pari päivää! Yllätyin, miten helpolta sarjan lukeminen nyt tuntui vaikka olin kuvitellut aiemmin ihan muuta. Anna-sarjaan verrattuna runotyttö Emilia tuntuu koko ajan paljon "aikuisemmalta", ja Emilian tarinassa romantiikka tuntuukin olevan enemmän tapetilla kuin Anna-kirjoissa. Toki nykynäkökulmasta Emilian "rakkausseikkailut" lienevät melko kesyjä, mutta kuitenkin. :)

Olenpa hyvinkin tyytyväinen siitä, että sain lopuksikin tämän sarjan luettua. Ei tästä edelleenkään samanlaista suosikkia minulle tule kuin Annoista, mutta voi olla että luen sarjan vielä joskus toiseen kertaankin. Klassikkohaasteen lisäksi kirjat ansaitsevat paikkansa Jatkumo-haasteessakin. Ja TBR-listalta saan vedettyä yli jo toisen klassikon! Hmm, mitäs seuraavalle kierrokselle... ;)

Mistä kirja minulle: omasta hyllystä
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
L.M. Montgomery: Runotyttö : Uuden Kuun Emilian tarina
Yhteislaitos kirjoista
Emily of New Moon (1923), I.K. Inhan uudistettu suomennos 1961
Emily Climbs (1925), suomentanut I.K. Inha 1948
Emily's Quest (1927), suomentanut Laine Järventaus-Aav 1949
WSOY, 2005
476 sivua

Margaret Atwood: Orjattaresi

Vaikka scifi ja dystopiat ovat aina kiehtoneet minua ja kuuluneet suosikkilukemistooni, Margaret Atwoodin Orjattaresi (Tammi 2017) oli vielä minulta lukematta. Kun viime vuonna maksukanavilla alkoi pyöriä kirjaan perustuva tv-sarja, harmittelin ensin sitä että sarja näkyy vain maksukanavalta sekä sitä, että kirjakin on jäänyt lukematta. Kun nyt joku aika sitten näin ennakkotietoja siitä, että samainen tv-sarja tulee näkymään myös Yle Teemalta, päätin tarttua kirjaan ennen sarjan katsomista. Ja kyllä kannatti.

Atwoodin kirja ilmestyi alun perin jo 1980-luvulla. Ei voi kuin ihailla sitä kekseliäisyyttä, jolla kirjailija on kehitellyt sen yhteiskunnan ja tapahtumat... Yhdysvaltoja ei enää ole, on Gilead. Se on jonkinlaisen ekokatastrofin raunioille perustettu vanhatestamentillisten fundamentalistien yhteiskunta, jossa harvat vielä hedelmälliset naiset on alistettu synnytyskoneiksi kolmen Raamatusta löytyvän jakeen perusteella. 

Kun Raakel näki, ettei hän synnyttänyt Jaakobille, kadehti hän sisartaan ja sanoi Jaakobille: "Hanki minulle lapsia, muuten minä kuolen."Niin Jaakob vihastui Raakeliin ja sanoi: "Minäkö olen Jumala, joka on kieltänyt sinulta kohdun hedelmän?"Mutta Raakel sanoi: "Tässä on orjattareni Bilha; yhdy häneen, että hän synnyttäisi minun helmaani ja minäkin siten saisin lapsia hänestä."(Ensimmäinen Mooseksen kirja, 30: 1-3)

Muutenkaan naisia ei kovin korkealle arvosteta. Lukeminen on heiltä kielletty, samoin työnteko ja omaisuuden omistaminen. Maailma on miesten. Mutta... eihän tämä toisaalta nykypäivänäkään valitettavasti kuulosta kovin omituiselta? Kirjan kaltainen skenaario on oikeastaan pelottavan mahdollinen vielä tänäkin päivänä.

Kertojana on Frediläinen, jolla vielä muutama vuosi sitten oli ihan toinen nimi. Hänet on alistettu orjattareksi, sillä hän on jo synnyttänyt yhden lapsen (joka nyt on viety häneltä pois). Kirjassa vuorottelevat nykyhetki ja lähimenneisyys. Mutta vaikka naiset on näennäisesti alistettu, jossain pinnan alla kytee kapina... onko paluu entiseen mahdollinen?

Sain kirjan luettua sopivasti ennen tv-sarjan alkamista Ylellä. Nyt kolme ensimmäistä jaksoa on katsottuna, ja jäin täysin koukkuun. Mielenkiinnolla odotan jatkoa!

Kirja sopii hyvin mukaan spefi-haasteeseen, kohtaan 37: spefikirja, josta on tehty tv-sarja.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Margaret Atwood: The Handmaid's Tale (1985)
Suomentanut Matti Kannosto
Tammi, 2017 (korjattu painos)
436 sivua

Aili Konttinen: Inkeri palasi Ruotsista

Aili Konttisen Inkeri palasi Ruotsista (WSOY 1964) on kotimaisen lastenkirjallisuuden klassikko, joka oli tähän asti jäänyt itseltäni lukematta. Aihepiiri, sotalapsena olo ja sen jälkeinen kotiinpaluu, on aiheena ollut ehkä jollain tapaa liian lähellä, minunkin isäni kun oli pienenä poikana ollut Ruotsissa sotaa paossa.

Inkeri on asunut Ruotsissa Ingerinä jo monta vuotta. Mamma ja pappa ovat pitäneet hänestä mahdottoman hyvää huolta, eikä Inger oikeastaan muista mitään muuta ikinä olleenkaan. Nyt sota on kuitenkin loppunut, ja  Ingerin kauhuksi mamma ja pappa kertovat, että Suomen isä ja äiti haluavat hänet takaisin kotiin. Inger ei halua lähteä mamman ja papan luota mihinkään, sehän on hänen kotinsa! Suomen "äiti" ja "isä" eivät merkitse hänelle yhtään mitään. Mamma ja pappa kyllä olisivat halunneet pitää Ingerin itsellään, mutta Suomen vanhemmat kielsivät tämän jyrkästi. Inkerin pitää tulla kotiin! Ja niin se sitten on. Mikään ei auta, Inkerin on lähdettävä taas pois kotoa.

