Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

Joskus käy niin, että lukemansa kirjan unohtaa melkein saman tien. Ja sitten on niitä täysin päinvastaisia tapauksia, niin kuin vaikka Jennifer Clementin Varastettujen rukousten vuori, jonka lukemisesta on pitkästi yli kaksi vuotta. Se kirja ei hevillä unohdu. Niinpä Clementin uutukainen Rakkaudesta aseisiin (Like 2018) herätti mielenkiintoni välittömästi.

Pearl asuu äitinsä kanssa henkilöautossa. Vessassa voi käydä talovaunualueella, samoin suihkussa, ja ruoanlaittoonkaan ei välttämättä tarvita hellaa. Kylmälaukku takakontissa riittää. Kotikulmilla Floridan syrjäseudulla ihmisten eriarvoisuus on edelleen valitettava tosiasia, ja kodittomia riittää. Pearlin äiti on kuitenkin valinnut tällaisen elämän tarkoituksella, vaikka olisi voinut elää aivan toisella tavalla pöytähopeiden ja perintökalusteiden maailmassa. Pearlilla ei ole ketään muita sukulaisia kuin äiti, tai muista hän ei tiedä. Eikä kukaan äidin entisessä maailmassa tiedä hänestä. Pearlin syntymätodistuskin on väärennetty.

Elämä on ehkä vaatimatonta ja välillä vaikeaakin, mutta se on Pearlille täyttä elämää. Hänellä on äiti ja paras ystävä, April May talovaunualueelta. Muita hän ei tarvitsekaan. Äiti taas... hän tuntuu välillä tarvitsevan muitakin. Lyhyen aikaa (yhden päivän ja yhden yön) heidän autossaan asuu myös Mr. Don't Come Back, ja sitten seudulle saapuu Eli. Eli puhuu kuin laulaisi ja äiti on täysin myyty. Elin mukana kuvioihin tulevat aseet. Eli asuu lähikirkon pastorin luona, pastorin joka ostaa aseita lakkauttaakseen väkivallan Amerikasta. "Anna aseesi Jumalalle" -kampanja on huikea menestys, ja pastori aikoo jatkaa sitä niin kauan kuin Jumala käskee hänen lopettaa.

Äiti on koko ajan enemmän ja enemmän Elin lumoissa ja lopettaa työnsäkin. Sitten tulee päivä, jonka iltaa ei koskaan tullut. Päivä, jota aurinko ei koskaan lakannut polttamasta poroksi. Pearl kuulee, että äiti on ammuttu. Sosiaalityöntekijä tulee ja vie Pearlin mukanaan. Väliaikainen asuinpaikka löytyy iäkkään herra Brodskyn luota, jossa asuu ennestään jo kaksi muuta "ampumatapausta". Pearl pääsee ensimmäistä kertaa elämänsä aikana oikeaan sänkyyn nukkumaan, mutta koko ajan hän pelkää hetkeä jolloin sosiaalityöntekijä saapuu uudestaan viemään hänet pois. 

Ennen sitä hetkeä ovikelloa soittaa kuitenkin entinen naapuri talovaunualueelta, Corazón, jonka mukaan Pearl lyöttäytyy. Corazón salakuljettaa miehensä kanssa aseita Meksikoon, ja yhtäkkiä Pearl huomaa myös Elin olevan näissä kuvioissa mukana. No, kaikeksi onneksi Eli on aikanaan antanut aseen myös Pearlille ja hänen äidilleen... Vaikka Pearl saa kuulla totuuden isästään Eliltä, hän ei tunne armoa.

Tämän kirjan nappaan mukaan Lukupino-blogin Yhdysvallat-lukuhaasteeseen. Kategoriaksi voisin laittaa vaikkapa 11 eli "lempiosavaltioosi sijoittuva kirja". Lempi ja lempi, en nyt siitä tiedä, mutta voisin vaikka Floridassa joskus kuvitella käyvänikin. Lisäksi kirja edistää omaa "sivuhaastettani" (So American; jokaiseen osavaltioon sijoittuva kirja).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Jennifer Clement: Gun Love
Suomentanut Terhi Kuusisto
Like, 2018
278 sivua

Kirjoja moniin eri haasteisiin

Tässäpä taas niputettuna muutama kirja, joista en ihan hirveästi keksi sanottavaa, mutta haluan ne blogiini ottaa mukaan kuitenkin, kun kirjat sattuvat sopimaan passelisti meneillään oleviin haasteisiin. :)

Antti Tuurin Tangopojat (Otava 2016) sopii Muuttoliikkeessä-haasteeseen. Kirja keskittyy kuvaamaan 1960-luvun tyypillistä tilannetta: lähdetään Ruotsiin leveämmän leivän toivossa.

