4 x haastekoonti

Nyt se on pakko uskoa että enempää ei ehdi näihin haasteisiin lukea. Pistetään siis pakettiin neljä haastetta! 

Lukumadon Läpi historian -lukuhaasteeseen ehdin lukea viisi kirjaa. Tällä saavutan paronittaren arvonimen. :) Eniten pidin Canthin Työmiehen vaimosta ja Defoen Ruttovuodesta. Harmittamaan jäi se, etten ehtinyt lukea enemmän ja varsinkin se, että Danten Jumalainen näytelmä jäi edelleen kesken. Sillä olisin saanut vielä yhden aikakauden mukaan haasteeseen, mutta kun ei niin ei.

Luetut kirjat: 
Aisopos: Faabelit (antiikki)
Savinien de Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun (barokki)
Minna Canth: Työmiehen vaimo (realismi)
Elmer Diktonius: Janne Kuutio (modernismi)
Daniel Defoe: Ruttovuosi (valistus)

Kiitokset Lukumadolle tästäkin haasteesta!

Sannabananan Kurjen siivellä -lukuhaaste laajensi omia lukutottumuksiani huomattavasti. Itä-Aasian kirjallisuus ja kirjailijat olivat itselleni aivan vieraita, mutta nyt niitä ehkä osaa ja uskaltaa lukea rohkeammin. Mielenkiintoisia tuttavuuksia on tullut vastaan: kiinalainen nobelisti Mo Yan päätyy mahdollisesti lukulistalleni toistekin. Suurimmaksi suosikikseni nimeän Kyung-sook Shinin upean romaanin Pidä huolta äidistä. 

Aivan kaikkiin haasteen kohdemaihin en ehtinyt tutustumaan. Kiinaan sijoittuivat Seitsemän elämääni ja Sininen lootus, Japaniin Kissavieras, mangat Vaarallinen sivusto ja Saksinainen sekä vielä Krysanteemisyksy. Mongoliassa vierailin kahden kirjan verran (Hiekkaan kadonneet jäljet ja manga Aron morsiamet) ja Etelä-Koreassa piipahdin yhden kirjan verran (Pidä huolta äidistä). Japani siis tuli tutuimmaksi, ja kokonaan välistä jäivät Taiwan, Macao, Hong Kong ja Pohjois-Korea.

Luetut kirjat: 

Takashi Hiraide: Kissavieras

Mo Yan: Seitsemän elämääni

Johanna Viitanen: Hiekkaan kadonneet jäljet

Ryo Azuki: Vaarallinen sivusto 1

Hana Umeno: Saksinainen 

Kaoru Mori: Aron morsiamet 8 

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Jaro Karkinen: Krysanteemisyksy

Hergé: Sininen lootus

 

Kiitos Sannabananalle, hieno haaste! 

 

Tämän vuoden suosikkihaasteekseni kohosi Kirjaherbario-lukuhaaste. Oli ihan älyttömän hauskaa bongailla kirjoja, joiden nimestä (tai tekijän nimestä) löytyy joku kasvi. Saldoksi haasteeseen luin loppukirini ansiosta 20 kirjaa, joka riittää juuri hyvään arvosanaan. Olen siis erittäin tyytyväinen saavutukseeni. :)

 

Luetut kirjat:

Marjut Helminen: Appelsiinilehto (Appelsiini, Citrus sinensis)

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet (Saniainen, Nephrolepis exaltata)

Enni Mustonen: Hukkakauraa (Kaura, Avena sativa) 

Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja Pääkallomies (Iirikset, Iris)

Sara Saarela: Kanssasi en tarvinnut sanoja (Sarat, Carex)

Ritva Toivola: Lumottu lehmus (Lehmukset, Tilia) 

Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta (Tuijat, Thuja)

Enni Mustonen: Verenpisara ikkunalla (Verenpisarat, Fuchsia)

Enni Mustonen: Ruiskukkaseppele (Ruiskaunokki, Centaurea cyanus) 

Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset (Kielo, Convallaria majalis) 

Enni Mustonen: Unikkoja ikkunassa (Unikot, Papaver)

Pirjo Tuominen: Hiljaiset huvimajat (Tuomi, Prunus padus)

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (Orvokit, Viola)

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu (Ruusut, Rosa)

Murray Bail: Eukalyptus (Eukalyptukset, Eucalyptus)

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä (Vaahtera, Acer platanoides)

Jaro Karkinen: Krysanteemisyksy (Krysanteemit, Chrysanthemum)

Hergé: Sininen lootus (Intianlootus, Nelumbo nucifera)

Goscinny: Asterix ja alppikukka (Alppitähti, Leontopodium alpinum)

Patrick McDonnell: Kurpitsaloitsu (Kurpitsa, Cucurbita pepo)

Kiitokset Ainolle kivasta haasteesta! :)

 

Vielä sokerina pohjalla koko vuoden mukana kulkenut Helmet-lukuhaaste. Siihen lukemani kirjat löytyvät erilliselle sivulle koottuna. Luetuksi sain 45 kirjaa viidestäkymmenestä eli tyytyväinen täytyy olla. Muutama kirja olisi vielä ollut jo löydettynä puuttuviin kohtiin, mutta aika ei sitten lopultakaan riittänyt. Uusi Helmet-haaste onkin jo julkistettu, eli ei kun etsimään uutta luettavaa. :)

Hyvää loppuvuotta 2016 kaikille lukijoille, ja vielä parempaa tulevaa vuotta 2017!

