On taas aika pistää pakettiin yksi lukuhaaste, Lukuiloa 2016. Lukeminen on lähes aina ilo, mutta joskus vielä enemmän kuin yleensä. Tämän vuoden aikana iloa ovat tuottaneet erityisesti seuraavat 15 kirjaa:
Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki
Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori
Anni Nupponen: Kauheat lapset
Marjut Helminen: Appelsiinilehto
Milja Kaunisto: Luxus
Jory John & Benji Davies: Pää tyynyyn!
Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus
Terhi Rannela: Frau
Teresa Myllymäki: Karhulehto
Johanna Valkama: Itämeren Auri
S.K. Tremayne: Jääkaksoset
Minna Rytisalo: Lempi
Silja Sillanpää: Tenho ja Ryske - satuja soitosta
Lucinda Riley: Keskiyön ruusu
Estelle Maskame: DIMIMY - kaipaan
Mukana on siis pari kuvakirjaa, yksi nuorten aikuisten romanttinen "hömppä", sekä useampi historiaa ja romantiikkaa sisältävä romaani. Ei siis mitään yllättävää vaan juuri minun näköiseni lista. :) Erityisesti ilahdun huomatessani, että haasteiden ja bloggauksen myötä olen ikään kuin antanut itselleni luvan lukea myös "vain huvikseni", eikä ainoastaan työtä ja vinkkauksia varten. Niin lukemisesta on tullut jälleen iloinen asia, jollainen sen kuuluu ollakin.
Kiitokset Lukumadolle iloa tuottaneesta haasteesta!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lukuiloa 2016. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lukuiloa 2016. Näytä kaikki tekstit
perjantai 23. joulukuuta 2016
tiistai 18. lokakuuta 2016
Estelle Maskame: DIMIMY - kaipaan (Dimily #3)
Viime viikonloppu kutistui lauantaisen työpäivän myötä yhteen päivään, jonka käytin tehokkaasti lukemiseen. Lukulampun alla viihdyin Estelle Maskamen teoksen DIMIMY - kaipaan (Did I Mention I Miss You?) (Gummerus 2016) kanssa. Sarja on koukuttanut minut äärimmäisen tehokkaasti, ja onneksi sain kolmannen osan näin pian käsiini toisen osan lukemisen jälkeen. :)
Eden ja Tyler eivät ole puhuneet vuoteen. Eden on yhä raivoissaan Tylerille, joka vuosi sitten lähti ja jätti hänet hoitamaan yksin tuhoisan sotkun, joka heidän suhteensa paljastumisesta seurasi. Eden yrittää nyt keskittyä psykologian opintoihinsa Chicagon yliopistossa. Kesätauolla hän palaa Santa Monicaan, mutta kaikkien yllätykseksi sinne palaa myös Tyler...
Missä Tyler on ollut viimeisen vuoden, ja kuinka hän on voinut muuttua ja kasvaa vuodessa niin paljon? Tyler houkuttelee Edenin tutustumaan uuteen kotiinsa ja elämäänsä. Eden joutuu pohtimaan, onko jo liian myöhäistä antaa anteeksi vai voisiko aika olla heillekin uusi. Kenen hyväksyntää he oikeastaan niin kipeästi kaipaavat? (takakansiteksti)
Trilogia saa tässä kirjassa arvoisensa päätöksen. Asiat järjestyvät juuri niin kuin pitääkin eikä rattaisiin laiteta enempää kapuloita. Eden ja Tyler tuntuvat sopivan toisilleen todella hyvin, ja vaikeuksia heidän suhteensa alussa on ollut enemmänkin kuin tarpeeksi. Niinpä tämä päätösosa oli siinäkin mielessä varsinaista hyvän mielen lukemista.
Sarjan myötä henkilöiden lisäksi tutuksi on tullut kolme erilaista amerikkalaista kaupunkia: Santa Monica, New York ja Portland. En ole tutustunut kirjailijan elämään oikeastaan yhtään, tiedän vain että hän on skotlannista kotoisin. Ympäristökuvaukset ovat ainakin meikäläiselle maailmaa kiertämättömälle maallikolle hyvin vakuuttavia, ja voin vain olettaa että kirjailija on joko käynyt itse näissä paikoissa tai sitten muuten tutustunut niihin todella hyvin. :)
Yksi asia, jota olen pohtinut ja ihmetellyt koko sarjan lukemisen ajan, on tuo asetelma, johon koko idea perustuu: sisarpuolten välinen suhde. Itse en jotenkin osaa suhtautua siihen mitenkään paheksuvasti, sillä eihän kyse ole todellakaan verisukulaisista, vaan ihmisistä jotka tapaavat toisensa kuin ketkä tahansa toisiinsa tutustuvat - he nyt vain sattuvat ihastumaan toisiinsa. Mitä väliä sillä on, vaikka heidän vanhempansa olisivatkin parisuhteessa keskenään? No, voihan se olla että tämäkin asia on on isompi juttu jollekin toiselle, itselleni tällainen tilanne on nimittäin tuttu ihan elävästä elämästäkin.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Estelle Maskame: Did I Mention I Miss You?
Suomentanut Sirpa Parviainen
Gummerus, 2016
375 sivua
Eden ja Tyler eivät ole puhuneet vuoteen. Eden on yhä raivoissaan Tylerille, joka vuosi sitten lähti ja jätti hänet hoitamaan yksin tuhoisan sotkun, joka heidän suhteensa paljastumisesta seurasi. Eden yrittää nyt keskittyä psykologian opintoihinsa Chicagon yliopistossa. Kesätauolla hän palaa Santa Monicaan, mutta kaikkien yllätykseksi sinne palaa myös Tyler...
Missä Tyler on ollut viimeisen vuoden, ja kuinka hän on voinut muuttua ja kasvaa vuodessa niin paljon? Tyler houkuttelee Edenin tutustumaan uuteen kotiinsa ja elämäänsä. Eden joutuu pohtimaan, onko jo liian myöhäistä antaa anteeksi vai voisiko aika olla heillekin uusi. Kenen hyväksyntää he oikeastaan niin kipeästi kaipaavat? (takakansiteksti)
Trilogia saa tässä kirjassa arvoisensa päätöksen. Asiat järjestyvät juuri niin kuin pitääkin eikä rattaisiin laiteta enempää kapuloita. Eden ja Tyler tuntuvat sopivan toisilleen todella hyvin, ja vaikeuksia heidän suhteensa alussa on ollut enemmänkin kuin tarpeeksi. Niinpä tämä päätösosa oli siinäkin mielessä varsinaista hyvän mielen lukemista.
Sarjan myötä henkilöiden lisäksi tutuksi on tullut kolme erilaista amerikkalaista kaupunkia: Santa Monica, New York ja Portland. En ole tutustunut kirjailijan elämään oikeastaan yhtään, tiedän vain että hän on skotlannista kotoisin. Ympäristökuvaukset ovat ainakin meikäläiselle maailmaa kiertämättömälle maallikolle hyvin vakuuttavia, ja voin vain olettaa että kirjailija on joko käynyt itse näissä paikoissa tai sitten muuten tutustunut niihin todella hyvin. :)
Yksi asia, jota olen pohtinut ja ihmetellyt koko sarjan lukemisen ajan, on tuo asetelma, johon koko idea perustuu: sisarpuolten välinen suhde. Itse en jotenkin osaa suhtautua siihen mitenkään paheksuvasti, sillä eihän kyse ole todellakaan verisukulaisista, vaan ihmisistä jotka tapaavat toisensa kuin ketkä tahansa toisiinsa tutustuvat - he nyt vain sattuvat ihastumaan toisiinsa. Mitä väliä sillä on, vaikka heidän vanhempansa olisivatkin parisuhteessa keskenään? No, voihan se olla että tämäkin asia on on isompi juttu jollekin toiselle, itselleni tällainen tilanne on nimittäin tuttu ihan elävästä elämästäkin.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Estelle Maskame: Did I Mention I Miss You?
Suomentanut Sirpa Parviainen
Gummerus, 2016
375 sivua
perjantai 30. syyskuuta 2016
Lucinda Riley: Keskiyön ruusu
Bazar-kustantamolta on jälkeen ilmestynyt upea historiallinen romaani. Lucinda Rileyn Keskiyön ruusu (Bazar 2016) kertoo intialaisen Anahitan elämäntarinan.
Kiehtova rakkaustarina 1900-luvun alun Intian kimaltavista palatseista nykypäivän Englannin maaseudulle.
Yksitoistavuotias Anahita Chaval, jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, ystävystyy omapäisen prinsessa Indiran kanssa ja pääsee osaksi tämän satumaista elämää lemmikkinorsuineen ja palatseineen. Prinsessan virallisena seuralaisena Anahita matkaa kauas Englantiin sisäoppilaitokseen juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Englannin maaseudulla hän tutustuu nuoreen Donald Astburyyn, joka on upean Astburyn kartanon perijä, sekä tämän juonittelevaan äitiin.
Lähes vuosisata myöhemmin Rebecca Bradley, nuori amerikkalainen filmitähti, elää julkisuuden valokeilassa. Kesken elokuvan filmausten Englannin maaseudulle Astburyn kartanoon saapuu yllättäen Ari Malik selvittämään isoisoäitinsä Anahitan menneisyyttä. Pian Astburyn suvun tarkoin varjelemat salaisuudet alkavat paljastua. (takakansiteksti)
Kiehtova rakkaustarina 1900-luvun alun Intian kimaltavista palatseista nykypäivän Englannin maaseudulle.
Yksitoistavuotias Anahita Chaval, jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, ystävystyy omapäisen prinsessa Indiran kanssa ja pääsee osaksi tämän satumaista elämää lemmikkinorsuineen ja palatseineen. Prinsessan virallisena seuralaisena Anahita matkaa kauas Englantiin sisäoppilaitokseen juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Englannin maaseudulla hän tutustuu nuoreen Donald Astburyyn, joka on upean Astburyn kartanon perijä, sekä tämän juonittelevaan äitiin.
Lähes vuosisata myöhemmin Rebecca Bradley, nuori amerikkalainen filmitähti, elää julkisuuden valokeilassa. Kesken elokuvan filmausten Englannin maaseudulle Astburyn kartanoon saapuu yllättäen Ari Malik selvittämään isoisoäitinsä Anahitan menneisyyttä. Pian Astburyn suvun tarkoin varjelemat salaisuudet alkavat paljastua. (takakansiteksti)
Kiehtova sukutarina! Siirtomaa-ajan Intiasta on toki kirjoitettu aiemminkin, mutta en jotenkin ole tullut lukeneeksi juuri niitä kirjoja. Tähän kirjaan houkutti tarttumaan takakansitekstin lisäksi kaunis kansikuva. Tuntuu, että Bazarilla todellakin panostetaan myös kirjojen ulkoasuun! :)
Tarinaa viedään eteenpäin usealla tasolla: niin 1900-luvun alkupuolella Anahitan kertomana kuin nykypäivänä Rebeccan kertomana. Äänensä saa kuuluviin myös Donald Astbury. Siirtymät ovat sujuvia ja helposti huomattavissa.