Saulilla on Kauhavalla kesken monta asiaa, etenkin suhde oikulliseen Elinaan. Elina on laulusolisti tanssiorkesterissa, jossa Sauli soittaa haitaria. Orkesteri hajoaa, kun Elina yllättäen lähtee Ruotsiin. Sauli päättää lähteä perästä, Volvon tehtailla olisi töitä tarjolla.
Nousevan auringon talo, suomalaisten miesten majapaikka Skövdessä, opettaa maan tavoille. Raskaan tehdastyön lomassa Sauli elättelee haavetta soittamisesta. Sana lahjakkaasta hanuristista leviää, ja Sauli alkaa työn ohessa soittaa Tangopojat-orkesterissa. Se vetää suomalaispaikkakuntien tansseihin jopa tuhansia innokkaita. Kaiken aikaa Sauli yrittää kuitenkin jäljittää Elinaa, joka tuntuu kokonaan kadonneen.
Suuri muutto tyhjensi Suomen maaseudun ja vei 1960-luvulla satojatuhansia työikäisiä Ruotsin teollisuutta rakentamaan. Sopeutuminen ei aina sujunut tangon sulavin askelin. (takakansiteksti)

Tammikuu 18 -teoksen yhteydessä taisin tulla jo sanoneeksi jotain Tuurin tyylistä. Tähän kirjaan se sopi ehkä hitusen paremmin, tai ainakaan se ei tuntunut niin häiritsevältä. Siirtolaisuuden kuvaus on ihan kiehtovaa, mutta minua alkoi tuo naisen perään haikailu jo ärsyttää.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Antti Tuuri: Tangopojat
Otava, 2016
317 sivua

Helmet-haasteessa yksi hankalalta tuntuva kohta oli 48: kirja aiheesta josta tiedät hyvin vähän. Tähänhän olisi toki sopinut esim. mikä tahansa tietokirja... mutta halusin mieluummin lukea jonkun ihan ennestään tuntemattoman romaanin. Niitäkin kun toki kirjastosta löytyy! ;) Valitsin luettavaksi Ros Wynne-Jonesin  Etelä-Sudaniin sijoittuvan esikoisteoksen Sade lankeaa (Like 2010) ihan siksikin, että sillä saan edistettyä myös kaunokirjallista maailmanvalloitustani.

Punatomuisen eteläsudanilaiskylän sateista on kulunut niin kauan, että pikkulapset ovat vain kuulleet puhuttavan taivaalta lankeavasta vedestä. 40-vuotinen sota on peittänyt muistot rauhasta. Kun kolme länsimaista avustustyöntekijää juuttuu sinne, missä runoilijat kantavat rynnäkkökivääriä ja kapinallisjohtajat vahtivat jokaista liikettä, heidän läsnäolonsa synnyttää yhtä paljon toivoa kuin uhkia.
Nuori lääkäriopiskelija Maria joutuu silmätysten traagisten tapahtumien ja lyhyeksi jäävien elämäntarinoiden kanssa, mutta kuoleman saartamassa kylässä kytee luottamus parempaan. Sekä rakkaus että onni voivat selvitä myös nälänhädästä ja sodasta. (takakansiteksti)

Olipahan ainakin tosi erilainen kirja, en tämän tyylisiä ole kovin monta lukenut. Kirjailija on itse työskennellyt eri kriisialueilla, mm. Etelä-Sudanissa, eli kirja on varmastikin hyvin dokumentaarinen ja aitoihin tilanteisiin perustuva. Lukemiseen meni pitkään, ei ehkä ollut mikään suosikkikirjani, mutta sen verran mielenkiinto pysyi yllä että luin kirjan kokonaan.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Ros Wynne-Jones: Something Is Going to Fall Like Rain (2009)
Suomentanut Einari Aaltonen
Like, 2010
366 sivua

Katarina Mazettin Seikkailuserkut-sarja sai jo toisen osansa tälle vuodelle. Voroja ja vompatteja (Otava 2017) jatkaa serkusten tarinaa aika lailla siitä, mihin ensimmäisessä osassa jäätiin. Tämä kirja osuu sopivasti Down Under -haasteen kohtaan 17: kirja, joka käsittelee jollakin tavalla Australian eläimiä.