 

Juha Seppälä: Mitä sähkö on?

Taas täsmälukemista haasteeseen. Helmet-haasteen kohta 13 on jo pitemmän aikaa tuottanut päänvaivaa - kirja jonka nimi on kysymys? Sitten yhtäkkiä hoksasin kirjaston hyllyssä Juha Seppälän teoksen Mitä sähkö on? (WSOY 2004), hurraa! 

Juha Seppälän kuudessa kirkkaassa novellissa kysytään suuria kysymyksiä. Pääsiäisyö on kipeä ja groteski draama, jossa kajastaa armon aurinko, kun kaikki luurangot on ensin kiskottu kaapeista. Kultalampi on tiivis kertomus etsimisestä, elämisestä, elämättä jättämisestä ja rakkaudesta, joka oli kuuma ja nopea kuin Siperian kesä. Lähde kysyy, mitä me elämältämme haluamme. Bisnesenkelissä pelaamisen taidon osaava mies ryhtyy pelaamaan ihmisillä ja häviää kaiken. Mestarillinen Mitä sähkö on? kysyy, mitä sähkö todella on, mikä paikka on maailma ja mitä sitten kun iso yhteys katkeaa. Kimalaisen hunajaa kohoaa kokoelman ja tietyllä tavalla kirjoittajansa koko tuotannon intiimiksi codaksi. Sen elokuisessa viljapölyssä kimaltaa rakkaus ja kaipuu - elämä, joka on pitkää luopumisen sarjaa. (takakannesta) 

Pidin kokoelmasta, vaikka en ymmärtänyt puoliakaan sen novelleista. En kuitenkaan ole koskaan uskonut siihen että kaikki pitäisi aina niin täydellisesti ymmärtää (puhkianalysoinnista puhumattakaan). Vaikkei kaikista novelleista niin syviä muistijälkiä jäisikään, kyllä nekin ajatuksia onnistuvat herättämään. Ja kaunista kerrontaa nämä kaikki olivat. Koskettavimpana novelleista pidin Pääsiäisyötä. Siinä on jotakin perin suomalaiskansallista, johon on helppo samaistua vaikkei samanlaisia elämänkokemuksia olisikaan. Erikoisin ja mieleenpainuvin novelli oli Mitä sähkö on?, jossa sähkö saa lähes jumalallisen aseman. Kuvattu maailma on lähes dystooppinen, mutta silti kovin tuttu. Ehkä tässä tilanteessa ollaan ihan kohta? Tuttuja kysymyksiä nousee esille: "Pystyisimmekö me enää tekemään mitään tilanteessa, jossa yhteiskunnan sydämen kammiovärinä olisi alkanut?" (s. 175) "Mitä sitten, kun yhteys katkeaa?" (s. 176) Näitä olen pohtinut itsekin, en juuri näillä termeillä ja sanoilla, mutta kuitenkin. 

Helmet-haasteen lisäksi pääsen aloittamaan tällä kirjalla Reader, why did I marry him? -blogissa alkaneen novellihaasteen. Saldona kuusi (6) novellia.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Juha Seppälä: Mitä sähkö on?
WSOY, 2004
203 sivua

Ama Ata Aidoo: Muutoksia - eräs rakkaustarina

Ama Ata Aidoon Muutoksia - eräs rakkaustarina (Kääntöpiiri 2002) oli puhtaasti Helmet-lukuhaastetta varten valikoitunut kirja. Hieno juttu, sillä tämäkin olisi voinut jäädä lukematta ilman haasteita. Jauhan tätä varmaan turhankin paljon, mutta onhan se nyt vaan hienoa että pystyy laajentamaan lukuelämyksiään niinkin helposti kuin erilaisten lukuhaasteiden avulla! 