Kirjan alussa vietetään Anahitan satavuotissyntymäpäivää. Päivän päätteeksi Anahita antaa lapsenlapsenlapselleen Arille kirjoittamansa muistelmat, sillä hän on varma että hänen lapsena kuolleeksi väitetty poikansa on kuollut vasta paljon myöhemmin. Ari lupaa selvittää asiaa, mutta on liian kiireinen. Hän saa aikaiseksi perehtyä muistelmiin vasta muutamaa vuotta myöhemmin.
Samaan aikaan Astburyn kartanon isäntä on luvannut rahapulassaan kartanonsa elokuvan kuvauspaikaksi. Rebecca, naispääosan esittäjä, saa majapaikan kartanosta, jonka isäntä on haltioitunut Rebeccan kauneudesta ja hätkähdyttävästä yhdennäköisyydestä isoäitinsä Violet Astburyn kanssa.
Ari lentää Englantiin ja saapuu Astburyn kartanoon selvittämään sukunsa salaisuuksia, mutta lordi Astbury on kummallisen haluton auttamaan. Vähitellen Anahitan ja Astburyn kartanon vaiheet selviävät sekä Arille että Rebeccalle, mutta sitä ennen ehtii tapahtua monenlaista...
Elokuva-aiheensa vuoksi kirja sopii Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen, ja nimessä esiintyvä ruusu (Rosa, ruusukasvien heimoon kuuluva kasvisuku) tuo pisteen Kirjaherbario-haasteeseen. Näiden lisäksi kirja on omiaan myös Lukuiloa 2016 -haasteeseen.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Lucinda Riley: The Midnight Rose (2013)
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Bazar, 2016
671 sivua
keskiviikko 21. syyskuuta 2016
Silja Sillanpää: Tenho ja Ryske - satuja soitosta
Nyt seuraa tunnustus: olen aivan rakastunut! Nimittäin lasten satu- / kuva- / tietokirjaan, ja varsinkin sen kuvitukseen! :) Silja Sillanpään kirjoittama ja riimittelemä teksti ja Kati Vuorennon huikean hienot kuvat toimivat just nappiin yhdessä.
Tenho toivoo seitsenvuotislahjaksi omaa soitinta ja saakin sellaisen. Siihen ei kuitenkaan voi puhaltaa, sitä ei voi kilistää, kolistaa eikä näppäillä. Soitto vain valuu valmiina pojan korviin. Mutta sitten ikkunan taakse ilmestyy muinainen hirvi, joka tuntee kaikkien soitinten salat...
Tenho ja Ryske - satuja soitosta kertoo suomalaisista soittimista ja musisoinnin merkityksestä entisaikojen arjessa kiehtovien kertomusten kautta: se on lasten tietokirja, jota voi lukea vaikka iltasaduksi. Kati Vuorennon lumoavasti kuvittamien tarinoiden lomaan Silja Sillanpää on riimitellyt myös rytmikkäitä runoja. Tunne musiikin ikiaikainen taika ja hyppää salaperäisen Ryske-hirven selkään! (takakansiteksti)
Tässä muutama kuva, ne puhukoon puolestaan:
Nappaan kirjan mukaan Lukuiloa 2016 -haasteeseen. :)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Silja Sillanpää: Tenho ja Ryske - satuja soitosta
Kuvittanut Kati Vuorento
Schildts & Söderströms, 2016
64 sivua
maanantai 29. elokuuta 2016
Minna Rytisalo: Lempi
Jos pitäisi nimetä jokin tämän vuoden vahva esikoisteos, se olisi ehdottomasti juuri lukemani Minna Rytisalon Lempi (Gummerus 2016). Kirja piti tiiviisti otteessaan, ja vaikka suurin piirtein tiesinkin mistä on kyse, kirja osasi yllättää juuri sopivasti.
Kuka on Lempi?
Mitä on lempi?
Lapin sota pyöräyttää ihmisten elämät kuin ruletissa. Viljami joutuu jättämään vastavihityn vaimonsa piikatytön kanssa kaksin kotiin ja lähtemään rintamalle. Kaikkien kolmen on tartuttava tilaisuuteen ja elettävä hetkessä tehtyjen päätösten kanssa. Rakkaus kannattelee, tuhoaa ja muuttuu syyllisyydeksi.
Lempi on kolmen henkilön todistus Lapin sodan aikaisesta perhetragediasta. Varmaotteinen esikoisromaani kutoo Viljamin, Ellin ja Siskon kertomukset taidokkaasti yhteen ja osoittaa, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina - meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään.
Minna Rytisalon herkkyydessään väkevässä romaanissa on voimakas jännite ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Lempi on ilmaisuvoimainen tarina rakkauden haavoittamista ihmisistä ja siitä, miten sattumanvaraista elämä on. (takakansiteksti)
Lempi on tämän kirjan päähenkilö, ihan ehdottomasti. Hän ei kertaakaan saa omaa ääntään kuuluviin, vaan tarinaa vievät eteenpäin hänen miehensä Viljami, piikansa Elli ja sisarensa Sisko. Kaikki kertaavat muistojaan ja kertovat tarinaa Lempille, tätä puhutellen. Jokainen tuo esille oman näkökulmansa ja tietämyksensä tapahtumista, ja näin Lempistä piirtyy lukijalle selkeä kuva. Tai oikeastaan kolme hyvin erilaista kuvaa, ja samalla kolme hyvin erilaista tulkintaa siitä, mitä tapahtui.
Pidin tästä kirjasta erittäin paljon! Kirjailija jätti sopivasti aukkoja eri kertojien tarinoihin, jotta lukijan omalle mielikuvitukselle ja tulkinnallekin jää tilaa. Samalla kuitenkin pienillä vihjeillä ja sanoilla tehdään varsin selväksi, miten tarinaa tulisi tulkita. Ja kieli! Todella hienoa luettavaa.
Vaikka kirja kertoo sodan hajottamasta perheestä, se on kaikkea muuta kuin sotaromaani. Siskon kertomuksen myötä saadaan aavistus myöhemmistäkin ajoista, lähes tästä päivästä. Siitä, miten sodanaikaiset tapahtumat vielä, aina vain vaikuttavat.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus, 2016
230 sivua
Kuka on Lempi?
Mitä on lempi?
Lapin sota pyöräyttää ihmisten elämät kuin ruletissa. Viljami joutuu jättämään vastavihityn vaimonsa piikatytön kanssa kaksin kotiin ja lähtemään rintamalle. Kaikkien kolmen on tartuttava tilaisuuteen ja elettävä hetkessä tehtyjen päätösten kanssa. Rakkaus kannattelee, tuhoaa ja muuttuu syyllisyydeksi.
Lempi on kolmen henkilön todistus Lapin sodan aikaisesta perhetragediasta. Varmaotteinen esikoisromaani kutoo Viljamin, Ellin ja Siskon kertomukset taidokkaasti yhteen ja osoittaa, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina - meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään.
Minna Rytisalon herkkyydessään väkevässä romaanissa on voimakas jännite ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Lempi on ilmaisuvoimainen tarina rakkauden haavoittamista ihmisistä ja siitä, miten sattumanvaraista elämä on. (takakansiteksti)
Lempi on tämän kirjan päähenkilö, ihan ehdottomasti. Hän ei kertaakaan saa omaa ääntään kuuluviin, vaan tarinaa vievät eteenpäin hänen miehensä Viljami, piikansa Elli ja sisarensa Sisko. Kaikki kertaavat muistojaan ja kertovat tarinaa Lempille, tätä puhutellen. Jokainen tuo esille oman näkökulmansa ja tietämyksensä tapahtumista, ja näin Lempistä piirtyy lukijalle selkeä kuva. Tai oikeastaan kolme hyvin erilaista kuvaa, ja samalla kolme hyvin erilaista tulkintaa siitä, mitä tapahtui.
Pidin tästä kirjasta erittäin paljon! Kirjailija jätti sopivasti aukkoja eri kertojien tarinoihin, jotta lukijan omalle mielikuvitukselle ja tulkinnallekin jää tilaa. Samalla kuitenkin pienillä vihjeillä ja sanoilla tehdään varsin selväksi, miten tarinaa tulisi tulkita. Ja kieli! Todella hienoa luettavaa.
Sulan osaksi vaivaiskoivun jäykkää lehteä, saraheinän heiluvaa liikettä, järvenselän sinisyyttä minä olen ja tähän jään. On koko ajan hyvä ilma, ei sadakaan, ja heinät on varmaan saatu tehtyä. Sekin muisto sinun kanssasi, Lempi, tulevien kesien etukäteen kadotetut hetket.
Haravoida, seivästää, pujottaa sopivat hangolliset seivästä myöten, tikut koloon antamaan ilmaa sitten poutien toive. Olisimme taas koonneet heinät latoon ja enemmän, sinä olisit kiivennyt korkealle kasan päälle, polkenut korsia, heitellyt suolaa sekaan, ja jos säärissäsi olisi ollut haavoja, minä olisin tehnyt sen työn. Heinäladon tuoksussa olisi voinut nukahtaa, vaikka hikisellä iholla kutinaa ja tarttuneet vihneet, olisiko sellaiseen ollut ikinä aikaa, ainakin syödä eväsrieskat oviaukon pieleen nojaten, maistaa ojassa viileänä säilynyttä kotikaljaa, illalla kotona saunassa huomata, miten paidan alla iho on valkoinen, käsivarressa viivasuora raja. (s. 59-60)
Vaikka kirja kertoo sodan hajottamasta perheestä, se on kaikkea muuta kuin sotaromaani. Siskon kertomuksen myötä saadaan aavistus myöhemmistäkin ajoista, lähes tästä päivästä. Siitä, miten sodanaikaiset tapahtumat vielä, aina vain vaikuttavat.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus, 2016
230 sivua
maanantai 22. elokuuta 2016
S.K. Tremayne: Jääkaksoset
Luinpa niin vetävän trillerin että huh. S.K. Tremaynen hyytävän jännittävä Jääkaksoset (Otava 2016) kertoo traagisen tarinan Moorcroftin perheestä.
On kulunut vuosi siitä, kun toinen perheen identtisistä kaksostytöistä menehtyi onnettomuudessa. Perhe muuttaa syrjäiselle majakkasaarelle Skotlantiin toiveenaan jättää hirvittävä tragedia taakseen.