Lomalle saariston rauhaan! Pääsiäismunia, herkkuaterioita, söpöjä vompatteja! Luonnonrauhasta ei tosin ole tietoakaan...
Kaikki neljä serkusta hihkuvat riemusta päästessään Frida-tädin Uikkusaareen pääsiäiseksi. Katinryökälekin otetaan tietysti mukaan. Täti aikoo perustaa saareen puiston, jonka vetonaulaksi hän on tilannut Australiasta vompatteja. Eläimet saapuvat sopivasti pääsiäisenä.
Yllättäen saareen veneilee moottoripyöräjengin jäseniä. Miehet mekastavat saaressa ja käyttäytyvät muutenkin uhkaavasti. Miksi ihmeessä? Julian, Pörrin, Jorin ja Alexin on otettava hurjan jengin aikeista selvää. (takakansiteksti)

Viisikkomainen meno jatkuu hurjaa jengiä peläten ja vielä hurjempia vompatteja kaitsien. Tädin suunnitelma eläinpuistosta ei miellytä kaikkia, ja ehkä juuri siksi moottoripyöräjengi ilmaantuu pelottelemaan Uikkusaaren väkeä. Neuvokkaat serkukset eivät kuitenkaan aio jäädä tarkkailemaan tilannetta sivusta, vaan päättävät ottaa ohjakset omiin käsiinsä. Hauskoja ja vähän jänniäkin tapahtumia riittää. :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Katarina Mazetti: Kusinerna Karlsson : Vildingar och vombater (2012)
Suomentanut Ulla Lempinen
Otava, 2017
139 sivua

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Taisin mainita Terhi Rannelan Frausta postatessani, että haluan ehdottomasti lukea myös hänen ensimmäisen aikuisille suunnatun romaaninsa. No, nyt Punaisten kyynelten talo (Karisto 2013) on viimein luettu.

Kommunistisen agraariutopian perustaneet punakhmerit ovat lakkauttaneet kaupungit, rahan, perheen ja ihmisten muistot. Maaseudulle pakkosiirretty kansa raataa itsensä hengiltä riisipelloilla. 
Chey Chan on määrätietoinen nainen, joka uskoo vallankumouksen välttämättömyyteen. Kauan eläköön Demokraattinen Kamputsea! Hän on ministerimiehineen vallankumouksen huipulla rakentamassa mallivaltiota, josta muut kansat ottavat vielä oppia. 
Ennen kuin Vietnam vapauttaa Kamputsean punaisten khmerien ikeestä, vainoharhainen puolue Angkar kääntyy omiaan vastaan. Chan, hänen miehensä ja poikavauvansa viedään pahamaineiseen Tuol Slengin vankilaan.
Kolme vuosikymmentä myöhemmin viiden lapsen äiti Vanna sytyttää jasmiinisuitsukkeen henkien taloon. Hän miettii, mitä isälle, äidille ja pikkuveljelle tapahtui 1970-luvun levottomina vuosina. Eräänä päivänä äidin kuiskaus kuuluu vuosien takaa. (kirjan kansiliepeestä)

Erittäin vaikuttava kirja aiheesta, josta en tiedä käytännössä yhtään mitään. Kaikki vähänkään politiikkaan viittava aihe on aina ollut minusta lähinnä äärimmäisen epäkiinnostavaa, niinpä en ole tähänkään kirjaan oikein osannut aiemmin tarttua, vaikka Rannela lempikirjailijoihini lukeutuukin. Vaan kylläpä näyttää kannattavan avartaa maailmankuvaansa... 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kolmeen eri aikaan: menneisyyteen vuoteen 1978, ja lähelle nykypäivää vuosiin 2005 ja 2009. Vuoden 1978 järkyttäviä tapahtumia seurataan usean eri henkilön näkökulmasta, nykypäivän osioissa näkökulma on Vannan (joka menetti koko perheensä levottomuuksissa) tai hänen miehensä (joka oli sotilas 1970-luvulla).