Suomessa mikään ei ole samanlaista kuin mamman ja papan luona. Siellä on paljon muitakin lapsia, jotka tekevät työtä, ja kaikilla on kuluneet vaatteet. Ja kaikki tietenkin puhuvat ihan omituisesti. Ainoa, joka osaa ruotsia, on kylän ruustinna. Hänelle Inkeri voi käydä puhumassa, vaikka eihän se sama ole kuin mamma ja pappa.

Inkerin äiti on murheissaan. "Olen kokenut sodan ja kodin menetyksen Karjalassa, olen pelännyt mieheni kaatuvan, olen ikävöinyt lastani, joka oli Ruotsissa. Olen ollut sairas ja kuolemaisillani uupumukseen ja kuitenkaan en ole varma, vaikka nämä kuukaudet olisivat elämäni raskaimmat tuon lapsen tähden", nyyhkytti Matinojan emäntä ruustinnalle Inkerin oltua jo monta kuukautta taas Suomessa, puhumatta ja lähes syömättäkin.

Lopulta äiti ja isä ovat lähes valmiita luovuttamaan Inkerin takaisin Ruotsin mammalle ja papalle. Mamma tulee vierailulle katsomaan Inkeriä, ja kun hän kuulee että voisi ehkä päästä takaisin, hän ei olekaan enää aivan varma. Varsinkaan, kun isän antama varsa ei saisi lähteä mukaan.

Todella riipaiseva kirja. Välillä teki jopa ihan pahaa lukea, miten paha olla pienellä tytöllä oli. Minun isäni ei kovinkaan paljon tuosta Ruotsin-ajastaan muistanut, kun oli ollut niin pieni. Sen tiedän, ettei hän osannut sanaakaan ruotsia sinne mennessään, ja taas kotiin palatessa suomen kieli oli unohtunut niin tyystin, että koulun aloitus ilmeisesti siirtyi. Muuten minulla on sellainen kuva, ettei hänellä mitään pahoja muistoja siltä ajalta ole, tai sitten hän ei vain niistä halunnut puhua. Nyt ei voi enää edes kysyä. Voi vain kuvitella, miltä tuollainen paikasta toiseen siirtely on mahtanut lapsesta tuntua.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Aili Konttinen: Inkeri palasi Ruotsista
WSOY, 1964 (ensimmäinen painos 1947)
185 sivua

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 6: Lauri Pohjanpään eläin- ja muut runot

Piti harakka puhetta vierailleen:
"Tilapäinen ihan on pesä,
- älä putoa, varis! - tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä mointa, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!"

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon -
sai valmiiksi harakanpesän.

Tämänkertainen klassikkohaasteeni lähti käyntiin just tismalleen tästä Lauri Pohjanpään runosta Harakanpesä. Se on minulle tuttu jo lapsuudesta, jolloin hartaasti tutkin ja lueskelin isän siskon vanhaa kansakoulun lukukirjaa Syksystä suveen (vuodelta ties mitä). Vanhojen asioiden muistelu on viimeisen vuoden aikana ollut todella pinnalla (isän kuoleman jälkeen; isällä kun oli koko joukko erilaisia sutkauksia ja sanontoja ja runonpätkiä yms. - näitä olen yrittänyt kerätä talteen vielä kun niitä muistan), ja myös pitempiä runoja löytyi yllättäen muistin kätköistä. Tuossa Syksystä suveen -kirjassa on monta muutakin Pohjanpään runoa, joista olen aina pitänyt. Niinpä tuntuikin luontevalta lähteä etsiskelemään Pohjanpään eläinrunokirjoja klassikkohaastetta varten. 

Oman kirjastomme lastenrunohyllystä löytyi Metsän satuja (WSOY 1967) ja pääkirjaston varastosta Sininen hämärä : uusi sarja metsän satuja ja muita runoja (WSOY 1933). Metsän satuja on alun perin vuodelta 1924, minun lukemani kirja on Annikki Arola-Anttilan kuvittama toinen painos.

Metsän satuja -teoksen takakannessa kerrotaan näin:
"Tähän teokseen on koottu Lauri Pohjanpään parhaat eläinrunot, joilla on jo klassillinen asema lyriikassamme. Ne ovat kestävintä ja parasta mitä meillä on tällä alalla kirjoitettu. Teokseen on liitetty myös muutamia herkän tunnelmallisia proosakatkelmia, jotka nekin aiheiltaan liittyvät luonnon maailmaan."

...ja allekirjoitan tämän täysin. Kestävintä ja parasta. Noista proosakatkelmista en niin hirveästi pitänyt, paitsi kirjan viimeisestä tarinasta Viimeinen jääkarhu. Se maalaa yllättävän dystopiamaiseman viimeisen jääkauden jälkeisestä Helsingistä, jonka hyisiä katuja Jäämereltä tullut jääkarhu astelee.

Autioina kuin sokeat silmät ammottivat talojen tyhjät, avoimet ikkunat. Jostain neljännen kerroksen parvekkeelta huiskutti nuori, seisaalleen kuollut vaimo työhön menevälle miehelleen. (s. 170)

Yllättävää! Joka tapauksessa kirjan parasta antia ovat eläinrunot. Luulenpa, että hyvinkin useat niistä ovat monelle muullekin tuttuja, tai ainakin pätkät niistä:

• Jänikset (Emo-jänis tuli pyrynä metsän rajaa, / kun poikineen isä teki talvimajaa...)
• Maailman meno (Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa / varis lahden poikki päin vastarantaa...)
• Kurki ja joutsen (Kulki kurki arvokkaana suolla, / päällä harmaa, vanha lievetakki, / nukkavieru, vanhanmallinenkin...)
• Syksy (Kaksi vanhaa, vanhaa varista / nuokkuu hiljaa pellon aidalla...)
• Dolce far niente (Hauki se makasi kaislikossa / alla sinilaen, / hautuvan kuumassa kaislikossa / päivää paistattaen...)
• Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri (Tuli maalaishiirelle vierahaks / ihan kaupunkilaisserkku. / Oli tallin alla päivälliset / ja herkun vieressä herkku,...)
• Villihanhi (Mitä tiedät, poloinen kulttuurihanhi, / vapaitten vetten autuudesta...)