Heidän elämänsä pirstoutuu uudelleen, kun eloonjäänyt Kirstie-tytär alkaa väittää olevansa Lydia, tytär, jonka vanhemmat luulivat kuolleen.
Hyisellä, eristyksillä olevalla saarella menneisyys alkaa piinata perheen äitiä: mitä oikein tapahtui sinä kohtalokkaana päivänä, kun toinen kaksosista kuoli? (takakannesta)
Tarinaa kertoo eteenpäin enimmäkseen perheen äiti, Sarah. Välillä näkökulma muuttuu, ja saadaan tietää jotain isän, Anguksen, näkökulmasta. Nämä kaksi näkökulmaa eroavat toisistaan melkoisesti, ja lähes loppuun asti pysyin epätietoisena siitä, kumman versio tapahtumista on oikea.
Perheen pakkaa sekoittavat toisen tyttären kuoleman lisäksi monet eri asiat; esimerkiksi muutto Skotlantiin, uskottomuus, alkoholismi ja toisten lasten julmuus. Kuka puhuu totta ja kuka ei? Ja sitten kuvioihin tulee vielä mukaan jotain yliluonnolliselta vaikuttavaa. Kaikki nämä seikat pitivät otteessaan todella tehokkaasti: aloitin kirjan eilen illalla ja lopetin sen tänä aamuna ennen töihin lähtöä. Ja kyllä, ehdin nukkumaankin välillä, juuri ja juuri. :)
Ehdottomasti tämän vuoden parhaita jännäreitä. Nappaan kirjan mukaan Lukuiloa 2016 -listalle!
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
S.K.Tremayne: The ice twins
Suomentanut Oona Nyström
Otava, 2016
349 sivua
On kulunut vuosi siitä, kun toinen perheen identtisistä kaksostytöistä menehtyi onnettomuudessa. Perhe muuttaa syrjäiselle majakkasaarelle Skotlantiin toiveenaan jättää hirvittävä tragedia taakseen.
Heidän elämänsä pirstoutuu uudelleen, kun eloonjäänyt Kirstie-tytär alkaa väittää olevansa Lydia, tytär, jonka vanhemmat luulivat kuolleen.
Hyisellä, eristyksillä olevalla saarella menneisyys alkaa piinata perheen äitiä: mitä oikein tapahtui sinä kohtalokkaana päivänä, kun toinen kaksosista kuoli? (takakannesta)
Tarinaa kertoo eteenpäin enimmäkseen perheen äiti, Sarah. Välillä näkökulma muuttuu, ja saadaan tietää jotain isän, Anguksen, näkökulmasta. Nämä kaksi näkökulmaa eroavat toisistaan melkoisesti, ja lähes loppuun asti pysyin epätietoisena siitä, kumman versio tapahtumista on oikea.
Perheen pakkaa sekoittavat toisen tyttären kuoleman lisäksi monet eri asiat; esimerkiksi muutto Skotlantiin, uskottomuus, alkoholismi ja toisten lasten julmuus. Kuka puhuu totta ja kuka ei? Ja sitten kuvioihin tulee vielä mukaan jotain yliluonnolliselta vaikuttavaa. Kaikki nämä seikat pitivät otteessaan todella tehokkaasti: aloitin kirjan eilen illalla ja lopetin sen tänä aamuna ennen töihin lähtöä. Ja kyllä, ehdin nukkumaankin välillä, juuri ja juuri. :)
Ehdottomasti tämän vuoden parhaita jännäreitä. Nappaan kirjan mukaan Lukuiloa 2016 -listalle!
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
S.K.Tremayne: The ice twins
Suomentanut Oona Nyström
Otava, 2016
349 sivua
sunnuntai 29. toukokuuta 2016
Johanna Valkama: Itämeren Auri (Metsän ja meren suku #1)
Olen tainnut muutamaan otteeseen tulla maininneeksi että pidän historiallisista romaaneista. Pidän myös romantiikasta, joten kun nämä kaksi genreä yhdistetään, saadaan lähes takuuvarmasti miun-maun-mukkainen kirja.
Johanna Valkaman esikoisteoksen Itämeren Auri (Otava 2016) ilmestyminen oli mennä minulta ohi, mutta onneksi hoksasin kirjan muutama viikko sitten kirjastoon saapuneesta uutuuskirjalastista. Jo ensivilkaisu kansikuvaan houkutti tarttumaan kirjaan, ja kun kurkkasin takakansitekstiä, oli kirja jo pakko pistää varaukseen, niin lupaavalta se vaikutti (sanoisinko hitusen harlekiinimaisesta korniudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi ^_^).
Miehen voimakas rinta tuntui nahkaisen vaatteen läpi. Uusi lämpö poltti Auria. Se ei ollut enää kipinöivän kuusen hehkua vaan palavan koivun kuumuutta.
Suolammen kylässä asuvalla nuorella Aurilla on yksi tavoite: hän haluaa Hämeen mahtavimmaksi parantajaksi. Suunnitelmat joutuvat kuitenkin vaakalaudalle, kun Auri eräänä päivänä löytää metsästä haavoittuneen, komean muukalaisen.
Parantajan tie ei ole vaimon tie, mutta merten takaa saapunut Haakon herättää Aurissa tunteita, joita vastaan on aina vain vaikeampi taistella.
Rautakauden Pohjolaan sijoittuva romanttinen seikkailu vie lukijan linnavuorten maasta Itämeren aalloille, missä viikingit käyvät veristä valtataistelua naapurikansoja vastaan. Aurin ja Haakonin tarinaa värittävät taianomainen pohjoisen luonnon kuvaus sekä suomalainen ja skandinaavinen mytologia. (takakansiteksti)
Auri on elänyt Suolammen kylässä koko ikänsä eikä muusta maailmasta juuri tiedä. Lähistöllä on Hakoisten linnavuori, jonne Auri haluaa päästä käymään, mutta isoäiti Tiera ei vielä ole häntä sinne päästänyt. Tiera on kasvattanut Auria kuin omaa lastaan ja kouluttaa hänestä parantajaa. Tämä onkin Aurin hartain toive - mieluummin parantajaksi kuin vaimoksi. Vanhemmistaan Auri ei tiedä juuri mitään.
Auri oli kuullut tarinan useasti talven pitkinä iltoina. Nuorena parantajana Tiera oli kuullut karhujumalan kutsun - sekä morsioksi että karhun lapsen äidiksi. Tiera oli kasvattanut karhun tyttären Aavan yksin, työskennellen kylän parantajana. Vaan vuosia myöhemmin Otso oli kutsunut Aavan takaisin metsänpeittoon, syntymäpesään ja sumuun, henkien ja jumalten käytäville. Sitä ei kuitenkaan sopinut murehtia. Parempi oli Aurin kulkea pystypäin ja ylpeänä suvustaan. Hänet itsensä karhu oli antanut Tieralle vaihdossa: lapsena lapsesta. Auri, kylänsä outolintu, oli heikompi veressään - syntyisin vain puolukasta, jonka Aava oli poiminut mättäältä ja josta oli tullut raskaaksi. Mutta äitinsä kautta oli Aurikin Tieran ja Tapiolan sukua. Siksi Auri, metsän lapsi, oli päättänyt oppia parantamisen taidon, joka asui hänenkin sisällään. (s. 16)
Karhu on Aurille monella tavalla merkityksellinen. Hänetkin valitaan karhun morsiameksi syyspäiväntasauksen peijaisiin. Mutta karhu valitsee jonkun toisenkin - linnavuoria valloittamaan tullut viikinkinuorukainen Haakon joutuu karhun hyökkäyksen kohteeksi lähellä Suolammen kylää. Aurin tehtävä on parantaa hänet terveeksi, jotta hänkin voi ottaa paikkansa peijaisissa. Aurin ja Haakonin kohtalot kietoutuvat toisiinsa karhun kautta, ja molemmat tuntevat vetoa toistansa kohtaan.
Oih! Juuri niin romanttista kuin pitääkin, mutta ei mitään hömppää. Kirjasta tulee mieleen Kaari Utrion parhaimmisto (eli ne vanhemman pään kirjat, itse en niin hirveästi välitä näistä uusimmista Utrioista). Rautakauden ihmisten ja elämän kuvaus on vakuuttavaa, kirjailija on selkeästi perehtynyt aiheeseen huolella.
Kirja imaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien, ja olisin varmasti lukenut kirjan samoilla silmillä loppuun asti, jos lukulamppu ei olisi päättänyt palaa juuri pahimmoilleen. Tämä kirja on hyvä ottaa mukaan Lukuiloa-haasteeseen. :)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Johanna Valkama: Itämeren Auri
Otava, 2016
443 sivua
Johanna Valkaman esikoisteoksen Itämeren Auri (Otava 2016) ilmestyminen oli mennä minulta ohi, mutta onneksi hoksasin kirjan muutama viikko sitten kirjastoon saapuneesta uutuuskirjalastista. Jo ensivilkaisu kansikuvaan houkutti tarttumaan kirjaan, ja kun kurkkasin takakansitekstiä, oli kirja jo pakko pistää varaukseen, niin lupaavalta se vaikutti (sanoisinko hitusen harlekiinimaisesta korniudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi ^_^).
Miehen voimakas rinta tuntui nahkaisen vaatteen läpi. Uusi lämpö poltti Auria. Se ei ollut enää kipinöivän kuusen hehkua vaan palavan koivun kuumuutta.
Suolammen kylässä asuvalla nuorella Aurilla on yksi tavoite: hän haluaa Hämeen mahtavimmaksi parantajaksi. Suunnitelmat joutuvat kuitenkin vaakalaudalle, kun Auri eräänä päivänä löytää metsästä haavoittuneen, komean muukalaisen.
Parantajan tie ei ole vaimon tie, mutta merten takaa saapunut Haakon herättää Aurissa tunteita, joita vastaan on aina vain vaikeampi taistella.
Rautakauden Pohjolaan sijoittuva romanttinen seikkailu vie lukijan linnavuorten maasta Itämeren aalloille, missä viikingit käyvät veristä valtataistelua naapurikansoja vastaan. Aurin ja Haakonin tarinaa värittävät taianomainen pohjoisen luonnon kuvaus sekä suomalainen ja skandinaavinen mytologia. (takakansiteksti)
Auri on elänyt Suolammen kylässä koko ikänsä eikä muusta maailmasta juuri tiedä. Lähistöllä on Hakoisten linnavuori, jonne Auri haluaa päästä käymään, mutta isoäiti Tiera ei vielä ole häntä sinne päästänyt. Tiera on kasvattanut Auria kuin omaa lastaan ja kouluttaa hänestä parantajaa. Tämä onkin Aurin hartain toive - mieluummin parantajaksi kuin vaimoksi. Vanhemmistaan Auri ei tiedä juuri mitään.