Erityisen koskettavaksi kirjan tekee se, että tapahtumat perustuvat ihan oikeasti tositapahtumiin. Kirjassa on mukana valokuvia punakhmerien vangeista; juuri se valokuva vangitusta äidistä pienen vauvansa kanssa, joka innoitti Terhi Rannelan kirjoittamaan tämän kirjan.

Mietin pitkään, laitanko kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 12 (politiikasta tai poliitikosta kertova kirja) vai 48 (kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän). Päädyin kuitenkin kohtaan 12 juuri siitä syystä, että politiikka on niin epäkiinnostavaa. :D Helmet-haasteen lisäksi kirja sopii Kukko kainalossa -haasteeseen, ja myös maailmanvalloitukseni etenee Kamputseaan.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Karisto, 2013
257 sivua

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Helmet 2016 -lukuhaaste etenee pitkästä aikaa, kun sain luettua Toni Morrisonin upean teoksen Sinisimmät silmät (Tammi 1994). Kirjalla kuittaan haasteen kohdan 38: jossain päin maailmaa kielletty kirja. Kirjailijan 1993 saamasta Nobelin palkinnosta huolimatta 

"Sinisimmät silmät on joutunut jatkuvan sensuurin kohteeksi. The American Books Library Associationin Banned Books -listalla se sijoittui 1990-luvulla 34. sijalle, ja 2000-luvulla 15. sijalle - ja vuonna 2014 jo neljänneksi. Perusteluissa teosta pidettiin hyökkävänä, seksuaalisesti suorasukaisena, väkivaltaisena ja jopa sosialistis-kommunistisen ohjelman osana." (Keltaiset esseet, Tammi 2016, s. 80)

Sinisimpien silmien tapahtumapaikkana on Toni Morrisonin kotikaupunki Ohion Lorain 1940-luvun alussa ja kertojana on pieni musta koulutyttö Claudia. Tarinan keskipisteenä on köyhä Breedloven perhe, jonka tytär Pecola on Claudian koulutoveri. Hyljeksitty ja kiusattu Pecola pitää itseään auttamattoman rumana. Hän ihailee yli kaiken Shirley Templeä ja rukoilee joka ilta, että saisi samanlaiset siniset silmät kuin tällä on; hän uskoo että silloin hänen ankea elämänsä muuttuisi kuin taikaiskusta. 
Niin mahdoton kuin Pecolan toive onkin, se tavallaan toteutuu. Mutta tämä toteutuminen ei voi merkitä hänelle onnea vaan siinä huipentuu suunnaton murhenäytelmä, joka juontaa juurensa hänen omien vanhempiensa kohtaloista ja amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteista ja arvostuksista. tätä murhenäytelmää alleviivaa toistuva, stereotyyppinen kuva valkoisen amerikkalaisen malliperheen idyllistä. (kirjan kansiliepeestä)

Tämä oli vaikea kirja lukea ja tästä on vaikea kirjoittaa... mutta yritetään kuitenkin. 

Kirjan tapahtuma-aikaan, 1940-luvulla, maailma (ja varsinkin Amerikka) oli selkeän mustavalkoinen: valkoiset ovat valkoisia ja mustat mustia, ja näin sen tulee olla hamaan maailman tappiin asti. Ei mitään välimuotoja eikä harmaita alueita. Tämä jaottelu oli selvää niin valkoisille kuin mustillekin, samoin kuin valkoisten "paremmuus" tai "ylemmyys", joka tehtiin kaikille selväksi jo aapisesta alkaen. 

Mustien kokema alemmuudentunne on käsinkosketeltava, mutta kaikkien hiljaa hyväksymä asia. Ajan kauneusihanne on tietenkin valkoinen, ja tätä vastaan kirjan kertoja Claudia kapinoi omalla tavallaan. Pecola puolestaan alistuu vallitseviin olosuhteisiin, vaikka rukoileekin hartaasti sinisiä silmiä. 