Muutoksia - eräs rakkaustarina on sekä koominen että liikuttava kertomus ghanalaisten ihmissuhteista. Esi on urbaani tiedenainen, jonka mies ahdistuu vaimonsa itsenäisyydestä ja raiskaa hänet. Lujatahtoinen Esi ottaa avioeron ja päättää omistautua uralleen. Pian hän kuitenkin tapaa hurmaavan Alin, jolla on jo yksi vaimo. Kohtalon ironia on irvokasta - emansipoitunut Esi päätyy Alin kakkosvaimoksi. 
Ama Ata Aidoo kuvaa lämpimän humoristisesti sekä muutoksia että muuttumattomuutta. Ristiriitatilanteiden tragikomiikka kukkii korkeasti koulutettujen naisten ja vanhoihin rooleihinsa linnoitautuneiden miesten kohtaamisissa. Rakkaussuhteet ovat jatkuvasti tulilinjalla yhteiskunnallisissa myllerryksissä ja sukupuolten välisessä valtataistelussa. (takakansiteksti) 

Monenlaista hämmennystä mahtui tähän ohuehkoon romaaniin, mutta pääpaino oli suhdekiemuroissa, niin rakkaudessa kuin ystävyydessäkin. Esi ottaa eron miehestään Okosta. Ystävä Opokuya ei tiedä miten suhtautua mutta yrittää tukea Esiä, päinvastoin kuin miehensä Kubi, joka ei hyväksy Esin toimintaa alkuunkaan. Esi ihastuu Aliin, joka onkin jo naimisissa. Ali haluaa Esin toiseksi vaimokseen vastoin ensimmäisen vaimonsa ja sukunsa hyväksyntää. Lopulta Esi on tyytymätön tähän toiseenkin avioliittoonsa joka ei tunnu liitolta ollenkaan. Ainut mikä säilyy on Esin ja Opokuyan ystävyys. 

Ama Ata Aidoo on kirjan kansilievetekstien mukaan Ghanan tunnetuimpia kirjailijoita ja Muutoksia on hänen kuuluisin teoksensa. Tällä kirjalla saan pisteen kolmeen eri haasteeseen: Helmet-lukuhaasteen kohta 27 (afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja), BFF-lukuhaasteeseen (tuo mainittu Esin ja Opokuyan kestävä ystävyys) ja vielä kaunokirjalliseen maailmanvalloitukseen (Ghana).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Ama Ata Aidoo: Changes - A Love Story (1991)
Suomentanut Terhi Kuusisto 
Kääntöpiiri, 2002
219 sivua

Daniel Defoe: Ruttovuosi

Nimenä Daniel Defoe on varmaan lähes kaikille kirjallisuuden ystäville tuttu - se tyyppi joka kirjoitti Robinson Crusoen. Robinsoniakin olen joskus lukenut ainakin pätkiä, mutta nyt tutustuin aivan toisenlaiseen kirjaan Defoelta. Ruttovuosi (Otava 1997) on takakannen mukaan "ällistyttävän tuore kertomus Lontoota yli kolmesataa vuotta sitten koetelleesta epidemiasta." Kirja ilmestyi suomeksi ensi kertaa vuonna 1997, vaikka se on julkaistu alun perin vuonna 1722.

Englannin ensimmäinen suuri romaanikirjailija Daniel Defoe vierasti teennäisyyttä ja yhdisti mielellään sepitteen tosielämän tapahtumiin. Tässä romaanissa hän uskottelee lukijalle, että kyseessä on oikea vuonna 1665 kirjoitettu päiväkirja. Kaikki asiatiedot pitävätkin paikkansa, mutta tarina on kirjoitettu lähes kuusikymmentä vuotta myöhemmin. 
Kansanomainen, vuolas ja värikäs romaani on monen kuuluisan kaupunkikuvauksen esikuva ja yhä suuren ruttoepidemian luotettavin ja monipuolisin kronikka. (takakansiteksti)

Kirja oli erittäin mielenkiintoista luettavaa: se tosiaankin vaikutti oikealta aikalaiskuvaukselta, kuin suoraan jonkun lontoolaisen kauppiaan päiväkirjasta. Mitenkään helppoa luettavaa se ei kuitenkaan ollut, jo muotonsakaan puolesta. Varsinainen romaani(suomennos) on 325 sivua pitkä, ja siinä ei ole minkäänlaisia lukuja. Kaikki on kirjoitettu "yhteen pötköön" ja lähes tajunnanvirtamaisesti. Onneksi kappalejakoa kuitenkin löytyi. Kieli on ymmärrettävästi vanhahtavaa ja sisältää runsaasti toistoa ja täytesanoja ja -sanontoja, varsinkin "kuten sanottu" eri variaatioineen alkoi jo nyppiä. 

Kirja sisältää rutkasti kuivakkaa tilastotietoa Lontoon ruttokuolemista tuolta vuodelta. Niiden vastapainona saa onneksi lukea myös melkoisen mehukkaita kuvauksia ihmiskohtaloista. Kirjan loppuun sisältyy vielä kirjailija Anthony Burgessin jälkisanat, joissa hän kertoo Defoesta ja tämän kirjan synnystä. Mielenkiintoista luettavaa tämäkin.