Voi voi, niin monta ihanaa runoa! Ja lisää löytyy Sininen hämärä -teoksesta. Sen sisältämistä eläinrunoista minulle tutuin on pidempi runoelma Eriskummainen uni merikäärmeestä : sankarirunoelma, tai oikeastaan lähinnä sen Prologi-osa: 

Mä metsää kuljin. Ah, raukaisi niin
suvipäivän paistava kilo!
Ja mä nurmelle nukahdin. Valtaansa
minut sai unen autuas ilo.

Yhä unessa pilvenpoikaset
ui sinistä taivaan merta...
Oli aamunsuu, oli suvenkuu,
oli ruuhi lahdella kerta.

Ja ruuhessa poika, ja koukkuhun
se sylkäs: tulkoon kala!
Ja eikös kohta korkkia
veden alle viedä ala!

Mut katsoppas, kalan millisen
soi onkeen veden valta:
pikkiriikkinen, piikkinen k i i s k i n e n
nous ilmoille aaltojen alta!

Mut kuka nyt kiiskejä onkisi,
sanoi pojalle pojan järki.
Ja hän uljaasti huutaa huikkasi:
- Hei vaan, ja taas tuli s ä r k i!

- Se on, poika, jo koko kalamies,
isä niitulla hymähteli.
- Tais saada oikein a h v e n e n,
siihen veisti iso veli.

Ja pikkusisko kotihin
jo piennarta mennä väänti.
- Näin suuren kalan veikko sai,
se jo veräjän alta äänti.

Joku eukko tuvassa kahvia
joi ryysti, ja suu jäi auki:
- Voi ihmettä, - paljon kiitoksia! -
jopas olikin e m ä h a u k i!

Pian kolmannessa talossa
joku kahvikullan luona
jo kertoi: Villekin kalan sai,
joka oli k u i n  l a m p a a n  v u o n a!

Ja tuskin vaan oli aamunsuu
se kullankallis ohi,
kun viaton kiisken-poikanen
oli suuren-suuri l o h i.

Tästä tämä sankariruno jatkuu ja jatkuu ja kalajuttu paisuu entisestään, kunnes saalis on lopulta merikäärme... vaan onneksi tämä prologissa nukahtanut uneksija lopulta herää ja huomaa nähneensä unta. :)

Sininen hämärä sisältää osin samoja eläinrunoja kuin Metsän satuja. Niiden lisäksi kirjassa on myös osio Tiellä, johon sisältyy koko lailla synkempiä runoja. Lohduttomia, koruttomia. Niin kuin vaikkapa

• Lapsi on kuollut (Pihalla on pieni, avoin arkku, / siinä nukkuu valkeana vainaa...)
• Unohtunut hauta (Umpeen luodun haudan yllä kerran / liput päivään liehui, torvet soi. / [ ... ] Hauta ruohottuu nyt yksinänsä. / Kohta kasvaa metsä yli sen....)
• Sairaan lapsen joulu (- Oi äiti, äiti, unissain näin taivaan joulupuun / ja kynttilöinä siinä näin mä auringon ja kuun...)
• Myrsky (...He huutavat ylitse ärjyin, / he tarttuvat toinen toisehen! / Pojan käsivarsilla värjyin / on vaari ja poikansa pienoinen... / Lyö hänet hyytävä kauhu: / joko poika tai vaari - kumpi jää...? / Hänet sokaisee tuska ja pauhu... / Hän ei voi, ei jaksa enempää!...)

Koskettavaa, joskin melko paatoksellista. Näiden jälkeen lopun Lauluseppele-osio ei jaksanut paljon hetkauttaa.

Kaiken kaikkiaan ylitin itseni lukemalla kaksi runoteosta. Lyriikka ei välttämättä ole sitä sydäntäni lähinnä olevaa kirjallisuutta, mutta aina pieninä annoksina menee ihan mukavasti. Ja näillähän saan kuitattua myös Helmet-haasteen kohdan 2: kotimainen runokirja.

Mistä kirjat minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä molemmille
Kirjojen tietoja:
Lauri Pohjanpää:
Metsän satuja (WSOY, 1967, 172 sivua, kuvittanut Annikki Arola-Anttila)
Sininen hämärä : uusi sarja metsän satuja ja muita runoja (WSOY, 1933, 126 sivua)

Ihana Vihervaaran Anna

Aloitin L.M. Montgomeryn Anna-sarjan lukemisen jo elokuun lukumaratonin aikana, mutta siitä kirjoittaminen on venynyt ja venynyt. Sarja on kuulunut suurimpiin suosikkeihini jo vuosikaudet, ja se on ollut minulle jonkinlaista lohtu- tai turvakirjallisuutta, jonka pariin olen palannut säännöllisin väliajoin lähes vuosittain. Nyt edellisestä lukukerrasta olikin jo pitemmän aikaa, eli oli korkea aika lukea sarja taas kerran uudestaan.

Kun luin sarjaa ensimmäistä kertaa, kaikkia osia ei ollut edes suomennettu. Jotenkin silloin jo muistan pohtineeni, että tarinasta jää puuttumaan palasia, mutta en silloin varmaan edes ymmärtänyt ajatella asiaa sen tarkemmin. Niinpä kun vuonna 2002 saatiin lopulta suomennokset siihen asti suomentamattomista osista, moni asia selvisi "kuin taikaiskusta". Ostin tuolloin koko sarjan omaan hyllyyni, ja kuten sanottu, se ei ole kovin pitkiä aikoja päässyt hyllyssä pölyttymään.