Pecolan kohtalo on kuitenkin toinen, kuten jo kirjan prologi-osiossa paljastuu:

"Vaikkei tästä puhuta, niin syksyllä 1941 ei ollut kehäkukkia. Me luulimme silloin, että kehäkukat eivät kasvaneet, koska Pecola oli isästään raskaana. Pieni tutkimus ja paljon pienempi surumieli olisivat osoittaneet meille, etteivät meidän siemenemme olleet ainoat, jotka eivät itäneet; kenenkään eivät itäneet. [--] Kesti kauan ennen kuin siskoni ja minä myönsimme itsellemme, ettei siemenistämme versoisi vihreän häivääkään. [--] Olimme kylväneet siemenemme oman pikku palstamme mustaan multaan, aivan kuten Pecolan isä oli kylvänyt siemenensä oman palstansa mustaan multaan. Meidän viattomuutemme ja uskomme eivät olleet yhtään hedelmällisempiä kuin hänen himonsa tai epätoivonsa. Nyt on selvää, ettei kaikesta siitä toivosta, pelosta, himosta, rakkaudesta ja surusta ole jäljellä muuta kuin Pecola ja taipumaton maa. Cholly Breedlove on kuollut; samoin meidän viattomuutemme. Siemenet kuihtuivat ja kuolivat; samoin Pecolan vauva.
Muuta sanottavaa ei oikeastaan olekaan - paitsi miksi. Mutta koska miksi on hankalasti käsiteltävä, on tyydyttävä ottamaan selvää kuinka." (s. 9)

Kirjan neljässä vuodenaikojen mukaan nimetyssä osiossa otetaan selvää kuinka Pecolalle kävi niin kuin kävi - ja ehkä vähän myös miksi. Helmet-haasteen lisäksi oma sivuprojektini So American etenee Ohioon.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Toni Morrison: The bluest eye (1970)
Suomentanut Seppo Loponen
Tammi, 1994
208 sivua

Naistenviikko alkaa - Riikka Takala: Ole hyvä

18.7. Riikka

Hyvää Akkainviikkoa kaikille! Tuijata heitti blogissaan ilmoille Naistenviikon lukuhaasteen, johon päätin osallistua, vaikka pyhästi itselleni lupasin ettei enää yhtään haastetta jne... vaan kuinkas kävikään. Tuskin aivan joka päivälle saan postausta aikaan, mutta ainakin muutama on luvassa. :) Näkökulmaksi valikoitui nimipäiväsankarien kirjoittamat kirjat.

Naistenviikon ensimmäinen nimipäiväsankari on Riikka. (Nimi on omaa sydäntäni hyvinkin lähellä, onnea tyttärelle jos tänne eksyt! <3) Niinpä ensimmäinen naistenviikon kirja on Riikka Takalan Ole hyvä (Atena 2014).

Elli on yksinhuoltaja. Viola on maailmanlasten pelastaja. Aavan gradu on jäänyt levykkeelle, jota ei mikään tietokone enää avaa. Yhdelläkään näistä 40+-naisista ei ole päivätyötä, mutta silti he ovat mielestään hyväosaisia: he ovat fiksuja, heillä on katto päänsä päällä, he voivat auttaa muita.
Ystävykset eivät suostu siihen, että vain rikkaat saavat tehdä hyvää. Niinpä he säästävät vähästään auttaakseen afrikkalaissyntyistä tanssinopettajaansa. Hyvää tekemällä saattaa kuitenkin tehdä pahaa, eikä vilpittöminkään aie ole aina hyvä. Joskus on sitä paitsi syytä laittaa omat asiat kuntoon ennen kuin voi auttaa toista.
Djembe-rummun jytke lyö tanssitunnilla naisia palleaan. Kolmikko seuraa opettajansa askelia. Kantaessaan huolta muista he eivät huomaa omaa hätäänsä.
Onko se pako vai pelastus? (kustantajan esittelyteksti)

Tämä oli monella tavalla mieltä hämmentävä kirja. Tiukasti kantaaottavaa, mutta kuitenkin jotenkin kieli poskessa ja ronskisti. En usko että teksti jättää ketään kylmäksi! Jokaisen naisen elämässä on pimeämpi puoli, josta ei kerrota täysin suoraan mutta josta vihjaillaan. Kukaan heistä ei kuitenkaan tunnu näkevän omaa hätäänsä, halu auttaa muita on suurempi. 

