Haasteyhteenveto: Syöminen sallittu!

Älä laihduta -päivä oli ja meni, ja niin loppui myös Syöminen sallittu! -lukuhaasteeni. Tässä oma lukusaldoni... tarkoitus oli kyllä saada luettua enemmänkin. Elämä tuli kuitenkin väliin, ja saldoksi jäi yksi tietokirja, yksi nuortenkirja ja kaksi romaania.

Eila Pesonen: Läskiromaani

Julia Bell: Ahmatti

Herkuttelun himo : onko syömisesi nautintoa vai ahmintaa?

Juha Ruusuvuori: Yksi näistä pienimmistä

Muut osallistujat: 

Sheferijm-blogi / Aino:

Dalia Grinkeviciute: Dalian kirja

Anu-Riikka Peuranen: Eemil - erään adoption tarina

Sivutiellä-blogi / Sirri:

Linnea Parkkonen: 112 - vihaan itseäni

Mustelumo-blogi / Henni:

Siskonmakkarat : miltä syömishäiriö tuntuu

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Kiitos kaikille osallistuneille!

Muistutus: Syöminen sallittu! -lukuhaaste päättyy 6.5.

Valtakunnallinen Älä laihduta -päivä lähestyy, ja sen myötä lukuhaasteeni tulee päätökseen. Jos olet lukenut jotain aiheeseen sopivaa kirjallisuutta esim. seuraavan jaottelun mukaisesti, voit linkittää postauksesi tähän ketjuun. 

1. Romaani, jossa ruoka on tärkeässä asemassa
2. Romaani, jonka joku henkilö kärsii syömishäiriöstä
3. Syömishäiriöitä käsittelevä tietokirja

Vielä ehtii lukemaan ainakin yhden aihetta käsittelevän teoksen! :)

Juha Ruusuvuori: Yksi näistä pienimmistä (Lapponia #1)

Juha Ruusuvuorelta tunnen entuudestaan vain Topi Tarhakäärme -kirjat, mutta uutuuskirja Yksi näistä pienimmistä (WSOY 2017) herätti mielenkiintoni jo ennakkotiedoillaan. Sivumäärästään huolimatta kirja tempaisi mukaansa magneetin lailla, ja luin kirjan alle vuorokaudessa. 

"Jeesuksen nimessä ja veressä ovat syntisi anteeksiannetut."
Yksinäisyyteen voi tottua, jos sen on itse valinnut. Näin ajattelee karaokeen ja sikareihin mieltynyt pastori Janne Dunder, joka on vaihtanut uran maailmalla pestiin Kemin seurakunnassa. 
Saara Julin on lastenpsykiatri, joka vietettyään viisi vuotta yksityisen lääkäriaseman johdossa päättää karistaa etelän pölyt jaloistaan ja muuttaa pohjoiseen hevostilalle. Samalla hän voisi olla lähellä Laila-siskoaan, seittimäisen lestadiolaisyhteisön keskellä elävää itsellistä naista. 
Lailalla ei tunnu olevan kaikki hyvin. Hänen ympärillään häärii salaperäinen mies, joka on luvannut kouluttaa Lailan Seppo-lemmikistä jälkikoiran mutta rääkännyt eläinparkaa. Onko takana jotain vielä kivuliaampaa? Dunder ja Julin törmäävät vaikenemisen verkkoon, sillä yhteisöä pyörittävät vanhat viisaat, jotka ovat omaksuneet Jeesukselta tavan antaa yhteisön jäsenille sovituksen. 
Yksi näistä pienimmistä kertoo teoista, joita ihminen ei voi antaa anteeksi. 
Teos aloittaa Juha Ruusuvuoren ja Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren Lapponia-romaanisarjan, jossa muualta muuttaneet pastori ja lastenpsykiatri tutkivat rikoksia pohjoisen Suomen maisemissa. Ytimeen nousee rikosten ohessa kokonainen yhteisö kaikessa rikkaudessaan, ihmiset jotka yrittävät elää omien sääntöjensä mukaan, vaikka eivät pääse yhteistä todellisuuttamme pakoon. (kustantajan esittelyteksti)

Todella mielenkiintoinen kirja aiheesta, josta jokaisella on takuuvarmasti jonkinlainen mielipide: uskonnollisen yhteisön vallasta ja (valtaväestön mielestä) vinksahtaneista tavoista. Oma kosketuspintani kyseiseen yhteisöön on se Kainuun kasvatille ja Pohjois-Pohjanmaalla asuvalle kenties aika tyypillinen - "rauhanomainen rinnakkaiselo". Heitä on tällä seudulla paljon. Itse olen enempi maallinen tyyppi, joka mieluummin antaa kaikkien kukkien kukkia kuin vaatisi kaikkia kukkimaan samalla tavalla. Eli jokainen saa uskoa mihin tahtoo, kunhan suo saman muille eikä tyrkytä oppejaan. 