Auri oli kuullut tarinan useasti talven pitkinä iltoina. Nuorena parantajana Tiera oli kuullut karhujumalan kutsun - sekä morsioksi että karhun lapsen äidiksi. Tiera oli kasvattanut karhun tyttären Aavan yksin, työskennellen kylän parantajana. Vaan vuosia myöhemmin Otso oli kutsunut Aavan takaisin metsänpeittoon, syntymäpesään ja sumuun, henkien ja jumalten käytäville. Sitä ei kuitenkaan sopinut murehtia. Parempi oli Aurin kulkea pystypäin ja ylpeänä suvustaan. Hänet itsensä karhu oli antanut Tieralle vaihdossa: lapsena lapsesta. Auri, kylänsä outolintu, oli heikompi veressään - syntyisin vain puolukasta, jonka Aava oli poiminut mättäältä ja josta oli tullut raskaaksi. Mutta äitinsä kautta oli Aurikin Tieran ja Tapiolan sukua. Siksi Auri, metsän lapsi, oli päättänyt oppia parantamisen taidon, joka asui hänenkin sisällään. (s. 16)
Karhu on Aurille monella tavalla merkityksellinen. Hänetkin valitaan karhun morsiameksi syyspäiväntasauksen peijaisiin. Mutta karhu valitsee jonkun toisenkin - linnavuoria valloittamaan tullut viikinkinuorukainen Haakon joutuu karhun hyökkäyksen kohteeksi lähellä Suolammen kylää. Aurin tehtävä on parantaa hänet terveeksi, jotta hänkin voi ottaa paikkansa peijaisissa. Aurin ja Haakonin kohtalot kietoutuvat toisiinsa karhun kautta, ja molemmat tuntevat vetoa toistansa kohtaan.
Oih! Juuri niin romanttista kuin pitääkin, mutta ei mitään hömppää. Kirjasta tulee mieleen Kaari Utrion parhaimmisto (eli ne vanhemman pään kirjat, itse en niin hirveästi välitä näistä uusimmista Utrioista). Rautakauden ihmisten ja elämän kuvaus on vakuuttavaa, kirjailija on selkeästi perehtynyt aiheeseen huolella.
Kirja imaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien, ja olisin varmasti lukenut kirjan samoilla silmillä loppuun asti, jos lukulamppu ei olisi päättänyt palaa juuri pahimmoilleen. Tämä kirja on hyvä ottaa mukaan Lukuiloa-haasteeseen. :)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Johanna Valkama: Itämeren Auri
Otava, 2016
443 sivua
tiistai 3. toukokuuta 2016
Teresa Myllymäki: Karhulehto
"Maailmallakin mainetta niittäneen Fourth Dimension -yhtyeen solisti
ja keulakuva Riko Torppa on viime yönä menehtynyt Santarannalla
sattuneessa rajussa ulosajossa."
Vappulukuhaasteen aikana lukemani romaani alkaa lehtiuutisella, jossa kerrotaan kirjan päähenkilön Iriksen elämän suurimmasta tragediasta, hänen vastavihityn aviomiehensä kuolemasta 31-vuotiaana.
Karhulehto on kirjan tärkeä paikka, tavallinen suomalainen metsä, josta hiljaa kulkiessaan löytää aina uusia ulottuvuuksia. Sinne Iris on kulkenut pienestä pitäen, kiivennyt mahtavalle Karhunkivelle rauhoittumaan ja saamaan lohtua. Nytkin, suuressa surussa, metsän mystiikka kutsuu häntä. Se, mitä Iris metsästä löytää, onkin jotain paljon isompaa kuin hän olisi koskaan osannut odottaa.
Romaanin tapahtumat vievät takautumien avulla 1900-luvun alkuun, sota-aikaan ja lopulta nykypäivään, joka saa selityksensä menneisyydestä. Vaikka suru, mustasukkaisuus ja kuolema ovat kirjassa vahvasti läsnä, on kirjan tärkein sanoma kuitenkin ikuinen rakkaus. (kustantajan esittelystä)
Stratovarius ja Timo Kotipelto uppoavat minullekin mainiosti, joten kun näin ennakkotietoja tästä kirjasta, oli kirja pakko varata saman tien. Teresa Myllymäen Karhulehto (Reuna 2016) täyttikin odotukset moninkertaisesti. Vaikka aihe on raskas ja tapahtumat traagisia, kerronta kulkee sujuvasti. Tarina alkaa 1980-luvulta, juuri Rikon kuoleman jälkeen. Iiris käy läpi suurta suruaan ja monien suomalaisten tavoin saa lohtua luonnosta. Jo lapsuudesta rakas paikka, Karhunkivi, käy entistä tärkeämmäksi. Mutta ennen kuin Iiris voi jatkaa elämäänsä eteenpäin, hänen täytyy käydä läpi niin oma lähihistoriansa kuin myös kurkistella ajassa taaksepäin aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Apuna muisteluissa ja myötäelämässä on Santajärven pitkäaikaisin ja rakastetuin kirjastonhoitaja neiti Karhu.
Romaanin tapahtuma-ajat liikkuvatkin melkoisen laajalla skaalalla, mutta vaikutelma ei silti missään vaiheessa ole sekava, vaan kaikkien aikakausien mukanaolo on perusteltua. Tapahtumien edetessä kohti loppuaan tullaan jo nykyaikaan, aina vuoteen 2014 asti, jolloin Rikon kuolemasta tulee kuluneeksi 30 vuotta. Kirjan alku ja loppu kietoutuvat hienosti, joskin surullisesti yhteen, kun kirjan päättää jälleen lehtiuutinen, jossa kerrotaan onnettomuudesta.
Synkähköstä aiheestaan huolimatta kirjan pohjasävy on toivoa täynnä. Siksipä sen lukeminenkin varmaan oli niin helppoa ja mukavaa, suorastaan lukuiloa. :)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Teresa Myllymäki: Karhulehto
Reuna, 2016
167 sivua
Vappulukuhaasteen aikana lukemani romaani alkaa lehtiuutisella, jossa kerrotaan kirjan päähenkilön Iriksen elämän suurimmasta tragediasta, hänen vastavihityn aviomiehensä kuolemasta 31-vuotiaana.
Karhulehto on kirjan tärkeä paikka, tavallinen suomalainen metsä, josta hiljaa kulkiessaan löytää aina uusia ulottuvuuksia. Sinne Iris on kulkenut pienestä pitäen, kiivennyt mahtavalle Karhunkivelle rauhoittumaan ja saamaan lohtua. Nytkin, suuressa surussa, metsän mystiikka kutsuu häntä. Se, mitä Iris metsästä löytää, onkin jotain paljon isompaa kuin hän olisi koskaan osannut odottaa.
Romaanin tapahtumat vievät takautumien avulla 1900-luvun alkuun, sota-aikaan ja lopulta nykypäivään, joka saa selityksensä menneisyydestä. Vaikka suru, mustasukkaisuus ja kuolema ovat kirjassa vahvasti läsnä, on kirjan tärkein sanoma kuitenkin ikuinen rakkaus. (kustantajan esittelystä)
”Melodinen hevi on aina saanut ajatukseni lentämään. Karhulehdon tunnelma on Stratovariuksen kappaleesta When the Night Meets the Day. Kuunneltuani biisin satoja kertoja tajusin, että minun täytyy kirjoittaa tämä tunne paperille. Itse tarina lähti kehkeytymään Timo Kotipellon biisistä Beauty Has Come. Kuvaus surusta, jota kirjan Iris kokee rakastettunsa menetettyään, syntyi tätä laulua kuunnellessa.” (Reuna Bulletin 2/2015, kevään 2016 uutuudet)
Stratovarius ja Timo Kotipelto uppoavat minullekin mainiosti, joten kun näin ennakkotietoja tästä kirjasta, oli kirja pakko varata saman tien. Teresa Myllymäen Karhulehto (Reuna 2016) täyttikin odotukset moninkertaisesti. Vaikka aihe on raskas ja tapahtumat traagisia, kerronta kulkee sujuvasti. Tarina alkaa 1980-luvulta, juuri Rikon kuoleman jälkeen. Iiris käy läpi suurta suruaan ja monien suomalaisten tavoin saa lohtua luonnosta. Jo lapsuudesta rakas paikka, Karhunkivi, käy entistä tärkeämmäksi. Mutta ennen kuin Iiris voi jatkaa elämäänsä eteenpäin, hänen täytyy käydä läpi niin oma lähihistoriansa kuin myös kurkistella ajassa taaksepäin aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Apuna muisteluissa ja myötäelämässä on Santajärven pitkäaikaisin ja rakastetuin kirjastonhoitaja neiti Karhu.
Romaanin tapahtuma-ajat liikkuvatkin melkoisen laajalla skaalalla, mutta vaikutelma ei silti missään vaiheessa ole sekava, vaan kaikkien aikakausien mukanaolo on perusteltua. Tapahtumien edetessä kohti loppuaan tullaan jo nykyaikaan, aina vuoteen 2014 asti, jolloin Rikon kuolemasta tulee kuluneeksi 30 vuotta. Kirjan alku ja loppu kietoutuvat hienosti, joskin surullisesti yhteen, kun kirjan päättää jälleen lehtiuutinen, jossa kerrotaan onnettomuudesta.
Synkähköstä aiheestaan huolimatta kirjan pohjasävy on toivoa täynnä. Siksipä sen lukeminenkin varmaan oli niin helppoa ja mukavaa, suorastaan lukuiloa. :)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Teresa Myllymäki: Karhulehto
Reuna, 2016
167 sivua
keskiviikko 30. maaliskuuta 2016
Terhi Rannela: Frau
Terhi Rannela on yksi lempikirjailijoitani, ja hänen viime vuoden alussa julkaisemansa uudenvuodenkirje oli jonkinasteinen shokki: ei enempää nuortenkirjoja. Rannela halusi kääntää uuden lehden ja kirjoittaa enemmän aikuisille. En ole lukenut hänen ensimmäistä aikuisille suunnattua romaaniaan Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013), mutta se on kyllä pakko lukea, jos se on puoliksikaan yhtä hyvä kuin uutukainen Frau (Karisto 2016).
Kirjan idea on hyvin yksinkertainen. Millainen nainen eli natsipyöveli Reinhard Heydrichin rinnalla?