Ajankohtaista pohdintaakin mahtuu mukaan - akateeminen työttömyys tuskin aiheena vanhenee kovinkaan pian - ja, kuten sanottu, huumoria ja suoranaista komiikkaakin. Jotakin olisin kuitenkin kaivannut, nyt tarina jäi jotenkin ontoksi ja vaillinaiseksi. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 2 tähteä
Kirjan tietoja: 
Riikka Takala: Ole hyvä 
Atena, 2014
152 sivua 

Mo Yan: Seitsemän elämääni

Aloitetaan pienellä vitsillä... tämän kirjailijan nimi vääntyy itsepintaisesti aivoissani muotoon Yo Man! :D Kyseessä on siis tietystikin kiinalainen nobelisti (vuodelta 2012) Mo Yan. Kirja Seitsemän elämääni (Otava 2013) valikoitui luettavaksi hitusen epäröiden... palkittu kirja / kirjailija tarkoittaa hyvinkin usein "liian hienoa / taiteellista" minun makuuni. Samoin kirjan paksuus hirvitti, vaikkakaan sivumäärä ei koskaan ole ollut minulle mikään tärkeä asia. Tämä kirja nyt sattuu vaan passaamaan niin moneen haasteeseen yhtä aikaa, että pakkohan sitä oli kokeilla. Ja täytyy sanoa, että sinnikkyys kannatti. Pitkään tämän lukemiseen meni, mutta tykkäsin joka tapauksessa. 

Hyväntahtoinen maanomistaja Ximen Nao surmataan Kiinassa 1948, kun Maon reformi panee viljelysmaat uusjakoon. Edes manalassa hän ei suostu tunnustautumaan riistäjäksi, vaan vaatii oikeutta. 
Ximen Nao pääsee palaamaan maan päälle kotikyläänsä, mutta ei ilman rangaistusta: mies syntyy uudelleen ensin aasina, sitten härkänä, sikana, koirana ja apinana, kunnes päätyy lopulta jälleen ihmishahmoon. Eri olomuodoissaan hän seuraa läheltä ottopoikansa Lan Lianin vaiheita. Tämä maakuntansa viimeinen itsenäinen viljelijä käy väsymätöntä taistelua kollektivisointia vastaan. Yhdessä Ximen Nao ja Lan Lian kokevat Kiinan kommunistihallinnon, kulttuurivallankumouksen ja nälänhädän vuodet - ja lukija tempautuu huimaan seikkailuun läpi Kiinan lähihistorian. 
Mukana tarinassa vilahtelee myös ärsyttävä ja valehteleva kirjailijanplanttu Mo Yan. (kirjan kansiliepeestä)

Todellakin, lukija oppii kaikenlaista Kiinan lähihistoriasta. Täytyy tunnustaa, että vaikka historiasta pidänkin, Kiinan osuus jää melko hataraksi muistikuvissani. Varsinkin lähihistoria, johon kommunistihallinto niin tiiviisti liittyy. Ei ole kauheasti koskaan kiinnostanut, jos suoraan sanotaan. Siksipä oli vallan mielenkiintoista lukea tuosta ajasta. 

Tarina etenee kahden kertojan voimin: Ximen Naon ja Lan Jiefangin, joka on Ximen Naon ottopojan Lan Lianin poika. Ximen Nao kertoo tarinaa aina omasta näkökulmastaan, milloin minäkin eläimenä. Ja pääseepä tuo kirjan esittelytekstissä mainittu kirjailijanplanttu Mo Yankin lopulta ääneen. Tämä kirjailijan ratkaisu - ottaa itsensä henkilöksi kirjaan ja vuoroin mollata, vuoroin ylistää (mutta enimmäkseen mollata) tätä - sekä huvitti että ärsytti. 