Tässä valossa minun on helppo nähdä kirja jopa tirkistelynä lestadiolaisten maailmaan. Että voisi sitten sanoa että kauhistus sentään, kyllähän minä tiesin että tommosia ne on! Mutta kun asiassa on se toinenkin puoli, joka myös välittyy sivujen välistä: rauha ja sopu maailman kanssa, onnellinen usko. Verhotummaksi tämä puoli jää, ja kirjan sävy tuntuu ainakin minusta enempi yhteisöä kritisoivalta kuin sen hyväksyvältä. Toki kaikkien kirjan tapahtumien nojalla näin ehkä kuuluu ollakin. Mukaan kun mahtuu miesten ylivaltaa, hoitokokouksia ja sitä kohuttua lasten hyväksikäyttöä.


Helmet-haasteesta merkkaan luetuksi kohdan 44: kirja käsittelee uskontoa tai uskonnollisuutta. Sen lisäksi kirja sopii omaan Syöminen sallittu -haasteeseeni, sillä yksi kirjan henkilöistä kärsi teinivuosinaan syömishäiriöstä.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Juha Ruusuvuori & Ulla Ylisirniö-Ruusuvuori: Yksi näistä pienimmistä
WSOY, 2017
427 sivua

Herkuttelun himo : onko syömisesi nautintoa vai ahmintaa?

Kaikkihan sen tietävät: herkuttelu on ihanaa, todellista arjen pientä luksusta. Tunnetut kansalaiset paljastavat nyt, miten he herkuttelevat ja millaisia ovat heidän nautinnollisimmat herkkuhetkensä. 
Lempiherkkujaan voi nauttia hyvillä mielin, kun herkuttelee kohtuudella. Aina herkuttelun hallinta ei ole mutkatonta. Jos syömisestä tulee pakonomaista, siitä on nautinto kaukana. 
Virallisen näkemyksen mukaan ahminta on meillä kaikista yleisin syömishäiriö. Ahmintahäiriön kokeneet kertovat koskettavan avoimesti, millaista elämä on, kun on pakko syödä. 
Kokemuksia täydentää asiantuntijoiden tietämys. He tunnistavat merkit, joilla ahminta ylittää pelkän hetkellisen nautinnonhalun. He osaavat myös opastaa, miten liiallinen syöminen tervehdytetään normaaliksi suhteeksi ruokaan. (takakansiteksti) 

Toimittaja ja tietokirjailija Merja Asikainen on haastatellut teokseen Herkuttelun himo : onko syömisesi nautintoa vai ahmintaa? (Readme 2016) useita julkisuudesta tunnettuja henkilöitä. Heiltä on kysytty, miten ja millä he herkuttelevat. Näitä haastateltuja yhdistää se, että heidän herkuttelunsa pysyy kohtuuden rajoissa. Kahteen muuhun osioon haastatellut henkilöt eivät sitten koekaan herkuttelua samanlaisena asiana, jota heidän olisi helppo hallita. Päin vastoin, herkuttelu ja syöpöttely hallitsee heidän elämäänsä. Kuusi naista kertoo, miten ruoka ja ahminta hallitsevat heidän elämäänsä, ja viimeisessä osiossa asiantuntijat kertovat ahmintahäiriön hoidosta. 

Toisin kuin saattaisi kuvitella, minulle raskaampaa luettavaa oli julkkisten, kohtuuherkuttelijoiden haastattelut. Hyvähän heidän on sanoa miten kivaa on herkutella! Itse sain paljon enemmän irti ahmintahäiriöstä kärsivien haastatteluista. Hoitoon liittyvät haastattelutkin tuntuivat jotenkin raskaammilta lukea kuin varsinaiset kuvaukset ahminnasta. Tämä ehkä kertookin kaikista eniten minusta itsestäni ja siitä, missä vaiheessa itse menen oman syömishäiriöni kanssa. Vertaistuki on äärimmäisen tärkeää! Olisin vaikka valmis vannomaan, että jokainen ahmintahäiriöstä kärsivä tietää tasan tarkkaan, miten heidän kuuluisi ja kannattaisi toimia. Sen toteuttaminen on sitten se vaikeampi juttu, ja yksin se on vielä vaikeampaa. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Herkuttelun himo : onko syömisesi nautintoa vai ahmintaa? 
Haastatellut ja toimittanut Merja Asikainen
Readme, 2016
171 sivua