Terhi Rannelan Frau on historiallinen romaani Lina Heydrichista, pelätyn SS-kenraalin leskestä, joka puolusti miestään kuolemaansa asti. Frau on tarina suuresta rakkaudesta ja valtaan sairastumisesta. Heydrichin salamurha seurauksineen on pala järkyttävintä sotahistoriaa. (takakannesta)
Tämän päivän Kalevassa julkaistussa artikkelissa Terhi Rannela kertoo kirjan synnystä. Vierailu prahalaiseen museoon vuonna 2012 oli ratkaiseva askel: hänelle valkeni erään tsekkiläisen kylän kohtalo. Kostaakseen Heydrichin salamurhan natsit tuhosivat sattumanvaraisesti kartalta valitsemansa kylän, Lidicen. Yli 16-vuotiaat miehet ammuttiin, naiset lähetettiin leireille ja lapset kaasutettiin. "Miksi en tiennyt näistäkään ihmisistä?", kirjailija kysyi itseltään. Tästä lähti pakko kirjoittaa. (Kaleva 30.3.2016)
Kirjan syntyvaiheista ja taustatutkimuksesta kertova kirjailjan työpäiväkirja on myös kaikkien vapaasti ladattavissa ja luettavissa Terhi Rannelan kirjailijasivulla.
Tämän kirjan kirjoittaminen on hatunnoston arvoinen teko. Ei varmasti ole ollut helppoa asettua paheksutun naisen nahkoihin, naisen joka palvoi Hitleriä ja kielsi virallisen holokaustin kuolemaansa saakka. Toki hänellä on ollut myös toinen puolensa, kuten meillä kaikilla. Ja kirja kertoo nimenomaan siitä toisesta puolesta: hän oli äiti ja vaimo, jota rakastettiin - ja joka rakasti. Lina Heydrichin elämään lukeutui useita muitakin läheisten menetyksiä: pikkuveli, aviomies, esikoispoika. Sellaisen täytyy jättää omat jälkensä.
Oma luku sinänsä on Lidicen kylän ja sen asukkaiden kohtalo. Myös tähän pureudutaan elävästi. Linan tarinan rinnalla kulkee Martan, lidiceläistytön ja hänen perheensä tarina. Kesäkuun 10. päivä vuonna 1942, keskellä yötä. Valot syttyvät, miehet kootaan Horákien talon kellariin, naiset kylän koululle. Martan perhe hajoaa.
"[Martan isä] oli juomassa öistä kahvikupillistaan, kun ne tulivat. Kuppi jäi puolilleen. Elämä jää." (s. 174)
Miksi minäkään en tiennyt näistä ihmisistä? Miksei näistä kerrottu koskaan missään?
Jos Rannela aikoo pitää samaa tasoa yllä edelleen, en kyseenalaista hänen päätöstään enää yhtään. Toisaalta... miksei näin hienoja tarinoita voisi kirjoittaa nuorille(kin)?
Kirja piti väkevästi otteessaan, mutta sitä ei kuitenkaan voinut lukea kerralla. Oli pakko ottaa aikaa ajatuksille. Kuitenkaan en ole pitkään aikaan nauttinut yhdenkään kirjan lukemisesta niin paljon kuin nyt. Tämä oli todellista lukuiloa, vaikkei ehkä aiheensa puolesta. Tällaisia pitäisi kirjojen olla. Aina. Tai ehkei sittenkään, ei näitä helmiä sitten enää erottaisi...
Lukuiloa 2016 -haasteen lisäksi jatkuu myös kaunokirjallinen maailmanvalloitus, tietenkin Saksaan.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Terhi Rannela: Frau
Karisto, 2016
232 sivua
Kirjan idea on hyvin yksinkertainen. Millainen nainen eli natsipyöveli Reinhard Heydrichin rinnalla?
Terhi Rannelan Frau on historiallinen romaani Lina Heydrichista, pelätyn SS-kenraalin leskestä, joka puolusti miestään kuolemaansa asti. Frau on tarina suuresta rakkaudesta ja valtaan sairastumisesta. Heydrichin salamurha seurauksineen on pala järkyttävintä sotahistoriaa. (takakannesta)
Tämän päivän Kalevassa julkaistussa artikkelissa Terhi Rannela kertoo kirjan synnystä. Vierailu prahalaiseen museoon vuonna 2012 oli ratkaiseva askel: hänelle valkeni erään tsekkiläisen kylän kohtalo. Kostaakseen Heydrichin salamurhan natsit tuhosivat sattumanvaraisesti kartalta valitsemansa kylän, Lidicen. Yli 16-vuotiaat miehet ammuttiin, naiset lähetettiin leireille ja lapset kaasutettiin. "Miksi en tiennyt näistäkään ihmisistä?", kirjailija kysyi itseltään. Tästä lähti pakko kirjoittaa. (Kaleva 30.3.2016)
Kirjan syntyvaiheista ja taustatutkimuksesta kertova kirjailjan työpäiväkirja on myös kaikkien vapaasti ladattavissa ja luettavissa Terhi Rannelan kirjailijasivulla.
Tämän kirjan kirjoittaminen on hatunnoston arvoinen teko. Ei varmasti ole ollut helppoa asettua paheksutun naisen nahkoihin, naisen joka palvoi Hitleriä ja kielsi virallisen holokaustin kuolemaansa saakka. Toki hänellä on ollut myös toinen puolensa, kuten meillä kaikilla. Ja kirja kertoo nimenomaan siitä toisesta puolesta: hän oli äiti ja vaimo, jota rakastettiin - ja joka rakasti. Lina Heydrichin elämään lukeutui useita muitakin läheisten menetyksiä: pikkuveli, aviomies, esikoispoika. Sellaisen täytyy jättää omat jälkensä.
Oma luku sinänsä on Lidicen kylän ja sen asukkaiden kohtalo. Myös tähän pureudutaan elävästi. Linan tarinan rinnalla kulkee Martan, lidiceläistytön ja hänen perheensä tarina. Kesäkuun 10. päivä vuonna 1942, keskellä yötä. Valot syttyvät, miehet kootaan Horákien talon kellariin, naiset kylän koululle. Martan perhe hajoaa.
"[Martan isä] oli juomassa öistä kahvikupillistaan, kun ne tulivat. Kuppi jäi puolilleen. Elämä jää." (s. 174)
Miksi minäkään en tiennyt näistä ihmisistä? Miksei näistä kerrottu koskaan missään?
Jos Rannela aikoo pitää samaa tasoa yllä edelleen, en kyseenalaista hänen päätöstään enää yhtään. Toisaalta... miksei näin hienoja tarinoita voisi kirjoittaa nuorille(kin)?
Kirja piti väkevästi otteessaan, mutta sitä ei kuitenkaan voinut lukea kerralla. Oli pakko ottaa aikaa ajatuksille. Kuitenkaan en ole pitkään aikaan nauttinut yhdenkään kirjan lukemisesta niin paljon kuin nyt. Tämä oli todellista lukuiloa, vaikkei ehkä aiheensa puolesta. Tällaisia pitäisi kirjojen olla. Aina. Tai ehkei sittenkään, ei näitä helmiä sitten enää erottaisi...
Lukuiloa 2016 -haasteen lisäksi jatkuu myös kaunokirjallinen maailmanvalloitus, tietenkin Saksaan.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Terhi Rannela: Frau
Karisto, 2016
232 sivua
lauantai 26. maaliskuuta 2016
Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus
Tässä taas kirja, joka lähti töistä mukaani ihan kansikuvan perusteella. Jan-Philipp Sendkerin esikoisteos Sydämenlyönneissä ikuisuus (Gummerus 2016) on kertakaikkisen viehättävä teos, onneksi myös sisältönsä puolesta.
Alun perin Burmasta kotoisin oleva Tin Win on menestynyt juristi New Yorkissa. Eräänä päivänä Tin Win ottaa salkkunsa ja lähtee töihin. Hän ei kuitenkaan koskaan saavu työpaikalleen, eivätkä hänen amerikkalainen vaimonsa ja kaksi aikuista lastaan kuule hänestä enää mitään. Neljä vuotta myöhemmin Tin Winin tytär, uraorientoitunut Julia saa käsiinsä vuosikymmeniä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut vuonna 1955 tuntemattomalle burmalaisnaiselle. Julia ei tiedä mitään isänsä ensimmäisestä kahdestakymmenestä elinvuodesta ja päättää matkustaa kirjeessä mainittuun pieneen burmalaiskylään. Julian koko maailman mullistavan matkan päättyessä hän on oppinut paljon isästään – ja elämästä yleensä.
Sydämenlyönneissä ikuisuus on ainutlaatuinen lukukokemus omaa tietään etsiville, itämaisesta mystiikasta kiinnostuneille ja kaukomaille havittelijoille. Maailmalla suurmenestykseen noussut romaani on lempeä ja inhimillinen tarina kohtalon erottamista rakastavaisista ja rakkauden voimasta.
(kustantajan esittelyteksti)
Saavuttuaan pieneen burmalaiskylään Julia kohtaa pienessä teehuoneessa vanhan miehen, joka tuntee hänet. Tietää hänen koko nimensä ja syntymäaikansa, ja on odottanut tätä viimeiset neljä vuotta. Kyllä, mies tuntee Julian isän ja tietää hänen tarinansa, mutta se on pitkä juttu...
"Täällä minä muuten tapasin isännekin, ja itse asiassa hän istui juuri tuolla jakkaralla ja minä kuuntelin hämmästyneenä hänen tarinaansa juuri tässä - myönnän, että olin hämmentynyt ja jopa epäuskoinen. En ollut koskaan kuullut keneltäkään sellaista tarinaa. Voiko sanoille puhjeta siivet? Voivatko ne liukua ilman halki kuin perhoset? Voivatko ne vangita meidät, kuljettaa meidät toiseen maailmaan? Voivatko ne avata sielumme viimeisenkin salaisen kammion? En tiedä, pystyvätkö pelkät sanat siihen, Julia, mutta teidän isällänne oli sinä päivänä ääni, jollaisen kuulee ehkä vain kerran elämässä. -- 'Minä en ole uskonnollinen mies, U Ba, ja rakkaus on ainoa voima, johon minä todella uskon.' Näin teidän isänne sanoi." (s. 12-13)
Julia ei tiedä mitä uskoa ja ajatella, mutta U Ban kertomus kiehtoo häntä. Seuraavana päivänä he tapaavat taas, ja tarina jatkuu - ja sitä seuraavana. Julia kuulee isästään asioita, joista hänellä ei ole ollut aavistustakaan, isä ei ole puhunut niistä koskaan. Hän kuulee myös isän rakastetusta, Mi Mistä, ja siitä, miten nuoret joutuivat eroon toisistaan. Lopuksi Julia kuulee isän ja Mi Min tavanneen vielä viimeisen kerran, neljä vuotta sitten. Sitten isä kuoli. Tieto on musertava, sillä Julia ennätti jo ajatella isänsä majailevan kylässä edelleen. U Ban tyyneys auttaa Juliaa pääsemään suurimman surun yli, mutta yllätykset eivät suinkaan ole vielä lopussa.