Kirja oli edennyt jo hyvästi yli viidensadan sivun, kun aloin huolestua. Siitä syystä että Ximen Nao oli edelleen sika. Sattuneesta syystä (tietystikin oman Apinan vuosi -haasteeni takia) tuo apinaksi syntyminen kiinnosti tässä kirjassa kaikista eniten... ja sitä sai kyllä odottaa! Tämän ajanjakson kuvaaminen olikin kirjassa kaikken lyhin, ja sitä ei kerro apinaksi syntynyt Ximen Nao vaan Mo Yan. Tässä mielessä petyin pahasti. :(

Manalan ruhtinas lupaa Ximen Naolle, että apinana tämän ei tarvitse elää kauan, vain kaksi vuotta. Ja jos Ximen Nao saa näiden kahden vuoden aikana karistettua itsestään viimeisetkin vihan rippeet, on aika syntyä jälleen ihmiseksi. Kirjassa ei suoraan kerrota, minkälajiseksi apinaksi Ximen Nao syntyy, vaan kuvaillaan tätä näin: 

"Apina oli luonnollisesti uros. Se ei ollut mikään sellainen ketterä pikkuapina, joita olemme tottuneet näkemään, vaan kookas ja pelottavan näköinen eläin. Sen turkki oli vihertävänharmaa ja kiilloton, kuin kuivahtanutta sammalta. Silmät olivat syvissä kuopissa ja aivan lähekkäin, katse näytti ilkeältä. Korvat olivat kuin kaksi päänmyötäistä lakkakääpää. Sieraimet olivat kääntyneet ylöspäin, suu oli ammollaan ja näytti ettei sillä ollut ylähuulta lainkaan, vain rivi teräviä hampaita törrötti näkyvissä. Se näytti pelottavalta ja vihamieliseltä. Sillä oli yllään punainen liivi, joten kokonaisvaikutelma oli koominen." (s. 707)

Apina on puettu vaatteisiin, sillä se kulkee ja esiintyy apinankouluttajien kanssa. Ensin vaikuttaa siltä, ettei sitä kohdella hyvin, mutta onneksi tämä luulo osoittautuu vääräksi. Toinen kouluttajista, Pang Fenghuang, on Ximen Naon pojan avioton tytär, ja hän huolehtii apinasta kuin omasta lapsestaan. Traagisten tapahtumien seurauksena Lan Lianin poika Lan Kaifang tulee ampuneeksi ensin apinan ja sitten itsensä. Ja niin Ximen Nao pääsee lopulta syntymään taas ihmishahmoisena, isopäisenä ja sairaana Pang Fenghuangin millennium-vauvana. 

Apinan vuosi -haasteen lisäksi kirja sopii Kurjen siivellä -haasteeseen (kiinalainen kirjailija), maailmanvalloitukseen (Kiinaan, vaikkakaan ei soutuvenheellä) ja Helmet-haasteen kohtaan 39: Nobel-voittajan kirjoittama kirja. Ja vappulukuhaasteen aikanahan tätä luin, osittain. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Mo Yan: Shengsi pilao
Suomentanut Riina Vuokko 
Otava, 2013
735 sivua 

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Tähän kirjaan minut houkutti tarttumaan erittäin kaunis kansi. Ja kun vielä aihekin oli kiinnostava, niin uskalsin ottaa töistä pikalainan matkaan. Siksipä kansikuva onkin nyt lainattu kustantajalta, pikalainatarra ei esittelyjä kaipaa. :)

Marjut Helminen: Appelsiinilehto (Minerva 2016)

Suomalainen erityissairaanhoitaja Sini matkustaa Palestiinaan koulutustehtäviin. Työmatka saa yllättävän käänteen, kun Gazassa puhkeaa jälleen kriisi. Suomessa Sinin liikkeitä seuraa jännittyneenä hänen pitkäaikainen ystävänsä, Palestiinan pakolainen Fuad. 
Sini on Gazassa voimiensa äärirajoilla, ja menneisyyden aaveet vainoavat häntä entistä pahemmin. Kun kipulääkkeet loppuvat, hän yrittää lievittää potilaittensa tuskaa ikiaikaisin keinoin, millä on arvaamattomat seuraukset. 
Lopulta toteutuu myös Fuadin pitkäaikainen haave matkustaa ensi kerran maahan, josta hän pakeni vauvaikäisenä äitinsä sylissä. 
Marjut Helmisen esikoisromaani vie konfliktialueelle, joka jättää harvat kylmiksi. Jännittävä ja näkökulmaltaan tuore kertomus sukeltaa arkeen sodan oloissa, pakolaisuuden tuntoihin, haluun auttaa ja autetun tuntoihin. Se kertoo ihmisten kyvystä selviytyä, antaa anteeksi - ja joskus jopa parantua. (takakannesta) 