"...Ruttovuosi on sikäli ainutlaatuinen, että hyväksyessään sen sepitteeksi jokainen sukupolvi on myös pitänyt sitä historiana. Huolimatta kuulopuhehuomautuksista, ajoittaisista epäjohdonmukaisuuksista jotka ovat anteeksiannettavia eriuskoisen satulakauppiaan amatöörikronikassa, teos pysyy tuon suuren ruton luotettavimpana ja monipuolisimpana kuvauksena, mitä meillä on saatavilla. Sen totuus on kahtalainen: siinä on tunnollisen ja pikkutarkan historioitsijan totuus, mutta sen syvempi totuus kuuluu luovalle mielikuvitukselle." (Anthony Burgess, s. 347)

Tähänkin kirjaan tutustumisesta saan kiittää lukuhaasteita. Piste Läpi historian -haasteeseen valistuksen ajan kirjasta sekä Helmet-lukuhaasteeseen kuittaan suoritetuksi kohdan 21: 1700-luvulla kirjoitettu kirja. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Daniel Defoe: A Journal of the Plague Year (1722)
Jälkisanat Anthony Burgess
Suomentanut Seppo Loponen
Otava, 1997
349 sivua

Seita Vuorela: Lumi

Olen aina tykännyt Seita Vuorelan (ent. Parkkola) nuortenkirjoista, eikä hänen viimeiseksi teoksekseen jäänyt Lumi (WSOY 2016) tehnyt poikkeusta. Vilja-Tuulia Huotarisen viimeistelemä kirja on järkyttävän kaunista kieltä ja tarinointia. 

Kuka muu voisi pelastaa persialaisen pojan jäisestä vankilasta kuin persialainen tyttö. 
Teheran on ensimmäinen luku Siamakin elämässä, Pohjoisen maan itäinen lähiö toinen. Siamak on nimetty Iranissa sankarina kuolleen setänsä mukaan. Se tuntuu mahdottomalta haasteelta 15-vuotiaalle pojalle, ja siksi Siamak ei ajattele juuriaan. Pohjoinen on hänelle ainoa koti, rakastaahan hän lunta ja on kaukalon jäällä kaikkia muita nopeampi. 
Kun perheeseen muuttaa Iranista paennut lapsuudenystävä Atisha, ovi muistoihin aukeaa. Atisha ei ole koskaan nähnyt lunta, mutta tuntee sadun Lumikuningattaresta, jonka suudelmaa totuttaa uhrinsa kylmään ja saa tämän unohtamaan mistä on tullut. Tytön mielestä Siamakin pitäisi taas alkaa muistaa. (takakansiteksti)

Huh. Todella hieno tarina ja kantta myöten viimeistelty paketti. Atishan muutto Siamakin perheeseen hämmentää perheen pakkaa tehokkaasti, eikä juuri mikään mene niin kuin Siamakin vanhemmat etukäteen kuvittelivat. Äiti uskoo saavansa nyt "oikean iranilaisen tyttären", oma kun on syntynyt Suomessa. Atisha ei kuitenkaan koe iranilaisen kulttuurin hänelle osoittamaa paikkaa omakseen vaan haluaa enemmän vapautta. Toisaalta Atisha on hyvinkin perinteitä kunnioittava ja haluaa takoa Siamakin päähän järkeä. Soppa on valmis. Sitten yhdet kotibileet muuttavat kaiken, eikä mikään enää voi olla niin kuin ennen. 

Kaiken keskellä kulkee satu Lumikuningattaresta, jota Atisha kirjoittaa uuteen kuosiin. Voiko loppu olla onnellinen? 

Kirjalla nappaan pisteen Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 33: kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja:
Seita Vuorela: Lumi 
Viimeistellyt Vilja-Tuulia Huotarinen 
WSOY, 2016 
240 sivua

Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (Kalju ja Kihara #1)

Miksi kuollut tyttö aseteltiin kirjojen keskelle? 
Reppureissaajien ja kaupunkilaisten aurinkoinen aamu Tuomiokirkon portailla keskeytyy, kun viereisen Kansalliskirjaston ovelle kurvaa poliisiautojen jono. Kirjaston kupolisalista on löytynyt kuollut tyttö, joka on taidokkaasti aseteltu kirjameren keskelle. Media villiintyy, ja poliisilta odotetaan nopeaa toimintaa. 
Mutta miksi tyttö on tuotu juuri kirjastoon? Kuka hän on? Arvoitus vilisee kirjallisia viitteitä, ja poliisi pyytää apua kahden hengen etsivätoimistolta: keskeneräisiä tutkintoja keräilevä Kalju ja chileläissyntyinen Kihara ryhtyvät selvittämään, löytyykö tyttöä ympäröivistä kirjoista vihjeitä hänen henkilöllisyydestään. 
Karua huumoria viljelevä kaksikko joutuu pian keskelle rikoksia, joiden juuret kaivautuvat syvälle eurooppalaiseen historiaan, loiston ja rappion ytimeen. Kun ruumiita löytyy vielä lisää, Kaljun ja Kiharan edessä on hyytävä peli tuntematonta tappajaa vastaan. (takakansiteksti)

Kirjan tekijä Kai Ekholm tuntee tapahtumapaikan kuin omat taskunsa, onhan hän Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja. Niinpä kirjastomiljöö oli helppo "nähdä" lukiessaan, vaikken itse ole Kansalliskirjastossa käynytkään. Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (Atena 2013) on Ekholmin esikoisromaani, ja sellaiseksi varsin onnistunut. Dekkariksikin. Vaikkei niitä nyt niin arvostetakaan...