Muistan, että alakoulussa jonkun vuoden äidinkielen lukukirjassa oli pätkä ensimmäisestä kirjasta (se, missä Anna värjää hiuksensa vihreiksi), mutta alun perin Anna-kirjoja minulle suositteli varmaankin äiti. Oletin tietysti äidinkin lukeneen kirjat aikanaan, mutta itse asiassa minulle selvisi tänä syksynä, ettei hän ole ikinä lukenut sarjaa itse. Shokki! Äiti sanoi olleensa "liian vanha" lukemaan näitä kirjoja kun oli ensimmäisen kerran ne nähnyt. No, minulla oli tietysti oma mielipiteeni tähän asiaan... ;)

Sarjan ensimmäisessä osassa Annan nuoruusvuodet (WSOY 2002) Anna Shirley tulee lastenkodista Vihervaaraan Marilla ja Matthew Cuthbertin kasvatiksi. Nämä ikääntyneet sisarukset eivät juuri ole lasten kanssa olleet tekemisissä, ja monia ristiriitaisia tilanteita tulee eteen. Onneksi naapurissa asuu sukulaissielu Diana. Kouluunkin Anna päätyy, ja pilanteon kohteeksi jouduttuaan iskee kivisen kirjoitustaulunsa erään Gilbert Blythen päähän.

Toinen osa Anna ystävämme (WSOY 2002) kertoo ajasta, jolloin Anna toimii opettajana entisessä koulussaan käytyään jatko-opiston. Opetustyön lisäksi Anna laittaa Avonlean kylän asioita kuntoon ystäviensä kanssa. Kolmannessa osassa Annan unelmavuodet (WSOY 2002) Anna lähtee jatkamaan opintojaan Redmondin korkeakouluun. Annan suureksi suruksi Diana ei ole jatkanut opintoja, mutta onneksi samassa yliopistossa on tuttujakin: Gilbert opiskelee lääkäriksi. Ja tässä kirjassa Anna lopulta löytää unelmiensa prinssin, joka erehdyksen jälkeen osoittautuu Gilbertiksi! <3

Neljäs osa sarjasta, Anna opettajana (WSOY 2002), suomennettiin vasta tällä vuosituhannella, mutta se tuntui silti tutulta jo ensilukemisen aikana. Syynä siihen on varmasti se, että kirjan tapahtumiin viitataan myöhemmissä osissa, mutta ennen kaikkea se, että sen tapahtumia on mukana Annasta kertovassa tv-sarjassa, jonka olen myös katsonut useampaan otteeseen. Anna on valittu Summersiden koulun rehtoriksi, mikä on aiheuttanut närää kaupungin eliittisuvuissa. Niinpä elämä on aluksi kohtuullisen hankalaa joka suunnalta katsoen. Onneksi Anna on aina pitänyt kirjoittamisesta: kirjeet hänen ja Gilbertin välillä kulkevat ahkerasti niiden kolmen vuoden aikana, jotka Anna Summersidessa viettää.

Viides osa Anna omassa kodissaan (WSOY 2002) kertoo Annan ja Gilbertin avioliiton alkutaipaleesta. Gilbert aloittaa lääkärinä Glenin kylässä, ja pariskunnan ensimmäinen yhteinen koti, Haavemaja, sijaitsee Neljän tuulen satamassa. Uusi ympäristö tuo mukanaan uudet sukulaissielut - eli ne, jotka tuntevat Joosefin, kuten Cornelia-neiti sanoo.

Myös kuudes osa, Annan perhe (WSOY 2002), oli aiemmin suomentamaton. Kuten neljäs osa, tämäkin kirja sisälsi jotain tuttua, mutta ei niin paljon. Annan ja Gilbertin lapsikatras on melkoinen: kirjan lopussa jo kuusi lasta häärii ympäri taloa. Haavemaja jäi taakse jo edellisen kirjan lopussa, ja uusi, suurempi Kotikunnaaksi nimetty talo löytyi kylän keskeltä. Lapsiperheen arki on kiireistä, ja tapahtumat keskittyvät jo paljolti lapsiin.

Seitsemäs osa, Sateenkaarinotko (WSOY 2002), kertookin sitten jo pääasiassa Annan ja Gilbertin lapsista ja heidän ystävistään. Erityisesti pastori Meredithin neljä äiditöntä lasta tulevat tutuiksi kirjan myötä. Ystävysten rakkain leikkipaikka on Sateenkaarinotko, vehmas vaahteralehto lähellä Kotikunnasta. Siellä eletään onnellista lapsuutta, mutta myös niitä vähemmän onnellisia hetkiä. 

Kahdeksas ja viimeinen osa, Kotikunnaan Rilla (WSOY 2002) keskittyy jälleen pääasiassa Kotikunnaan lapsikatraaseen ja heistä erityisesti nuorimpaan, Rillaan. Kirjan alussa eletään vuoden 1914 alkukesää. Euroopasta kuuluu levottomia uutisia: joku arkkiherttua on murhattu. Kuten hyvin tiedämme, tästähän lähtee liikkeelle melkoinen tapahtumaketju, joka keskeyttää Rillan ensimmäiset tanssiaiset. Sota on syttynyt! Kanada ei voi jättää "pohjoisen meren vanhaa harmaata äitiä" kamppailemaan yksin Englanniin liittyessä sotaan, ja niin myös Kotikunnaan nuoret miehet lähtevät matkaan kohti Eurooppaa. Rillan vanhemmat sisaret tekevät voitavansa auttaakseen, kuten myös kotiin jäävä Rilla äitinsä Annan kanssa. Kaikista toiveista huolimatta sota tuntuu kestävän ikuisuuksia, ja kun rintamilla taistelee Rillan kolme veljeä, kaksi hyvää ystävää ja vielä suuri ihastus Kenneth, uutisia odotetaan sydän syrjällään.