Erittäin hienosti ja kauniisti kirjoitettu kirja! Tämän tulen muistamaan pitkään. Ensin kirjan lukemista ei olisi malttanut lopettaa, mutta lopussa teki mieli jo säästellä sivuja, ettei se loppuisi liian äkkiä. Silkkaa lukuiloa siis! Kaunokirjallinen maailmanvalloitus etenee Burmaan eli siis tätä nykyä Myanmariin. Ja koskapa kyseessä on kaunis rakkaustarina, sopii se myös Helmet-haasteen kohtaan 3: kirjassa rakastutaan.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Jan-Philipp Sendker: Das Herzenhören (2002)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus, 2016
326 sivua
Alun perin Burmasta kotoisin oleva Tin Win on menestynyt juristi New Yorkissa. Eräänä päivänä Tin Win ottaa salkkunsa ja lähtee töihin. Hän ei kuitenkaan koskaan saavu työpaikalleen, eivätkä hänen amerikkalainen vaimonsa ja kaksi aikuista lastaan kuule hänestä enää mitään. Neljä vuotta myöhemmin Tin Winin tytär, uraorientoitunut Julia saa käsiinsä vuosikymmeniä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut vuonna 1955 tuntemattomalle burmalaisnaiselle. Julia ei tiedä mitään isänsä ensimmäisestä kahdestakymmenestä elinvuodesta ja päättää matkustaa kirjeessä mainittuun pieneen burmalaiskylään. Julian koko maailman mullistavan matkan päättyessä hän on oppinut paljon isästään – ja elämästä yleensä.
Sydämenlyönneissä ikuisuus on ainutlaatuinen lukukokemus omaa tietään etsiville, itämaisesta mystiikasta kiinnostuneille ja kaukomaille havittelijoille. Maailmalla suurmenestykseen noussut romaani on lempeä ja inhimillinen tarina kohtalon erottamista rakastavaisista ja rakkauden voimasta.
(kustantajan esittelyteksti)
Saavuttuaan pieneen burmalaiskylään Julia kohtaa pienessä teehuoneessa vanhan miehen, joka tuntee hänet. Tietää hänen koko nimensä ja syntymäaikansa, ja on odottanut tätä viimeiset neljä vuotta. Kyllä, mies tuntee Julian isän ja tietää hänen tarinansa, mutta se on pitkä juttu...
"Täällä minä muuten tapasin isännekin, ja itse asiassa hän istui juuri tuolla jakkaralla ja minä kuuntelin hämmästyneenä hänen tarinaansa juuri tässä - myönnän, että olin hämmentynyt ja jopa epäuskoinen. En ollut koskaan kuullut keneltäkään sellaista tarinaa. Voiko sanoille puhjeta siivet? Voivatko ne liukua ilman halki kuin perhoset? Voivatko ne vangita meidät, kuljettaa meidät toiseen maailmaan? Voivatko ne avata sielumme viimeisenkin salaisen kammion? En tiedä, pystyvätkö pelkät sanat siihen, Julia, mutta teidän isällänne oli sinä päivänä ääni, jollaisen kuulee ehkä vain kerran elämässä. -- 'Minä en ole uskonnollinen mies, U Ba, ja rakkaus on ainoa voima, johon minä todella uskon.' Näin teidän isänne sanoi." (s. 12-13)
Julia ei tiedä mitä uskoa ja ajatella, mutta U Ban kertomus kiehtoo häntä. Seuraavana päivänä he tapaavat taas, ja tarina jatkuu - ja sitä seuraavana. Julia kuulee isästään asioita, joista hänellä ei ole ollut aavistustakaan, isä ei ole puhunut niistä koskaan. Hän kuulee myös isän rakastetusta, Mi Mistä, ja siitä, miten nuoret joutuivat eroon toisistaan. Lopuksi Julia kuulee isän ja Mi Min tavanneen vielä viimeisen kerran, neljä vuotta sitten. Sitten isä kuoli. Tieto on musertava, sillä Julia ennätti jo ajatella isänsä majailevan kylässä edelleen. U Ban tyyneys auttaa Juliaa pääsemään suurimman surun yli, mutta yllätykset eivät suinkaan ole vielä lopussa.
Erittäin hienosti ja kauniisti kirjoitettu kirja! Tämän tulen muistamaan pitkään. Ensin kirjan lukemista ei olisi malttanut lopettaa, mutta lopussa teki mieli jo säästellä sivuja, ettei se loppuisi liian äkkiä. Silkkaa lukuiloa siis! Kaunokirjallinen maailmanvalloitus etenee Burmaan eli siis tätä nykyä Myanmariin. Ja koskapa kyseessä on kaunis rakkaustarina, sopii se myös Helmet-haasteen kohtaan 3: kirjassa rakastutaan.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Jan-Philipp Sendker: Das Herzenhören (2002)
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus, 2016
326 sivua
perjantai 18. maaliskuuta 2016
Jory John & Benji Davies: Pää tyynyyn!
Harvemmin viitsin lasten kuvakirjoista mitään blogata, mutta nyt on pakko! Uutuuksien joukossa oli hykerryttävä Jory Johnin ja Benji Daviesin kuvakirja Pää tyynyyn! (Karisto 2016), josta voi aivan hyvin tulla uusi nukkumaanmenohetkien klassikko.
Juuri tämä ankka-hahmo on se, joka minuun kirjassa vetoaa. Hulvaton tyyppi! :D Ulkomuoto tuo jotenkin mieleen Wallace & Gromit -sarjan pahan pingviinin. Ankka tekee kaikkensa pitääkseen Karhun hereillä, mutta Karhu ei anna periksi.
Vaan kuinkas mahtaakaan käydä? Vaihtuvatko osat, vai onko Ankan salaisesta aseesta apua? ;)
Tämä kirja kuittaa Helmet-haasteen kohdan 18: Lastenkirja. Sekä tietysti lukuiloa tarjosi reippaasti!
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Jory John & Benji Davies: Goodnight already! (2014)
Suomentanut Roope Lipasti
Karisto, 2016
32 sivua
Ankka ja Karhu ottavat toisistaan mittaa. Karhu on aivan tolkuttoman väsynyt...
...mutta pahaksi onneksi naapurin Ankka on pirteämpi kuin koskaan!
Vaan kuinkas mahtaakaan käydä? Vaihtuvatko osat, vai onko Ankan salaisesta aseesta apua? ;)
Tämä kirja kuittaa Helmet-haasteen kohdan 18: Lastenkirja. Sekä tietysti lukuiloa tarjosi reippaasti!
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Jory John & Benji Davies: Goodnight already! (2014)
Suomentanut Roope Lipasti
Karisto, 2016
32 sivua
sunnuntai 7. helmikuuta 2016
Marjut Helminen: Appelsiinilehto
Tähän kirjaan minut houkutti tarttumaan erittäin kaunis kansi. Ja kun vielä aihekin oli kiinnostava, niin uskalsin ottaa töistä pikalainan matkaan. Siksipä kansikuva onkin nyt lainattu kustantajalta, pikalainatarra ei esittelyjä kaipaa. :)
Suomalainen erityissairaanhoitaja Sini matkustaa Palestiinaan koulutustehtäviin. Työmatka saa yllättävän käänteen, kun Gazassa puhkeaa jälleen kriisi. Suomessa Sinin liikkeitä seuraa jännittyneenä hänen pitkäaikainen ystävänsä, Palestiinan pakolainen Fuad.
Sini on Gazassa voimiensa äärirajoilla, ja menneisyyden aaveet vainoavat häntä entistä pahemmin. Kun kipulääkkeet loppuvat, hän yrittää lievittää potilaittensa tuskaa ikiaikaisin keinoin, millä on arvaamattomat seuraukset.
Lopulta toteutuu myös Fuadin pitkäaikainen haave matkustaa ensi kerran maahan, josta hän pakeni vauvaikäisenä äitinsä sylissä.
Marjut Helmisen esikoisromaani vie konfliktialueelle, joka jättää harvat kylmiksi. Jännittävä ja näkökulmaltaan tuore kertomus sukeltaa arkeen sodan oloissa, pakolaisuuden tuntoihin, haluun auttaa ja autetun tuntoihin. Se kertoo ihmisten kyvystä selviytyä, antaa anteeksi - ja joskus jopa parantua. (takakannesta)
Koko minun elinikäni on uutisissa kerrottu Lähi-Idän sodista. Uutisiin on tavallaan turtunut eivätkä ne oikeastaan jaksa pahemmin kiinnostaa, häpeäkseni myönnän. Siksi kirjan aihepiiri tuntui loikalta tuntemattomaan, mutta onneksi uskalsin ottaa sen loikan.
Kirjan päähenkilö Sini ei ole mikään helppo hahmo, hänestä ei oikein saa otetta. Hänellä on valtava tarve auttaa sodan jaloissa eläviä ihmisiä, mutta hän itsekin tuntuu olevan koko ajan enemmän ja enemmän avun tarpeessa. Sen sijaan Fuad nousee hahmona lopulta Sinin ohi. Hänen elämäänsä pääsee ihan eri tavalla sisälle, hän tuntuu oikealta ihmiseltä. Hänen elämästään ja perheestään kerrotaan elävästi ja kiehtovasti. Fuad on kotoutunut Suomeen vaimoaan paremmin, ja kaikki heidän lapsensa ovat syntyneet Suomessa. Fuad on kokeillut useampaakin ammattia ja ajaa tällä hetkellä taksia.
Fuadin asemaa ei kadehdi. Hän on joutunut pakenemaan kahdesti: ensin Palestiinasta Beirutiin ja Beirutin sodan alettua Suomeen. Beirutissa hän olisi opiskellut lääkäriksi ja päässyt töihin sairaalaan, mutta olosuhteet pakottivat lähtemään.
"Vielä nytkin, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Fuadin kasvoille nousi puna, kun hän muisti, mitä sinä yönä ravintolan sulkemisen jälkeen oli tapahtunut. En edes yrittänyt puolustaa perhettäni, hän soimasi itseään, vaikka oli tehnyt vain niin kuin mies mustissa oli käskenyt, ja se oli pitänyt heidät hengissä.
Vaimo jakoi saman muiston, eikä Fuad ollut pystynyt sen koommin katsomaan häntä silmiin, ei lausumaan vaimon etunimeä, saati puhuttelemaan kepeästi. Fuad oli juuttunut ajatukseen, että niin kauan kuin vaimon hiukset kiilsivät punaisina, tämä pysyi lojaalina ja uskoi Beirutiin paluuseen. Fuad pelkäsi päivää, jolloin vaimo lakkaisi hennaamasta hiuksiaan.
Katsoisiko vaimo häntä silloin harmaahiuksisena tuomio ja torjunta silmissään? Hän oli tarkkaillut vaimoa peläten, että tämä käyttäisi vanhaa onnettomuutta Fuadia vastaan. Ajatus esti henkeä kulkemasta." (s. 48-49)
Vähitellen, kirjan ja sen takautumien myötä, myös Siniä oppii ymmärtämään vähän paremmin. Silti moni asia jää auki ja mietityttämään. Kirjan lopputapahtumat eivät mitenkään hirvittävästi yllätä, valitettavasti.