"Dekkarit ovat viiden pennin kirjallisuutta! Äpäräpoika. Kuka tahansa osaa kirjoittaa dekkarin! Niiden moraalikin on viime vuosisadalta. Kuka näitä poirotteja yhä jaksaa. Eivät parhaatkaan dekkarit mainettaan ansaitse. Kaikki menestys on pois paremmalta kirjallisuudelta. Se on minun käsitykseni." (s. 33)

Näin julmasti dekkareita arvostelee Kaljun äiti Ebba omassa kirjallisuuspiirissään. :) Muutenkin (vino) huumori on ainakin minun mielestäni aika isossa osassa, tai riippuu tietenkin näkökulmasta... esimerkiksi Paavo Haavikkoa tituleerataan "kirjallisen katkokävelyn mestariksi".

Rikoksen ratkaisu on melko perinteistä ja tyypillistä salapoliisikirjallisuutta, ja tapahtumat kulkevat Helsingistä Heinävedelle koukaten myös itärajan taakse. Mitä enemmän Kalju saa selville, sen tutummalta todennäköinen syyllinen, Pyörätuolimies ja Verkonkutoja, vaikuttaa. Lopulta jäljet johtavat sylttytehtaalle (ja tämänkin sanonnan alkuperä selviää).

Täytynee pistää varaukseen seuraava Kaljun ja Kiharan seikkailu... Tämä kirja kuittaa Helmet-haasteesta kohdan 6: kirjastosta kertova kirja.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava
Atena, 2013
300 sivua

Ahti Taponen: Marseljeesi

Sarjassa "Miksi ihmeessä luin tämän kirjan?!" pääsee esille Ahti Taposen Marseljeesi (WSOY 2008). En pysty suosittelemaan tätä kenellekään. 

On toukokuu 1916. Pariisi on kukassa kuin nuori vaimo. Ei uskoisi, että on sota. Mutta sen on saanut tuta nahoissaan kaksi miestä. Hevosnaamaisen italialaisen päässä on sirpaleen tekemä aukko, amerikkalaisen kasvot sinappikaasu on runnellut tuntemattomiksi. Sotasairaalassa ystävystyvät Reikä ja Aukko, Apollinaire ja Oliver. Kummankin juuret ovat Venäjän pohjoisessa maakunnassa, Finlandiassa. 
Minotaure-ravintolassa ystävykset tutustuvat Picassoon, aikansa suorasukaisimpaan kuvaajaan. Picasson kanssa sanailee irlantilainen, joka suunnittelee kokonaista kirjaa yhden porukan yhdestä päivästä Dublinissa. Mutta mitä Rockefellerin kätyri hakee Pariisista? Tapahtumat vyöryvät, kun rahan maailmanvalta luikertaa Montmartren taiteilijayhteisöön. Orjuudesta kumpuavan bluesin rytmissä liikehtii Isadora Duncan, tanssii kuten Picasso maalaa, vaatii vapautta, tasa-arvoa ja solidaarisuutta. Miten kietoutuu kulttuurin ja tanssin mahti pienen Finlandian kohtaloon? (takakansiteksti)

Että semmosta. Hirveästi kuuluisia kulttuuri- ym. henkilöitä oli saatu mukaan, mutta mikä kenenkin funktio oli, jäi ainakin minulle erittäin epäselväksi. Tapahtumat tosiaan vyöryvät, mutta vailla minkäänlaista logiikkaa. Mitä tässä oikeastaan tapahtui? Mitä kirjailija haluaa kirjallaan kertoa? En tiedä vastausta kumpaankaan.

Kirja on kolmas osa Taposen tetralogia -sarjaa, ja voihan toki olla että jos olisi lukenut aiemmat osat Messias (WSOY 2004) ja Valta (WSOY 2006), olisi paremmin perillä asiasta. Sarjan neljäs osa Pohjanmiehet (WSOY 2011) kaikesta päätellen täydentää tarinan.