Vaikka koko sarja on mielestäni erittäin hyvä, suurimmiksi suosikeikseni nimeän ensimmäisen ja viimeisen osan. Sekä Annan varhaiset vaiheet että Rillan elämä ensimmäisen maailmansodan aikana ovat antaneet minulle eniten tarttumapintaa, ja varsinkin Rillan tarinasta löydän lähes joka lukukerralla jotain uutta. Nyt aikuisiällähän sitä lukee ihan eri tavalla kuin lapsena; nyt huomio kiinnittyy väistämättä sodan kuvauksiin, jotka lapsena eivät olisi vähempää voineet kiinnostaa. Usein olen miettinyt, mitä kirjasta on jätetty pois... suomennos kun on lyhennetty. Ehkä vielä jonain päivänä luen kirjan englanniksi ja saan selville mitä suomennoksesta puuttuu.

Tämän sarjan pariin palaan taatusti vielä monta kertaa. Ansaitsee itseoikeutetusti paikkansa Uudelleen luettua -lukuhaasteessa.

Mistä kirjat minulle: omasta hyllystä (uusintaluku)
Kirjojen tietoja & Goodreads-tähdet:
L. M. Montgomery: Anne of Green Gables (1908); 5 tähteä
Suomentanut Hilja Vesala (1961)
WSOY, 2002 (19. painos)
282 sivua

L. M. Montgomery: Anne of Avonlea (1909); 4 tähteä
Suomentanut Hilja Vesala (1961)
WSOY, 2002 (17. painos)
261 sivua

L. M. Montgomery: Anne of the Island (1915); 4 tähteä
Suomentanut Toini Kalima (1962)
WSOY, 2002 (16. painos)
226 sivua

L. M. Montgomery: Anne of Windy Poplars (1936); 4 tähteä
Suomentanut Paula Herranen (2002)
WSOY, 2002
277 sivua

L. M. Montgomery: Anne's House of Dreams (1917); 4 tähteä
Suomentanut Hilja Walldén (1963)
WSOY, 2002 (14. painos)
221 sivua

L. M. Montgomery: Anne of Ingleside (1939); 4 tähteä
Suomentanut Paula Herranen (2002)
WSOY, 2002
301 sivua

L. M. Montgomery: Rainbow Valley (1919); 4 tähteä
Suomentanut Alli Wiherheimo (1964)
WSOY, 2002 (11. painos)
233 sivua

L. M. Montgomery: Rilla of Ingleside (1921); 5 tähteä
Lyhentäen suomentanut Kerttu Piskonen (1962)
WSOY, 2002 (10. painos)
243 sivua

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 5: Maria Jotunin Huojuva talo

Tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen halusin Suomen juhlavuoden kunniaksi lukea jotain kotimaista, ja pitkän empimisen jälkeen päädyin Maria Jotunin Huojuvaan taloon (Otava 2012). Alunperin tämä klassikkoteos ilmestyi vuonna 1963 Jotunin kuoleman jälkeen. Empiminen teoksen kohdalla johtui siitä, että minulla oli aika hyvä käsitys siitä, kuinka ankea ja kamala kirjan tarina on. Ennakkoluuloja ilman muuta, mutta ei millään lailla vääränlaisia. Mikään hyvän mielen kirjahan ei ole kyseessä.

Romaani Lean ja Eeron avioliitosta on armoton tutkielma kahden toisiinsa sopeutumattoman ihmisen yhteiselämästä. Avioliittohelvetin moitteettoman julkisivun alla kehittyvät inhimillinen pahuus, itsekkyys, väkivalta ja alistamisen monet muodot. (takakannesta)

Ennakkokäsitykseeni kirjasta on ollut vaikuttamassa ilman muuta 1990-luvun alussa nähty 5-osainen televisiodraama, jonka pääosissa olivat Sara Paavolainen ja Kari Heiskanen. En itse sarjaa silloin katsonut muutamaa verkkokalvoille syöpynyttä vilkaisua enempää, mutta se riitti siihen, että lukiessani Lea ja Eero olivat päässäni juuri näiden näyttelijöiden näköisiä. (Ehkä tässä on yksi syy siihen, että en ole koskaan hirveästi pitänyt Kari Heiskasesta.)

Lukiessani pohdin, kuinka moni avioliitto Jotunin lähipiirissä on mahtanut olla kuvatun kaltainen. Ei näitä kauheuksia nimittäin voi täysin omasta päästään keksiä. Toki Jotunin oma avioliitto Viljo Tarkiaisen kanssa on ilmeisesti myös ollut tapahtumien taustavaikuttajana. Kirjan päähenkilöt Lea ja Eero ovat täysin erilaisia ihmisiä, jotka sattuman oikusta päätyvät avioitumaan. Vaikka päällepäin kaikki näyttää olevan hyvin, kulissien takana kaikki on toisin. Eero on äärimmäisyyksiin menevä väkivaltainen narsisti, joka alistaa Lean täydellisesti oman tahtonsa alle. Vaikka Eero onkin päälleliimatun vastenmieliseksi kuvattu tyyppi, joka ärsyttää varmasti kaikkia, ei Lea ole juuri sen parempi. Miksi ihmeessä kukaan antaa kohdella itseään noin kammottavasti? Varsinkin nykynäkökulmasta tätä on vaikea ymmärtää. 