Julia Bell: Ahmatti

"Jos olisin yhtä iso kuin hän, tappaisin itseni", äiti sanoo osoittaen Marilyn Monroen kuvaa aikakauslehdessään. Äiti on laihduttanut niin kauan kuin 14-vuotias Carmen pystyy muistamaan. Nyt äidistä on mukavaa, kun he molemmat ovat samalla dieetillä. Kuin siskokset. (takakansiteksti)

Julia Bellin Ahmatti (Otava 2003) on melkoisen karua luettavaa. 14-vuotias Carmen on ehkä vähän pullukka ja tykkää syömisestä, mutta äiti on melkoinen piiskuri yllyttäessään tytärtään laihduttamaan. Hyvin pian selviää, että äidin oma suhde ruokaan on erittäin epäterve ja että äidillä on takana pitkä ajanjakso syömishäiriötä ja sairaalahoitoa. Äiti on melkoisen epätasapainoinen ihminen joka suhteessa, ja kun äiti yllättäen päättää muuttaa Carmenin kanssa vanhaan kotikaupunkiinsa, myös Carmenin elämä muuttuu epävakaiseksi. Tätä kaikkea ei tietenkään helpota se, että äiti selkeästi salaa monia asioita Carmenilta. 

Vähitellen äidin aivopesu alkaa tuottaa tulosta ja Carmen päättää laihtua. Jos ei se muuten onnistu, niin sitten vaikka oksentamalla. Lähipiiri on huolissaan, mutta äidin päätä he eivät pysty kääntämään. Äiti on lopultakin tyytyväisempi tyttäreensä, mutta millä hinnalla? 

Tämä kirja kertoo syömishäiriöiden lisäksi laajemminkin mielenterveyden ongelmista. Kaikki ankeus ja hankaluus tekivät kirjasta paikoitellen todella ahdistavan, mutta myös koukuttavan lukukokemuksen. Rankan aiheensa vuoksi kirja sopii Syöminen sallittu -haasteen lisäksi myös Helmet-haasteen kohtaan 20 (kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja: 
Julia Bell: Massive (2002)
Suomentanut Sirpa Kähkönen
Otava, 2003
255 sivua

Eila Pesonen: Läskiromaani

Hoksasin Eila Pesosen Läskiromaanin (Sunkirja 2016) oikeastaan ihan vahingossa kirjastomme tietokannasta, ja päätin tsekata kirjan Syöminen sallittu -lukuhaastettani silmällä pitäen. 

Terveydenhoitaja joutuu antamaan kiloistaan kärsiville ravintoneuvontaa, mutta painiskelee itsekin ylipaino-ongelmien kanssa. Työssään hän tulee pohdiskelleeksi, miksi lihavuudesta on tullut iso ongelma niin hänelle itselleen kuin monelle muullekin, jopa sellaisille, jotka eivät ole lihavia kuin omasta mielestään. Joka tapauksessa seurauksena on jatkuva laihduttaminen, masennus ja lopulta itsetutkiskelu, joka johtaa lapsuusvuosiin asti.
"Läskiromaani" on erilainen, uudesta näkökulmasta lähtevä kirja lihavuudesta ja toistuvista, turhista laihdutuskuureista ja lopulta myös sovinnosta oman itsensä kanssa. (kustantajan esittely)

Kirjan päähenkilö Terttu-Onerva on jo mummoikäinen, ikänsä paino-ongelmien kanssa painiskellut nainen. Hänen suhtautumisensa ruokaan on kaksijakoista: toisaalta ruoka on hänelle ihan normijuttu, toisaalta taas kaikkea muuta. Työnsä puolesta hän joutuu toimimaan "terveysterroristina", mikä ärsyttää häntä itseäänkin. 

Vähitellen Terttu-Onervalle valkenee, että ongelma on jotain muuta kuin kilot hänen ihonsa alla. Kuten takakannessa puntaroidaan: "Läski, laiska, tyhmä vai sittenkin ruokariippuvainen? Syyllinen vai syyllistetty? Vääränlaisen valistuksen vai vääränlaisten ihmissuhteiden uhri? Vai itse vääränlainen? Lapsuuden vai aikuisuuden vanki?"