Se ainoa syy, miksi luin kirjan loppuun asti, oli Helmet-lukuhaaste ja sen kohta 43: Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.). Ja se pienoinen toive, että loppua kohti löytyisi se kuuluisa punainen lanka. Löytymättä jäi.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 1 tähti
Kirjan tietoja:
Ahti Taponen: Marseljeesi
WSOY, 2008
335 sivua

Daniel Quinn: Ismael

Oman Apinan vuosi -lukuhaasteeni innoittamana tartuin (jo syyskuussa!) Daniel Quinnin teokseen Ismael (Tammi 1998), johon muuten olisin tuskin tutustunut. Mielenkiintoinen tuttavuus! :) 

Kirja alkaa pikkuilmoituksella Henkilökohtaista-palstalla: "OPETTAJA ETSII OPPILASTA. Vaaditaan vakavaa halua pelastaa maailma. Henkilökohtainen yhteydenotto." Tämä ilmoitus saa kirjailija-päähenkilön raivon valtaan, mutta johdattaa hänet elämänmittaiseen seikkailuun. Hänestä tulee gorilla Ismaelin oppilas, ja keskusteluissaan he etsivät vastausta kysymykseen: Miten tähän on päädytty? 
Löytääkseen vastauksen Ismael jakaa ihmiset kahteen ryhmään: jättäjät ja ottajat. Edelliset elivät maan päällä kolme miljoonaa vuotta luonnon elimellisenä osana. 10 000 vuotta sitten tulivat ottajat, jotka "tiesivät" että maailma kuuluu heille. Siitä alkoi kohti tuhoa vievä syöksykierre, joka kiihtyy sitä mukaa kuin elämän monimuotoisuus vähenee. 
Ismaelin opetuksen päämääränä on saada ottajat lopettamaan maailman riistäminen, ymmärtämään että hekin ovat osa elämän yhteisöä. (takakansiteksti) 

Kuten jo vihjaisin, ei ollut mikään nopealukuinen opus. Hitaasti edeten pääsin kuitenkin kirjan loppuun, ja se varmasti tulee pysymään mielessä pitkän aikaa. Syvällistä pohdintaa kirjassa piisaa, ja toistoa toiston perään. Sehän on toki tehokeino, eikä asia ole helpoimmasta päästä, mutta liika on silti liikaa. Välillä ärsytti myös gorillan (siis Quinnin) saarnaava ote. 

Ajattelemisen aihetta kirja toki antoi, mutta apinan rooli jäi vähän hämäräksi. Jostain luinkin, että kirjailija on kirjoittanut aiheesta useita versioita, ja vasta viimeiseen, romaaniksi muokkautuneeseen versioon tuli mukaan gorilla. Sinänsä ajatus gorillasta opettamassa ihmiselle, miten tulisi elää, on hykerryttävä. :) 

Päätin ottaa kirjan mukaan myös Helmet-lukuhaasteeseen, kohtaan 34: keskustelua herättänyt kirja. En nyt aivan ole selvillä, kuinka paljon kirja on "herättänyt keskustelua" ilmestyessään, mutta mielipiteitä se ainakin tuntuu jakavan. Toiset väittävät sen muuttaneen elämänsä, toiset taas lyttäävät kirjan maan rakoon. Itse en osaa aivan päättää, mitä mieltä olen, mutta ehkä kuitenkin kallistun enemmän kirjasta pitäimisen puolelle. Mitään "herätystä" en kuitenkaan sen lukemisen myötä saanut. :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Daniel Quinn: Ishmael (1992)
Suomentanut Jaana Kapari 
Tammi, 1998
265 sivua

Petri Laine & Anne Leinonen: Kuulen laulun kaukaisen

"Yön puolella on niin kylmää, että huutokin on täynnä jäähileitä."
Kansainvälisen avaruusaseman miehistö joutuu seuraamaan Maahan syöksyvän meteoriitin aiheuttamaa tuhoa. Jatko-sodan lentäjä-ässää seuraa liiankin hyvä onni. Jääplaneetan tutkimusasemalla sattuu mystisiä kuolemantapauksia, eikä planeetta ole ollenkaan niin autio kuin aluksi vaikutti. Puolueen uskollinen pikkuvirkamies saa salaperäisen kirjeen ja päätyy tekemisiin salatun menneisyytensä kanssa. Rakastavaiset pakenevat kielletyn rakkautensa aiheuttamaa tuomiota ja löytävät kaukaiselta planeetalta yllättävän suojelijan. 
Petri Laine ja Anne Leinonen ovat aiemmin julkaisseet tahoillaan novelleja niin lehdissä kuin kirjojen kansissa. Kuulen laulun kaukaisen (Kuoriaiskirjat 2014) on heidän ensimmäinen yhteinen kokoelmansa. (takakannesta) 

Toimiva kokoelma novelleja kahdelta kirjailijalta. Varsinkin ensimmäinen novelli Tänään kosketin maailmaa oli loistava; sopivan jännä ja lohduton. Tuli mieleen yksi suosikkikirjani, Darlah - 172 tuntia Kuussa. Jotain samaa oli myös Lumen kevät -novellissa.

Tämän kirjan täsmälainasin oikeastaan juuri Helmet-haastetta varten. Kuittaan luetuksi kohdan 35: kirjassa ollaan avaruudessa.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Petri Lainen & Anne Leinonen: Kuulen laulun kaukaisen
Kuoriaiskirjat, 2014 
188 sivua

Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman naamio (Pendergast #7)

Yhdysvaltalainen kirjailijakaksikko Douglas Preston ja Lincoln Child ovat kirjoittaneet erikoisesta FBI-agentti Aloysius Pendergastista jo useita kirjoja, ja juuri lukemani Kuoleman naamio (Gummerus 2016) on seitsemäs suomennettu sarjan osa. Alkukielellä osia on jo huomattavasti enemmän, ja suomeksi sarjaa on alettu julkaista osasta kolme lähtien.