Sinnittelin kirjan loppuun asti, mutta miellyttäväksi lukukokemusta ei voi parhaalla tahdollakaan sanoa. Lisäksi tarina vaati välillä sulattelua, ihan pikaisesti luettavakaan kirja ei siis ole. Klassikkohaasteen lisäksi saan kirjasta pisteen Helmet-haasteen kohtaan 3: suomalainen klassikkokirja.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 2 tähteä
Kirjan tietoja: 
Maria Jotuni: Huojuva talo
Otava, 1963 (nidotun laitoksen kolmas painos 2012)
577 sivua

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 4: Danten Jumalainen näytelmä

Ihan alkuun on pakko tuulettaa: MINÄ TEIN SEN! Dante Alighierin Jumalainen näytelmä (WSOY 1997) on nyt luettu! \o/ 

Vakaa aikomukseni oli lukea kirja jo Klassikkohaasteen edelliseen osaan, mutta kesken jäi silloin. Nyt sain kirjan kahlattua ajoissa läpi, mutta sulattelemiseen ei juurikaan jäänyt aikaa. Kirja vaikuttaakin olevan erityisen kuuluisa siitä, että moni sen aloittaa, mutta ei koskaan pääse loppuun asti. Kiinnostavin osuus kirjasta on ehdottomasti sen ensimmäinen osa, Helvetti. Toinen osa, Kiirastuli, menetti mielestäni otettaan jo jonkin verran, ja kolmas osa, Taivas, tuntuu jo niin korkealentoiselta että mielenkiinto oli todellakin vaarassa herpaantua. 

Kirja, jonka luin, on näköispainos vuoden 1924 painoksesta. Sen on suomentanut Eino Leino, ja kirja sisältää myös kuuluisan ranskalaistaiteilija Gustave Dorén kuvitusta teokseen. 

Jumalaisen näytelmän juoni on varmasti lähes kaikille tuttu pääpiirteissään. Teoksen päähenkilö joka on nimetty Danteksi harhailee metsässä ja päätyy ensiksi Vergiliuksen ja myöhemmin Beatricen opastamana matkalle halki Helvetin, Kiirastulen ja Paratiisin. Helvetti kuvataan suppilomaiseksi muodostumaksi, jonka yhdeksällä piirillä syntiset kärsivät ikuista rangaistustaan. Pohjimmainen ikijäässä oleva osa kuuluu tietenkin Luciferille, joka jauhaa kolmessa suussaan pahimpia pettureita: Brutusta, Cassiusta ja Juudas Iskariotia. 

Muistan, että opiskeluaikana teosta käytiin aika perusteellisesti läpi, ja opettaja jakoi meille monisteita, joissa oli kaaviokuva Helvetistä. Tietenkään en sitä enää löytänyt, harmi kyllä. Olisi ollut mielenkiintoista tutkailla kaaviota tarkemmin nyt kun kirjan on oikeasti lukenutkin. 

Helvetistä matka jatkuu Kiirastuleen, jossa ns. vähemmän syntiset voivat vielä katua tekojaan ja odottaa pääsyä Paratiisiin. Myös Kiirastuli on jaettu seitsemään piiriin, joiden jälkeen vielä ennen taivasta on maanpäällinen paratiisi, Aatamin ja Eevan paikka. Sieltä päästään taivaan portille, ja matkan viimeinen osuus koostuu Paratiisin yhdeksästä tasosta. Kymmenes on luonnollisesti varattu Jumalalle.

Kirjan antoisin, mutta toisaalta myös ahdistavin osa on käytetty kieli ja runomitta. Eino Leinon suomennos on loistokas, mutta ajan hammas on luonnollisesti syönyt kieltä joka nyt tuntuu todella vanhahtavalta. Myös runomitta, minulle täysin entuudestaan tuntematon tertsiini, on suhteellisen vaikealukuista ja ainakin minulta vaati välillä tekstin ääneen tankkaamista. Näin ollen en siis valitettavasti voi kauheasti kehua teosta ymmärtäneeni. Kielen koukeroiden takia teoksen varsinainen sisältö oli aika hankalasti hahmotettavissa. 

"Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää" (Helvetti, kolmas laulu, s. 21) on varmasti tunnetuin sitaatti teoksesta. Opiskeluaikana vitsailtiin, että se voisi lukea heti kirjan kannessa tai ensimmäisellä sivulla varoituksena... mutta en kuitenkaan ole enää täysin samaa mieltä. Olen tyytyväinen siitä, että sain kirjasta edes jonkinlaisen otteen - tai ainakin tuosta alkupuolesta. 

Kirja odotti omassa hyllyssäni lukemista kaksikymmentä vuotta. Nyt se on luettu, ja on aion pistää kirjan eteenpäin kirjastomme kierrätyskärryyn, sillä en usko palaavani teoksen pariin kovinkaan pian. Näin sain TBR-listani korkattua - ja kirjahyllyyni arvokasta lisätilaa!

Mistä kirja minulle: omasta hyllystä
Goodreads-tähdet: 2 tähteä
Kirjan tietoja: 
Dante Alighieri: Divina Commedia (1315-21)
Suomentanut Eino Leino 1912-14
Kuvittanut Gustave Doré
Näköispainos vuonna 1924 julkaistusta yhteisniteestä
WSOY, 1997
719 sivua

2 x scifiapinoita

Niputetaanpa taas pari apinakirjaa samaan postaukseen. 

Apinan vuosi -haasteen lähetessä loppuaan sain vihdoin luetuksi kirjan, joka monelle on paljon tutumpi elokuvana kuin kirjana, uskoisin. Pierre Boullen Apinoiden planeetta (Like 2001) on scifiklassikko, joka on innoittanut elokuvantekijöitä useampaan otteeseen. Itsekin muistelen jonkun version joskus nähneeni, mutta en läheskään kaikkia enkä varsinkaan näitä uusimpia.