Koko minun elinikäni on uutisissa kerrottu Lähi-Idän sodista. Uutisiin on tavallaan turtunut eivätkä ne oikeastaan jaksa pahemmin kiinnostaa, häpeäkseni myönnän. Siksi kirjan aihepiiri tuntui loikalta tuntemattomaan, mutta onneksi uskalsin ottaa sen loikan. 

Kirjan päähenkilö Sini ei ole mikään helppo hahmo, hänestä ei oikein saa otetta. Hänellä on valtava tarve auttaa sodan jaloissa eläviä ihmisiä, mutta hän itsekin tuntuu olevan koko ajan enemmän ja enemmän avun tarpeessa. Sen sijaan Fuad nousee hahmona lopulta Sinin ohi. Hänen elämäänsä pääsee ihan eri tavalla sisälle, hän tuntuu oikealta ihmiseltä. Hänen elämästään ja perheestään kerrotaan elävästi ja kiehtovasti. Fuad on kotoutunut Suomeen vaimoaan paremmin, ja kaikki heidän lapsensa ovat syntyneet Suomessa. Fuad on kokeillut useampaakin ammattia ja ajaa tällä hetkellä taksia. 

Fuadin asemaa ei kadehdi. Hän on joutunut pakenemaan kahdesti: ensin Palestiinasta Beirutiin ja Beirutin sodan alettua Suomeen. Beirutissa hän olisi opiskellut lääkäriksi ja päässyt töihin sairaalaan, mutta olosuhteet pakottivat lähtemään. 

"Vielä nytkin, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin Fuadin kasvoille nousi puna, kun hän muisti, mitä sinä yönä ravintolan sulkemisen jälkeen oli tapahtunut. En edes yrittänyt puolustaa perhettäni, hän soimasi itseään, vaikka oli tehnyt vain niin kuin mies mustissa oli käskenyt, ja se oli pitänyt heidät hengissä. 
Vaimo jakoi saman muiston, eikä Fuad ollut pystynyt sen koommin katsomaan häntä silmiin, ei lausumaan vaimon etunimeä, saati puhuttelemaan kepeästi. Fuad oli juuttunut ajatukseen, että niin kauan kuin vaimon hiukset kiilsivät punaisina, tämä pysyi lojaalina ja uskoi Beirutiin paluuseen. Fuad pelkäsi päivää, jolloin vaimo lakkaisi hennaamasta hiuksiaan. 
Katsoisiko vaimo häntä silloin harmaahiuksisena tuomio ja torjunta silmissään? Hän oli tarkkaillut vaimoa peläten, että tämä käyttäisi vanhaa onnettomuutta Fuadia vastaan. Ajatus esti henkeä kulkemasta." (s. 48-49)

Vähitellen, kirjan ja sen takautumien myötä, myös Siniä oppii ymmärtämään vähän paremmin. Silti moni asia jää auki ja mietityttämään. Kirjan lopputapahtumat eivät mitenkään hirvittävästi yllätä, valitettavasti. 

Tällä kirjalla osallistun useampaankin haasteeseen: Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 4: maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja. Maailmanvalloitus etenee Palestiinaan, ja hienon lukukokemuksen ansiosta myös Lukuiloa 2016-haaste etenee tämän kirjan myötä. Ja vielä pääsen aloittamaan ihan uudenkin haasteen: Sheferijm-blogin Kirjaherbarion. Tässähän siis kyseessä appelsiinipuu (Citrus sinensis). :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Marjut Helminen: Appelsiinilehto 
Minerva, 2016 
283 sivua