Kirjassa puntaroidut ja moneen kertaan pohdiskellut asiat ovat itsellenikin valitettavan tuttuja. Siksipä kirjaa oli välillä ahdistavaa, mutta välillä myös onneksi hyvin lohdullistakin lukea. Ehkäpä minäkin vielä pääsen Terttu-Onervan lailla kilojeni ja syömisongelmieni "yli".

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Eila Pesonen: Läskiromaani
Sunkirja, 2016
237 sivua

Loppuvuoden "avautuminen" ja uusi lukuhaaste

Tänään tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun pistin tämän blogin alulle. Suurimpana syynä tähän oli lukuhaasteista kiinnostuminen ja niistä raportointi, ja sillä tiellä taidan jatkaa tästä eteenpäinkin. :) Haasteet eivät tunnu millään tavalla rasitteelta, vaan koen että lukeminen on monipuolisempaa ja ehkä jopa mielekkäämpää kuin aiemmin. Ja juuri tuo mielekkyys on se juttu, mikä tuntuu minulle erityisen tärkeältä. Kun luen, minun ei tarvitse tehdä mitään muuta. Niin kuin vaikkapa syödä. Siis syöpötellä, ihan huvikseen. Ja nyt seuraa sitä avautumista, sori vaan... ;)

Syöminen on pääelinkeino, sanotaan. Entäs kun siitä tulee keinottelua? Ainakin minä käsitän keinottelun jokseenkin negatiiviseksi ilmaisuksi. Silloin syöminen ja keinottelu muodostavat myös jokseenkin negatiivisen käsitteen: syömishäiriöt.

Syömishäiriöillä tarkoitetaan psykosomaattisia kehon ja mielen sairauksia. Niiden taustalla on psyykkistä pahoinvointia, joka ilmenee häiriintyneenä syömiskäyttäytymisenä ja muutoksina sairastuneen fyysisessä tilassa. Käyttäytyminen on epänormaalia erityisesti suhteessa ruokaan, painoon ja liikuntaan. Myös käsitys itsestä ja omasta kehosta on usein vääristynyt. (Syömishäiriöliitto SYLI ry)

Yleensä syömishäiriö käsitetään joko anoreksiaksi tai bulimiaksi, mutta muunkinlaisia häiriöitä on. Itse olen kärsinyt ahmintahäiriöstä lähes koko elämäni, mutta aktiivisesti tiedostanut ja tunnustanut sen vasta pari vuotta sitten.

Tärkein ja konkreettisin asia, mitä varsinkin ahmintahäiriöstä kärsivä ihminen voi tehdä, on laihduttamisen lopettaminen. Ja se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Kun olet koko elämäsi kärsinyt ylipainosta ja pyrkinyt siitä eroon, ajattelutapojen muuttaminen on tolkuttoman vaikeaa. Ei saa laihduttaa, vaan pitää opetella syömään oikein. Pitää opetella hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, kaikkine kiloineen. Kun sitten lopulta oppii syömään oikein, paino-ongelmallakin on hyvät mahdollisuudet korjaantua. Se ei vaan saa olla itsetarkoitus, se on vain erittäin toivottava seuraus.

Tällä matkalla olen nyt, ja siksi (ja vuosipäivän kunniaksi) haluan aloittaa uuden Syöminen sallittu! –lukuhaasteen. Syömis- ja varsinkin ahmintahäiriöstä kärsivälle mikään ruoka ei pitäisi olla kiellettyä. Kaikkea saa syödä, kohtuullisesti. Ihan niin kuin kuka tahansa.

Kuvaa saa käyttää haastepostauksissa. Kuvan lähde: Pixabay.

Haasteeseen sopii luettavaksi mikä tahansa kirja seuraavista kategorioista: 

1. Romaani, jossa ruoka on tärkeässä asemassa

2. Romaani, jonka joku henkilö kärsii syömishäiriöstä

3. Syömishäiriöitä käsittelevä tietokirja

Haaste alkaa siis tänään, 9.12. ja loppuu toukokuussa valtakunnallisena Älä laihduta -päivänä eli 6.5.2017. Haastan kaikki (ja erityisesti blogiani seuraavat kanssalukijat) lukemaan edes yhden jollakin tapaa syömishäiriöihin liittyvän kirjan. :)

Ei siis laihduteta, vaan pidetään huolta itsestämme syömällä oikein. Kiitos.

kuvan lähde: Syömishäiriöliitto - SYLI ry