Tällä kirjalla osallistun useampaankin haasteeseen: Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 4: maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja. Maailmanvalloitus etenee Palestiinaan, ja hienon lukukokemuksen ansiosta myös Lukuiloa 2016-haaste etenee tämän kirjan myötä. Ja vielä pääsen aloittamaan ihan uudenkin haasteen: Sheferijm-blogin Kirjaherbarion. Tässähän siis kyseessä appelsiinipuu (Citrus sinensis). :)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Marjut Helminen: Appelsiinilehto
Minerva, 2016
283 sivua
 |
| Marjut Helminen: Appelsiinilehto (Minerva 2016) |
Sini on Gazassa voimiensa äärirajoilla, ja menneisyyden aaveet vainoavat häntä entistä pahemmin. Kun kipulääkkeet loppuvat, hän yrittää lievittää potilaittensa tuskaa ikiaikaisin keinoin, millä on arvaamattomat seuraukset.
Lopulta toteutuu myös Fuadin pitkäaikainen haave matkustaa ensi kerran maahan, josta hän pakeni vauvaikäisenä äitinsä sylissä.
Marjut Helmisen esikoisromaani vie konfliktialueelle, joka jättää harvat kylmiksi. Jännittävä ja näkökulmaltaan tuore kertomus sukeltaa arkeen sodan oloissa, pakolaisuuden tuntoihin, haluun auttaa ja autetun tuntoihin. Se kertoo ihmisten kyvystä selviytyä, antaa anteeksi - ja joskus jopa parantua. (takakannesta)
Koko minun elinikäni on uutisissa kerrottu Lähi-Idän sodista. Uutisiin on tavallaan turtunut eivätkä ne oikeastaan jaksa pahemmin kiinnostaa, häpeäkseni myönnän. Siksi kirjan aihepiiri tuntui loikalta tuntemattomaan, mutta onneksi uskalsin ottaa sen loikan.
Kirjan päähenkilö Sini ei ole mikään helppo hahmo, hänestä ei oikein saa otetta. Hänellä on valtava tarve auttaa sodan jaloissa eläviä ihmisiä, mutta hän itsekin tuntuu olevan koko ajan enemmän ja enemmän avun tarpeessa. Sen sijaan Fuad nousee hahmona lopulta Sinin ohi. Hänen elämäänsä pääsee ihan eri tavalla sisälle, hän tuntuu oikealta ihmiseltä. Hänen elämästään ja perheestään kerrotaan elävästi ja kiehtovasti. Fuad on kotoutunut Suomeen vaimoaan paremmin, ja kaikki heidän lapsensa ovat syntyneet Suomessa. Fuad on kokeillut useampaakin ammattia ja ajaa tällä hetkellä taksia.
Fuadin asemaa ei kadehdi. Hän on joutunut pakenemaan kahdesti: ensin Palestiinasta Beirutiin ja Beirutin sodan alettua Suomeen. Beirutissa hän olisi opiskellut lääkäriksi ja päässyt töihin sairaalaan, mutta olosuhteet pakottivat lähtemään.
"Vielä nytkin, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Fuadin kasvoille nousi puna, kun hän muisti, mitä sinä yönä ravintolan sulkemisen jälkeen oli tapahtunut. En edes yrittänyt puolustaa perhettäni, hän soimasi itseään, vaikka oli tehnyt vain niin kuin mies mustissa oli käskenyt, ja se oli pitänyt heidät hengissä.
Vaimo jakoi saman muiston, eikä Fuad ollut pystynyt sen koommin katsomaan häntä silmiin, ei lausumaan vaimon etunimeä, saati puhuttelemaan kepeästi. Fuad oli juuttunut ajatukseen, että niin kauan kuin vaimon hiukset kiilsivät punaisina, tämä pysyi lojaalina ja uskoi Beirutiin paluuseen. Fuad pelkäsi päivää, jolloin vaimo lakkaisi hennaamasta hiuksiaan.
Katsoisiko vaimo häntä silloin harmaahiuksisena tuomio ja torjunta silmissään? Hän oli tarkkaillut vaimoa peläten, että tämä käyttäisi vanhaa onnettomuutta Fuadia vastaan. Ajatus esti henkeä kulkemasta." (s. 48-49)
Vähitellen, kirjan ja sen takautumien myötä, myös Siniä oppii ymmärtämään vähän paremmin. Silti moni asia jää auki ja mietityttämään. Kirjan lopputapahtumat eivät mitenkään hirvittävästi yllätä, valitettavasti.
Tällä kirjalla osallistun useampaankin haasteeseen: Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 4: maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja. Maailmanvalloitus etenee Palestiinaan, ja hienon lukukokemuksen ansiosta myös Lukuiloa 2016-haaste etenee tämän kirjan myötä. Ja vielä pääsen aloittamaan ihan uudenkin haasteen: Sheferijm-blogin Kirjaherbarion. Tässähän siis kyseessä appelsiinipuu (Citrus sinensis). :)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Marjut Helminen: Appelsiinilehto
Minerva, 2016
283 sivua
Anni Nupponen: Kauheat lapset
Tämä kirja oli pakko pistää varaukseen heti kun hoksasin sen ilmestyneen kirjastomme valikoimaan. Steampunk kiehtoo minua kovasti niin kirjallisuudessa kuin muutenkin, ja viime vuoden aikana luin parikin novellikokoelmaa: Steampunk - Koneita ja korsetteja (Osuuskumma 2012) ja Steampunk - Höyryä ja helvetinkoneita (Osuuskumma 2013). Näistä ensinmainittuun sisältyy Anni Nupposen hieno novelli "Joka ratasta pyörittää", joka oli kokoelman novelleista ehdoton suosikkini. Se imaisee lukijan vaihtoehtoisen historiaan maailmaan, jota
pyörittää elinratas. Novellissa tutkitaan teemaa, joka on askarruttanut
ihmiskuntaa iät ajat: elämän rajattu mitta, ja eliniän pidentäminen.
Elinrattaan avulla ihmisten elinikää on vähitellen pidennetty jopa
satoihin vuosiin. Samalla joudutaan pohtimaan, mitä kaikkea
elämän pidentäminen voi tuoda tullessaan. Novellin maailma ei ole
onnela, mikä tulee varsin selkeästi esille novellin lopussa.
Kauheat lapset (Osuuskumma 2015) jatkaa tästä novellista tuttua tarinaa. Adriana Kimas on kuollut. Ratasnero ei ollut äideistä parhain eivätkä kuolema tai sisällissota paranna Trillin suhtautumista häneen. Trill keskittyy välttelemään virkailijoita yhdessä synkroniahäiriöstä kärsivän Marikin ja hänen hoiturinsa kanssa. Sodan melskeessä kaikkien on tehtävä uhrauksia. (takakannesta)
Tietenkään kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja annetaan ymmärtää... kuinkas muutenkaan.
Trill, josta siis kerrottiin jo aiemmin mainitussa novellissa, on kuuluisan elinratastutkijan ja mekaanisten lemmikkien rakentajan Adriana Kimasin poika. Elinratas takaa ihmisille 300 vuoden eliniän. Se ei kuitenkaan sovi kaikille ihmisille, vaan aiheuttaa pienelle osalle epäsynkroniaa, yleistä heikkoutta ja muistihäiriöitä. Trillillä on äitinsä kokoama lemmikki, Kisuli, joka on kookas valkoinen kissa.Trill on saanut lemmikin äidiltään samaan aikaan, kun tämä asensi Trillin elinrattaan, mutta Trillistä tuntuu, kuin Kisuli olisi ollut hänen kanssaan aina.
Aiemmin Trill oli töissä Hyödyllisten esineiden museossa, jossa hän tapasi oppaana työskentelevän Marikki Trien. Nyt kaksikko elää kihlautuneena parina Adrianan kartanolla Tammilehdossa turvatakseen synkroniatautia sairastavan Marikin turvallisuuden. Hallituksen uuden ohjelman myötä synkroniahäiriöisten asema on nimittäin heikentynyt merkittävästi.
Rautakaupungissa toimiva hallitus on myös lisännyt raudan kulutusta ja vaatinut kaivos- ja valimotyöntekijöitä jo aikaisempaa pidempiin työpäiviin. Kansa on tyytymätöntä ja valtio ajautunut sisällissodan partaalle. Adriana on lavastanut oman kuolemansa ja vetäytynyt maan alle työmyyriensä kanssa, sillä hän on merkittävä tekijä vastarintaliikkeessä. Trill vedetään myös mukaan juonitteluun ja taisteluun... Kuka hallitsee ja ketä? Se, joka ratasta pyörittää.
Kirja täytti kaikki odotukseni ja jätti odottamaan jatkoa tarinalle. Lopun epilogi jättää nimittäin niin monta kysymystä ilmaan, että toivon selitystä asialle jos parillekin. Kaiken kaikkiaan kirja oli silkkaa lukunautintoa, eli passaa Lukuiloa 2016 -haasteeseen. :)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Anni Nupponen: Kauheat lapset
Osuuskumma, 2015
178 sivua
Kauheat lapset (Osuuskumma 2015) jatkaa tästä novellista tuttua tarinaa. Adriana Kimas on kuollut. Ratasnero ei ollut äideistä parhain eivätkä kuolema tai sisällissota paranna Trillin suhtautumista häneen. Trill keskittyy välttelemään virkailijoita yhdessä synkroniahäiriöstä kärsivän Marikin ja hänen hoiturinsa kanssa. Sodan melskeessä kaikkien on tehtävä uhrauksia. (takakannesta)
Tietenkään kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja annetaan ymmärtää... kuinkas muutenkaan.
Trill, josta siis kerrottiin jo aiemmin mainitussa novellissa, on kuuluisan elinratastutkijan ja mekaanisten lemmikkien rakentajan Adriana Kimasin poika. Elinratas takaa ihmisille 300 vuoden eliniän. Se ei kuitenkaan sovi kaikille ihmisille, vaan aiheuttaa pienelle osalle epäsynkroniaa, yleistä heikkoutta ja muistihäiriöitä. Trillillä on äitinsä kokoama lemmikki, Kisuli, joka on kookas valkoinen kissa.Trill on saanut lemmikin äidiltään samaan aikaan, kun tämä asensi Trillin elinrattaan, mutta Trillistä tuntuu, kuin Kisuli olisi ollut hänen kanssaan aina.