Toimittaja William Smithbackin ja hänen vaimonsa, antropologi Nora Kellyn kimppuun hyökätään raa'asti heidän Upper West Siden asunnossaan. Todistajanlausunnot ja valvontakamerat paljastavat syyllisen pariskunnan kummalliseksi naapuriksi, joka kuitenkin todettiin kuolleeksi jo kymmenen päivää ennen murhatekoa...
FBI:n erikoisagentti Pendergast ryhtyy selvittämään mysteeriä apunaan New Yorkin poliisin murharyhmän komisario Vincent D'Agosta. Totuuden jäljillä he päätyvät odottamattomaan paikkaan: karibialaisen voodoo-kultin eristäytyneeseen pesäkkeeseen Manhattanilla. (takakansiteksti)

Aloysius Pendergast on yksi mielenkiintoisimpia kirjallisuuden hahmoja, joihin olen koskaan törmännyt. Hänestä ei oikein tunnu saavan otetta, ja joka kirjassa hänestä löytyy jotain uusia piirteitä ja ominaisuuksia. Aina hänestä ei edes jaksa pitää kovinkaan paljon, päin vastoin - hän osaa olla todella ärsyttävä ja omapäinen, suorastaan omituinen tyyppi. Jotain erityisen viehättävää hänessä kuitenkin on, ja sarjaa soisi suomennettavan nopeampaan tahtiin. 

Tässä kirjassa kirjailijat tekevät melko radikaalin ratkaisun sarjan erään vakiohahmon suhteen, ja myös se osasi yllättää. Tutkimuksissa jäljet johtavat Manhattanilla eristyksissä elävän kultin jäljille, ja pulaanhan siinä sitten joudutaan. Kirjan kuvaukset kultin erikoisista palvonta- ja uhrausmenoista olivat aika karua luettavaa, vaikken mitenkään herkäksi itseäni tässä suhteessa koekaan. 

Yllättäen hoksasin, että tästä kirjasta saan pisteen Helmet-haasteen kohtaan 29: kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Douglas Preston & Lincoln Child: Cemetery Dance (2009)
Suomentanut Antti Autio
Gummerus, 2016 
575 sivua

Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu

"Miten sopivaa olisi lopettaa soittaminen Linnansillalla, hukuttaa unelma samassa paikassa, jossa se sai alkunsa, paikassa, jossa kuulin ensimmäisen kerran saksofonin äänen. Upottaisin torven jokeen siellä missä se ensimmäisen kerran lumosi minut."
Mustan huumorin sävyttämä, haikean svengaava romaani jazzmuusikosta ja hänen piinaavasta instrumentistaan, musiikin ylimaallisen valon etsimisestä ja väistämättömästä tappiosta. (takakansiteksti)

Helsinkiläistynyt jazz-saksofonisti matkustaa vanhoille kotikonnuilleen Kainuuseen esiintyäkseen Eino Leino -päivillä tai ehkä hankkiutuakseen eroon koko soittimesta. Junan edetessä kohti pohjoista ja maiseman tummuessa ikkunan takana kertoja kuorii kerroksia itsestään. Muistojen kirkkaat välähdykset, tuokiokuvat keskusteluista ja matkan varrella vastaan tulleista värikkäistä ihmiskohtaloista täplittävät kerrontaa, joka polveilee letkeänä kuin helmeilevä jazzmusiikki. (kansiliepeestä)

Kajaanilaissyntyisen, melkein ikätoveri Risto Oikarisen ensimmäinen romaani Nälkämaan laulu (Otava 2016) on hyvinkin erikoinen kirja, mutta ihan positiivisessa mielessä. Sana on hallussa ja runoilijatausta näkyy. Toisto on hyvä tehokeino, sanottiin äidinkielen tunneilla, mutta liika on liikaa, sanon minä. 

Kainuun tyttönä mieltä lämmittää lukea lapsuusmaisemista. Monia mielenkiintoisia juttuja Kajaanista ja kajaanilaisista, ja väistämättä jäi miettimään, mikä voisi mahdollisesti olla tosiasioihin perustuvaa ja mikä ei. Ihmisistä ei käytetä nimiä, mutta muutaman tyypin tunnistin ihan varmasti.
Kirjassa tehdään matkaa koko sen sivumäärän ajan, ja asiasanoitus luonnehtii kirjan matkakertomukseksi. Niinpä kirja passaa Helmet-haasteen kohtaan 2: matkakertomus. :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu
Otava, 2016
207 sivua