"Minä uskon tämän kirjoituksen avaruudelle - en siksi että haluaisin apua, vaan siksi että saatan näin ehkä osaltani tehdä jotakin torjuakseni sen hirvittävän koettelemuksen joka uhkaa ihmisrotua. -- Vuonna 2500 minä lähdin avaruusmatkalle kahden toverini kanssa, ja meidän tarkoituksemme oli päästä sille avaruuden alueelle jota jättimäinen Betelgeuze-tähti suvereenina hallitsee. Se oli kunnianhimoinen suunnitelma, kaikkein laajimpia mitä on koskaan tehty maan päällä."
Tähdistöissä lomailevat Jinn ja Phyllis löytävät pullopostia avaruudesta. Viestissään Odysseus Mérou kertoo tutkimusmatkastaan planeetalle, jonka ilmakehässä on typpeä ja happea - ja kaiken lisäksi ryhmä löytää ihmisjalan jäljen. Planeetta on asutettu!
Pian paljastuu, että planeettaa hallitsevat älykkäät ja väkivaltaiset johtajat. He ovat apinoita. Evoluutio on kulkenut eri suuntaan kuin maassa. 
Odysseuksen ja hänen ystäviensä vaiheet ovat henkeäsalpaavan jännittäviä. Pääsevätkö he apinoilta pakoon, saati sitten palaamaan kotiplaneetalleen? Miten käy Odysseuksen rakkaan Novan? (takakannesta) 

Yllättävän viihdyttävä kirja klassikoksi! :) Kirjan idea, planeetta jossa kädellisten roolit ovat kääntyneet päälaelleen, on mielenkiintonen ja pelottavakin. Betelgeuze-tähteä kiertävällä Soror-planeetalla apinat ovat kehittyneimpiä olentoja ja ihmiset jääneet eläimen tasolle. Apinoiden keskuudessa vallitsee jonkinlainen kastijako: simpanssit edustavat järkeä, gorillat voimaa ja orangit (ainakin näennäisesti) tietoa ja tiedettä. Tämän asetelman keskelle päätyy kirjan sankari Odysseus seurueineen. Heidät vangitaan ja laitetaan häkkiin, josta Odysseus onnistuu pääsemään pois älynsä avulla (muille ei käy yhtä hyvin). Hän osoittaa olevansa yhtä älykäs kuin planeettaa hallitsevat apinat ja saa jonkinlaisen aseman yhteisössä. Kaikesta huolimatta hänet koetaan uhaksi, varsinkin kun saadaan selville, että Odysseus on saamassa jälkeläisen, joka voi olla yhtä älykäs kuin isänsä. Simpanssikaksikko auttaa Odysseuksen perheineen pakoon planeetalta, takaisin maahan, joka kuitenkin on näiden vuosien aikana ehtinyt muuttua... 

Loppu jää mukavasti auki. En tiedä, onko kirja saanut jatkoa, mutta elokuvissahan tarina ainakin elää omaa elämäänsä. Kirja sopiikin mainiosti Helmet-haasteen kohtaan 32: kirja on inspiroinut muuta taidetta, tässä tapauksessa siis elokuvataidetta. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja: 
Pierre Boule: La planète des singes (1963)
Suomentanut Outi Nyytäjä
Like, 2001
Julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi 1964 (Otava)
220 sivua

Bernard Beckettin romaani Genesis (Tammi 2009) on luokiteltu scifiksi, mutta se on myös melkoisen pohdiskeleva, filosofinen teos. 

Mitä on olla ihminen?
Mikä on sielu, entä tietoisuus?
Jos tekoäly kehitettäisiin huippuunsa, mikä asema inhimillisyydelle jäisi?
Eletään 2000-luvun loppua. Yksinäinen saarivaltio on selvinnyt hengissä suurvaltasotien ja kulkutautien tuhoamassa maailmassa. Kansalaiset ovat turvassa mutta eivät vapaita. He elävät täydellisen eristäytyneinä ulkomaailmasta. Lähestyvät lentokoneet tuhotaan ja pakolaiset eliminoidaan suoralta kädeltä. Kunnes yksi mies, Adam Forde, pelastaa tuntemattoman tytön merestä ja muuttaa kaiken. 
Vuosia myöhemmin nuori ja kunnianhimoinen tyttö nimeltä Anaksimandros astuu kolmihenkisen tutkintolautakunnan eteen. Seuraavien viiden tunnin aikana hänen on määrä esitellä historiallinen tutkielmansa jo kauan sitten kuolleen kapinallisen Adamin elämästä. Jos hän läpäisee kokeen, hänet hyväksytään jäseneksi Akatemiaan, tämän utopistisen yhteiskunnan ylimpään johtavaan elimeen. Anaxille käy kuitenkin pian ilmi, että se mitä hänelle on opetettu ei ole koko totuus... (takakansiteksti)

Koko romaani tapahtuu Anaksimandrosin viisituntisen tutkintokuulustelun aikana. Anax kertoo kuulustelijoille Adam Forden elämästä ja teoista, ja tämän kertomuksen myötä lukijalle muodostuu käsitys siitä, minkälaisessa yhteiskunnassa eletään ja on eletty. Kuulustelu kestää aina tunnin kerrallaan, sitten on vuorossa tauko jonka aikana kuulustelijat päättävät, mihin suuntaan kuulustelua jatketaan. Vähitellen Anaxille alkaa selvitä, että kuulustelijat johdattelevat hänet puhumaan ns. vaarallisiksi luokitelluista asioista, mutta hän päättää jatkaa hamaan loppuun saakka. Loppu on melkoisen yllättävä, sanoisin. 

Kapinallinen Adam Forde on suuressa roolissa, vaikka hänen elämästään ja kuolemastaankin on kulunut jo aikaa. Anaxin kertomuksesta selviää, että Adam on jo nuorena kyseenalaistanut saamaansa opetusta, ja ensimmäisessä työtehtävässään vartijana kieltäytynyt annetusta tehtävästä. Hänen olisi pitänyt eliminoida lautalla tullut pakolaistyttö, mutta hän ampuikin tämän sijasta vartijatoverinsa. Sen jälkeen hän auttoi tytön pakenemaan. Adam kuitenkin jäi kiinni, ja hänet tuomittiin vankeuteen. Hänen vartijanaan toimi robotti Art, jonka tekoäly oli ohjelmoitu toimimaan ihmisaivojen tavoin. Tämän perimmäisenä tarkoituksena oli kehittää Artia lisää Adamin avulla; Adamin seura ja kommunikointi tämän kanssa kehittäisivät Artin tekoälyä koko ajan uudelle tasolle. 