Aiemmin Trill oli töissä Hyödyllisten esineiden museossa, jossa hän tapasi oppaana työskentelevän Marikki Trien. Nyt kaksikko elää kihlautuneena parina Adrianan kartanolla Tammilehdossa turvatakseen synkroniatautia sairastavan Marikin turvallisuuden. Hallituksen uuden ohjelman myötä synkroniahäiriöisten asema on nimittäin heikentynyt merkittävästi.
Rautakaupungissa toimiva hallitus on myös lisännyt raudan kulutusta ja vaatinut kaivos- ja valimotyöntekijöitä jo aikaisempaa pidempiin työpäiviin. Kansa on tyytymätöntä ja valtio ajautunut sisällissodan partaalle. Adriana on lavastanut oman kuolemansa ja vetäytynyt maan alle työmyyriensä kanssa, sillä hän on merkittävä tekijä vastarintaliikkeessä. Trill vedetään myös mukaan juonitteluun ja taisteluun... Kuka hallitsee ja ketä? Se, joka ratasta pyörittää.
Kirja täytti kaikki odotukseni ja jätti odottamaan jatkoa tarinalle. Lopun epilogi jättää nimittäin niin monta kysymystä ilmaan, että toivon selitystä asialle jos parillekin. Kaiken kaikkiaan kirja oli silkkaa lukunautintoa, eli passaa Lukuiloa 2016 -haasteeseen. :)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Anni Nupponen: Kauheat lapset
Osuuskumma, 2015
178 sivua
keskiviikko 27. tammikuuta 2016
Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori
Monikaan kirja ei viime aikoina ole tempaissut matkaansa niin tehokkaasti kuin Jennifer Clementin Varastettujen rukousten vuori (Like 2014).
Ladydi elää äitinsä kanssa vuoristokylässä Meksikossa, missä tytön on paras syntyä rumana. Naistennaurattajana tunnettu isä on kylän muiden miesten tavoin karannut paremman elämän perässä rajan taakse Yhdysvaltoihin. Jäljellä ovat vain machetejaan teroittavat naiset, lapset ja skorpionit.
Kun auton ääni lähestyy, tytöt piiloutuvat maakuoppiin. Tyttöjä vievien huumelordien luota ei kukaan palaa. Paitsi Ladydin ystävä Paula, joka tuli takaisin ranteessaan tatuointi "Cannibal's Baby". (takakannesta)
Ladydin elämä pienessä Meksikon vuoristokylässä on jatkuvaa varuillaan oloa. Jos näköpiiriin ilmestyvät autot ovat katumaastureita, varsinkin mustia, tietää se kylän tytöille pakomatkaa maissipelloille kaivettuihin kuoppiin. Tytöt ovat lähes varmoja kovan kohtalon uhreja, varsinkin jos sattuvat olemaan nättejä. Siksipä tyttöjen kauneus kätketään, ja kylän kauneushoitolaa sanotaan rumuushoitolaksi. Kun joku on raskaana, rukoillaan syntyväksi poikaa.
"Kun minä synnyin, äiti julisti naapureille ja toriväelle, että oli syntynyt poika.
Luojan kiitos poika tuli!
Kyllä, kiitos Herran ja neitsyen, vastasivat kaikki, vaikkei kukaan uskonut. Meidän vuorella syntyi pelkkiä poikia ja osa pojista muuttui tytöiksi yhdentoista kieppeillä. Siinä iässä näiden poikien täytyi muuttua rumiksi tytöiksi, joiden taas täytyi välillä piiloutua maahan kaivettuihin koloihin."
Näin kaikki tekevät, mutta silti kylän kaunein tyttö viedään. Vastoin kaikkien odotuksia Paula kuitenkin palaa, tosin monin tavoin haavoittuneena ja elämänhalunsa menettäneenä. Ladydi saa tietää jotakin Paulan kokemuksista, mutta on kyllin hyväuskoinen lähtemään naapurinpoika Miken järjestämään työhön lastenhoitajaksi. Työnantajaansa Ladydi ei ehdi edes näkemään, kun matkalla sattuu ja tapahtuu. Mike osoittautuu huumekuriiriksi ja kykeneväksi raakuuksiin, joita Ladydi joutuu todistamaan. Eipä aikaakaan, kun jäljet johtavat sylttytehtaalle ja Ladydi löytää itsensä tutkintavankeudesta.
Vankila on Ladydille silmiä avaava koulu siitä, miten naisia Meksikossa kohdellaan. Kauppaa käydään kaikella ja kaikesta, mutta naisten välinen solidaarisuus menee lähes kaiken edelle. Vankilassakin ollaan valmiita auttamaan mistään tietämätöntä keltanokkaa.
Kaapattujen tyttöjen osa on kova. Niiden tyttöjen, jotka joutuvat jatkuvasti pelkäämään kaapatuksi tulemista, ei ole juuri sen parempi. Kuten kirjan loppusanoissakin todetaan:
"Nainen voidaan myydä uudelle omistajalle yhä uudelleen ja uudelleen, prostituoitu usealle asiakkaalle saman päivän aikana - toisin kuin annos huumeita, jonka voi myydä vain kerran."
Järkyttäviä kohtaloita - mutta järkyttävintä on tietää, että tämä kaikki on nykypäivän Meksikossa täyttä totta. Todellinen valta on huumemafialla, raha puhuu ja ihmishenki on toisarvoinen asia. Tämä kirja on saanut alkunsa, kun kirjailija haastatteli meksikolaisia kätkettyjä naisia, naisvankeja sekä rikoksen uhriksi joutuneita naisia.
Yli puolet Meksikon maaseudun perheistä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Suurin osa heistä kuuluu johonkin maan 50 intiaaniryhmään. Tätä seikkaa ei kovinkaan aktiivisesti tuoda kirjassa esille, mutta jossain vaiheessa Ladydin äiti toteaa: "Minä olin tavallinen maalaisintiaani." Tästä syystä rohkenen ottaa kirjan mukaan Kansojen juurilla -haasteeseen. Kirjallinen maailmanvalloitus etenee luonnollisesti Meksikoon, ja koska lukeminen oli varsinainen flow-elämys, kelpuutan kirjan myös Lukuiloa 2016 -haasteeseen.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Jennifer Clement: Prayers for the Stolen (2014)
Suomentanut Terhi Kuusisto
Like, 2014
268 sivua
Ladydi elää äitinsä kanssa vuoristokylässä Meksikossa, missä tytön on paras syntyä rumana. Naistennaurattajana tunnettu isä on kylän muiden miesten tavoin karannut paremman elämän perässä rajan taakse Yhdysvaltoihin. Jäljellä ovat vain machetejaan teroittavat naiset, lapset ja skorpionit.
Kun auton ääni lähestyy, tytöt piiloutuvat maakuoppiin. Tyttöjä vievien huumelordien luota ei kukaan palaa. Paitsi Ladydin ystävä Paula, joka tuli takaisin ranteessaan tatuointi "Cannibal's Baby". (takakannesta)
Ladydin elämä pienessä Meksikon vuoristokylässä on jatkuvaa varuillaan oloa. Jos näköpiiriin ilmestyvät autot ovat katumaastureita, varsinkin mustia, tietää se kylän tytöille pakomatkaa maissipelloille kaivettuihin kuoppiin. Tytöt ovat lähes varmoja kovan kohtalon uhreja, varsinkin jos sattuvat olemaan nättejä. Siksipä tyttöjen kauneus kätketään, ja kylän kauneushoitolaa sanotaan rumuushoitolaksi. Kun joku on raskaana, rukoillaan syntyväksi poikaa.
"Kun minä synnyin, äiti julisti naapureille ja toriväelle, että oli syntynyt poika.
Luojan kiitos poika tuli!
Kyllä, kiitos Herran ja neitsyen, vastasivat kaikki, vaikkei kukaan uskonut. Meidän vuorella syntyi pelkkiä poikia ja osa pojista muuttui tytöiksi yhdentoista kieppeillä. Siinä iässä näiden poikien täytyi muuttua rumiksi tytöiksi, joiden taas täytyi välillä piiloutua maahan kaivettuihin koloihin."
Näin kaikki tekevät, mutta silti kylän kaunein tyttö viedään. Vastoin kaikkien odotuksia Paula kuitenkin palaa, tosin monin tavoin haavoittuneena ja elämänhalunsa menettäneenä. Ladydi saa tietää jotakin Paulan kokemuksista, mutta on kyllin hyväuskoinen lähtemään naapurinpoika Miken järjestämään työhön lastenhoitajaksi. Työnantajaansa Ladydi ei ehdi edes näkemään, kun matkalla sattuu ja tapahtuu. Mike osoittautuu huumekuriiriksi ja kykeneväksi raakuuksiin, joita Ladydi joutuu todistamaan. Eipä aikaakaan, kun jäljet johtavat sylttytehtaalle ja Ladydi löytää itsensä tutkintavankeudesta.
Vankila on Ladydille silmiä avaava koulu siitä, miten naisia Meksikossa kohdellaan. Kauppaa käydään kaikella ja kaikesta, mutta naisten välinen solidaarisuus menee lähes kaiken edelle. Vankilassakin ollaan valmiita auttamaan mistään tietämätöntä keltanokkaa.
Kaapattujen tyttöjen osa on kova. Niiden tyttöjen, jotka joutuvat jatkuvasti pelkäämään kaapatuksi tulemista, ei ole juuri sen parempi. Kuten kirjan loppusanoissakin todetaan:
"Nainen voidaan myydä uudelle omistajalle yhä uudelleen ja uudelleen, prostituoitu usealle asiakkaalle saman päivän aikana - toisin kuin annos huumeita, jonka voi myydä vain kerran."
Järkyttäviä kohtaloita - mutta järkyttävintä on tietää, että tämä kaikki on nykypäivän Meksikossa täyttä totta. Todellinen valta on huumemafialla, raha puhuu ja ihmishenki on toisarvoinen asia. Tämä kirja on saanut alkunsa, kun kirjailija haastatteli meksikolaisia kätkettyjä naisia, naisvankeja sekä rikoksen uhriksi joutuneita naisia.
Yli puolet Meksikon maaseudun perheistä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Suurin osa heistä kuuluu johonkin maan 50 intiaaniryhmään. Tätä seikkaa ei kovinkaan aktiivisesti tuoda kirjassa esille, mutta jossain vaiheessa Ladydin äiti toteaa: "Minä olin tavallinen maalaisintiaani." Tästä syystä rohkenen ottaa kirjan mukaan Kansojen juurilla -haasteeseen. Kirjallinen maailmanvalloitus etenee luonnollisesti Meksikoon, ja koska lukeminen oli varsinainen flow-elämys, kelpuutan kirjan myös Lukuiloa 2016 -haasteeseen.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Jennifer Clement: Prayers for the Stolen (2014)
Suomentanut Terhi Kuusisto
Like, 2014
268 sivua
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)