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Helmet 2016 -lukuhaaste etenee pitkästä aikaa, kun sain luettua Toni Morrisonin upean teoksen Sinisimmät silmät (Tammi 1994). Kirjalla kuittaan haasteen kohdan 38: jossain päin maailmaa kielletty kirja. Kirjailijan 1993 saamasta Nobelin palkinnosta huolimatta 

"Sinisimmät silmät on joutunut jatkuvan sensuurin kohteeksi. The American Books Library Associationin Banned Books -listalla se sijoittui 1990-luvulla 34. sijalle, ja 2000-luvulla 15. sijalle - ja vuonna 2014 jo neljänneksi. Perusteluissa teosta pidettiin hyökkävänä, seksuaalisesti suorasukaisena, väkivaltaisena ja jopa sosialistis-kommunistisen ohjelman osana." (Keltaiset esseet, Tammi 2016, s. 80)

Sinisimpien silmien tapahtumapaikkana on Toni Morrisonin kotikaupunki Ohion Lorain 1940-luvun alussa ja kertojana on pieni musta koulutyttö Claudia. Tarinan keskipisteenä on köyhä Breedloven perhe, jonka tytär Pecola on Claudian koulutoveri. Hyljeksitty ja kiusattu Pecola pitää itseään auttamattoman rumana. Hän ihailee yli kaiken Shirley Templeä ja rukoilee joka ilta, että saisi samanlaiset siniset silmät kuin tällä on; hän uskoo että silloin hänen ankea elämänsä muuttuisi kuin taikaiskusta. 
Niin mahdoton kuin Pecolan toive onkin, se tavallaan toteutuu. Mutta tämä toteutuminen ei voi merkitä hänelle onnea vaan siinä huipentuu suunnaton murhenäytelmä, joka juontaa juurensa hänen omien vanhempiensa kohtaloista ja amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteista ja arvostuksista. tätä murhenäytelmää alleviivaa toistuva, stereotyyppinen kuva valkoisen amerikkalaisen malliperheen idyllistä. (kirjan kansiliepeestä)

Tämä oli vaikea kirja lukea ja tästä on vaikea kirjoittaa... mutta yritetään kuitenkin. 

Kirjan tapahtuma-aikaan, 1940-luvulla, maailma (ja varsinkin Amerikka) oli selkeän mustavalkoinen: valkoiset ovat valkoisia ja mustat mustia, ja näin sen tulee olla hamaan maailman tappiin asti. Ei mitään välimuotoja eikä harmaita alueita. Tämä jaottelu oli selvää niin valkoisille kuin mustillekin, samoin kuin valkoisten "paremmuus" tai "ylemmyys", joka tehtiin kaikille selväksi jo aapisesta alkaen. 

Mustien kokema alemmuudentunne on käsinkosketeltava, mutta kaikkien hiljaa hyväksymä asia. Ajan kauneusihanne on tietenkin valkoinen, ja tätä vastaan kirjan kertoja Claudia kapinoi omalla tavallaan. Pecola puolestaan alistuu vallitseviin olosuhteisiin, vaikka rukoileekin hartaasti sinisiä silmiä. 

Pecolan kohtalo on kuitenkin toinen, kuten jo kirjan prologi-osiossa paljastuu:

"Vaikkei tästä puhuta, niin syksyllä 1941 ei ollut kehäkukkia. Me luulimme silloin, että kehäkukat eivät kasvaneet, koska Pecola oli isästään raskaana. Pieni tutkimus ja paljon pienempi surumieli olisivat osoittaneet meille, etteivät meidän siemenemme olleet ainoat, jotka eivät itäneet; kenenkään eivät itäneet. [--] Kesti kauan ennen kuin siskoni ja minä myönsimme itsellemme, ettei siemenistämme versoisi vihreän häivääkään. [--] Olimme kylväneet siemenemme oman pikku palstamme mustaan multaan, aivan kuten Pecolan isä oli kylvänyt siemenensä oman palstansa mustaan multaan. Meidän viattomuutemme ja uskomme eivät olleet yhtään hedelmällisempiä kuin hänen himonsa tai epätoivonsa. Nyt on selvää, ettei kaikesta siitä toivosta, pelosta, himosta, rakkaudesta ja surusta ole jäljellä muuta kuin Pecola ja taipumaton maa. Cholly Breedlove on kuollut; samoin meidän viattomuutemme. Siemenet kuihtuivat ja kuolivat; samoin Pecolan vauva.
Muuta sanottavaa ei oikeastaan olekaan - paitsi miksi. Mutta koska miksi on hankalasti käsiteltävä, on tyydyttävä ottamaan selvää kuinka." (s. 9)

Kirjan neljässä vuodenaikojen mukaan nimetyssä osiossa otetaan selvää kuinka Pecolalle kävi niin kuin kävi - ja ehkä vähän myös miksi. Helmet-haasteen lisäksi oma sivuprojektini So American etenee Ohioon.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Toni Morrison: The bluest eye (1970)
Suomentanut Seppo Loponen
Tammi, 1994
208 sivua