Aluksi Adam ei suostu puhumaan koneelle, mutta vähitellen hänen vastarintansa murtuu. Adam ja Art käyvät jatkuvaa väittelyä siitä, mikä on ihmisen ja koneen, aivojen ja tekoälyn ero. Kumpikaan ei halua antaa tuumaakaan periksi. Adam puhuu ihmisen ja inhimillisyyden puolesta, Art väittää tekoälyn olevan siltikin viisaampi ja vahvempi. Kuinka mahtaa olla? Karvas totuus paljastuu lukijalle ihan viime metreillä. 

Kiinnostavin "henkilö" koko kertomuksessa on robotti Art. Se kuvataan seuraavasti: 

"Art ylsi Adamia vain polviin, sillä oli vanttera metalliruumis, ja se liikkui kolmilla kokoontaittuvilla telaketjuilla, joiden idea oli peräisin jäteteollisuudesta. Sen jänteikkäät hydrauliset käsivarret päättyivät kolmisormisiin käsiin - viittaus filosofi Williamin esiklassisten sarjakuvien ihailuun. Kruununa oli ilkikurisesti rakennettu pää. Art oli saanut orangin kasvot: suuret silmät ja alaspäin kääntyvän suun, rauhattoman katseen, alati ilkkuvan isohampaisen virneen ja kaiken kehykseksi liekehtivän oranssin turkin." (s. 77)

Miksi Art on rakennettu näyttämään apinalta? Sille ei tässä vaiheessa anneta minkäänlaisia perusteluja. Kuulustelun ja Anaxin kertomuksen edetessä saadaan kuitenkin huomata, että Adamin rangastukseksi naamioitu "koe" on toiminut toivotulla tavalla. Art on muuttunut. Se on saanut inhimillisiä piirteitä. Ja kun kuulustelu lähestyy loppuaan, Anax on jo varma siitä, ettei sen lopputulos ole hänelle suotuinen. Häneltä on jäänyt jotakin huomaamatta, hän on tehnyt ratkaisevan virheen. Kuulustelun viimeisessä osiossa hänelle selviää koko totuus Akatemiasta, Adamista ja Artista. Suuri salaliitto, jonka tarkoitus on peittää se, että tekoäly on vienyt voiton ihmisistä. Ja kyllä, myös apina-aspektille löytyy selitys.

Huikea kirja, josta löytää joka lukukerralla jotain uutta. Olen siis lukenut tämän kirjan aiemminkin (minkä vuoksi kirja sopii myös Uudelleen luettua -haasteeseen), mutta en muistanut puoliakaan tapahtumista. Myös Helmet-haasteen yksi etukäteen vaikemmiksi kuvittelemani kohta tulee kuitattua. Kohta 46: oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Bernard Beckett on uusiseelantilainen kirjailija, kertoo kirjan kansilieve! 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja: 
Bernard Beckett: Genesis
Suomentanut Kaisa Kattelus
Tammi, 2009
164 sivua

Maria Jotuni: Näytelmät & haastekoonti: Lukuharjoituksia

Maria Jotuni alkoi kiinnostaa, kun luin Naistenviikon lukuhaasteen aikana Leena Laulajaisen kirjan Maria ja taikalyhty. Sopivasti Lukuharjoituksia-haasteen kannalta Jotunilta löytyy useita näytelmiä, joihin päätin tutustua.

Sain luettua kirjasta seuraavat viisi näytelmää:

Vanha koti
- traagisia piirteitä saava näytelmä talosta ja suvusta, jonka kaapeista löytyy useampiakin luurankoja
- tälle näytelmälle annan kaksi tähteä

Miehen kylkiluu
- huvinäytelmä, jossa miehet ovat naisten perään ja naiset miesten perään, häitä ja eroja piisaa
- kolme tähteä

Savu-uhri
- jossain määrin edellisen kaltainen huvinäytelmä, jossa sydämen asiat ovat kovasti pinnalla
- kaksi tähteä

Kultainen vasikka
- edelleen liikutaan huvinäytelmän parissa, ja ihmisten väliset suhteet ovat perin tärkeitä
- omaa rooliaan on valtaamassa rahankäyttö ja keinottelu, josta riittää paljon melua
- kaksi tähteä

Neekeri tulee
- nykynäkökulmasta erittäin arveluttava "pikku näytelmä alaluokkalaisten juhlaa varten"
- yksi tähti

Lukematta jäivät näytelmät Kuningas Hilarius, Tohvelisankarin rouva, Olen syyllinen, Kurdin prinssi, Amerikan morsian, Klaus, Louhikon herra ja vielä Jotunilta kesken jäänyt Elämä ja kuolema. En usko että palaan kokoelman pariin ainakaan ihan lähitulevaisuudessa, vanhahtava teksti riitti nyt joksikin aikaa. ;)

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 2 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Maria Jotuni: Näytelmät 
Toimittanut Irmeli Niemi
Otava, 1981
767 sivua


Kiitokset Kujerruksia-blogin Linnealle haasteesta! Ylsin yllättäen haasteessa tasolle taidemesenaatti luettuani seitsemän näytelmää!

1 luettu näytelmä - tarpeistonhoitaja:
 Minna Canth: Työmiehen vaimo 
2 luettua näytelmää - puvustaja:
J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne: Harry Potter ja kirottu lapsi
3 luettua näytelmää - lavastaja: 
Maria Jotuni: Vanha koti
4 luettua näytelmää - dramaturgi:
Maria Jotuni: Miehen kylkiluu
5 luettua näytelmää - ohjaaja:
Maria Jotuni: Savu-uhri
6 luettua näytelmää - teatterin pääjohtaja:
Maria Jotuni: Kultainen vasikka
yli 6 luettua näytelmää - taidemesenaatti: 
Maria Jotuni: Neekeri tulee 

Tästä on hyvä jatkaa näytelmien lukemista ainakin silloin tällöin. :)