Katariina Vuori: Joulumerkkikodin lapset

Tämän kirjan luin jo lähes kuukausi sitten Vappulukuhaasteen aikana, mutta bloggaaminen on venähtänyt... ainakin osittain siitä syystä, että teos vaati vähäsen sulattelua. Katariina Vuoren Joulumerkkikodin lapset (Like 2016) oli yksi eniten odottamiani tämän kevään teoksia, ihan siitä syystä että asun suhteellisen lähellä Oulun vanhaa Joulumerkkikotia ja talo kiinnostaa minua kovasti. 

Joulumerkkikodin lapset -teoksessa palataan aikaan, jolloin Suomessa kuoli yksi ihminen tunnissa tuberkuloosiin eikä tautiin ollut parantavaa hoitoa. Tautia hävettiin samalla tavalla kuin alkoholismia nykyään, ja tartunnan saaneiden perheet kierrettiin kaukaa.
Taudin leviämisen ehkäisy oli suurelta osin eristämisen varassa. Tätä tarkoitusta varten 1930-luvulla perustettiin Joulumerkkikoteja, joiden toiminta rahoitettiin pitkälti joulumerkkien myynnillä. Joulumerkkikodeissa asuivat lapset, joiden perheissä oli tuberkuloosia.
Keuhkotautiset äidit kävivät synnyttämässä parantolasta käsin, mutta tartuntavaaran vuoksi kontakti vastasyntyneeseen kiellettiin kokonaan. Vasta keskimäärin kahdeksan kuukauden kuluttua äidit saivat ensimmäisen kerran lapsensa syliinsä.
Tuberkuloosinvastaisen työn historian lisäksi tässä ainutlaatuisessa teoksessa luodaan yli 60 henkilöhaastattelun ja valokuvien kautta koskettava kuva lasten elämästä Joulumerkkikodissa, äitien surusta ja häpeästä, Joulumerkkikotien hoitokulttuurista ja lasten elämästä Joulumerkkikodin jälkeen. Aiheesta ei ole kirjoitettu tietoteosta aiemmin, ja Joulumerkkikotien toiminta on yleisesti valtaväestölle tuntematonta. Silti sillä on suuri vaikutus nykypäivään: viimeinen Joulumerkkikoti suljettiin vuonna 1973.
Teoksessa sivutaan ajankohtaisia aiheita varhaislapsuuden vuorovaikutussuhteen hajoamisesta nykyisiin tautiepidemioihin. Viime vuosina tuberkuloosin lääkkeille vastustuskykyiset muodot ovat lisääntyneet muun muassa Venäjällä. (kustantajan esittelyteksti) 

Jokin tässä aiheessa koskettaa minua syvästi. Äitinä tuntuu kauhealta ajatella, että joutuisi antamaan vastasyntyneen vauvansa useaksi kuukaudeksi pois - vaikka se sitten pelastaisikin lapsen vakavalta sairaudelta. Miten tällainen toiminta on vaikuttanut lapsen kehitykseen, kun varhainen vuorovaikutussuhde omaan perheeseen jää vaillinaiseksi? Onko hoitajilla oikeasti ollut aikaa huolehtia jokaisesta vauvasta tasapuolisesti? Näihin kysymyksiin kirjassa etsitään jonkinlaisia vastauksia, mutta silti asia jää askarruttamaan melkoisesti. 

En malttanut odottaa kirjan saapumista kirjaston kokoelmiin, vaan ostin sen itselleni heti sen ilmestyttyä. Onneksi, sillä uskon palaavani kirjan pariin vielä monta kertaa. Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 14: historiaa käsittelevä tietokirja.

Mistä kirja minulle: oma ostos 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Katariina Vuori: Joulumerkkikodin lapset
Like, 2016
248 sivua

Mo Yan: Seitsemän elämääni

Aloitetaan pienellä vitsillä... tämän kirjailijan nimi vääntyy itsepintaisesti aivoissani muotoon Yo Man! :D Kyseessä on siis tietystikin kiinalainen nobelisti (vuodelta 2012) Mo Yan. Kirja Seitsemän elämääni (Otava 2013) valikoitui luettavaksi hitusen epäröiden... palkittu kirja / kirjailija tarkoittaa hyvinkin usein "liian hienoa / taiteellista" minun makuuni. Samoin kirjan paksuus hirvitti, vaikkakaan sivumäärä ei koskaan ole ollut minulle mikään tärkeä asia. Tämä kirja nyt sattuu vaan passaamaan niin moneen haasteeseen yhtä aikaa, että pakkohan sitä oli kokeilla. Ja täytyy sanoa, että sinnikkyys kannatti. Pitkään tämän lukemiseen meni, mutta tykkäsin joka tapauksessa. 

Hyväntahtoinen maanomistaja Ximen Nao surmataan Kiinassa 1948, kun Maon reformi panee viljelysmaat uusjakoon. Edes manalassa hän ei suostu tunnustautumaan riistäjäksi, vaan vaatii oikeutta. 
Ximen Nao pääsee palaamaan maan päälle kotikyläänsä, mutta ei ilman rangaistusta: mies syntyy uudelleen ensin aasina, sitten härkänä, sikana, koirana ja apinana, kunnes päätyy lopulta jälleen ihmishahmoon. Eri olomuodoissaan hän seuraa läheltä ottopoikansa Lan Lianin vaiheita. Tämä maakuntansa viimeinen itsenäinen viljelijä käy väsymätöntä taistelua kollektivisointia vastaan. Yhdessä Ximen Nao ja Lan Lian kokevat Kiinan kommunistihallinnon, kulttuurivallankumouksen ja nälänhädän vuodet - ja lukija tempautuu huimaan seikkailuun läpi Kiinan lähihistorian. 
Mukana tarinassa vilahtelee myös ärsyttävä ja valehteleva kirjailijanplanttu Mo Yan. (kirjan kansiliepeestä)

Todellakin, lukija oppii kaikenlaista Kiinan lähihistoriasta. Täytyy tunnustaa, että vaikka historiasta pidänkin, Kiinan osuus jää melko hataraksi muistikuvissani. Varsinkin lähihistoria, johon kommunistihallinto niin tiiviisti liittyy. Ei ole kauheasti koskaan kiinnostanut, jos suoraan sanotaan. Siksipä oli vallan mielenkiintoista lukea tuosta ajasta. 

Tarina etenee kahden kertojan voimin: Ximen Naon ja Lan Jiefangin, joka on Ximen Naon ottopojan Lan Lianin poika. Ximen Nao kertoo tarinaa aina omasta näkökulmastaan, milloin minäkin eläimenä. Ja pääseepä tuo kirjan esittelytekstissä mainittu kirjailijanplanttu Mo Yankin lopulta ääneen. Tämä kirjailijan ratkaisu - ottaa itsensä henkilöksi kirjaan ja vuoroin mollata, vuoroin ylistää (mutta enimmäkseen mollata) tätä - sekä huvitti että ärsytti. 

Kirja oli edennyt jo hyvästi yli viidensadan sivun, kun aloin huolestua. Siitä syystä että Ximen Nao oli edelleen sika. Sattuneesta syystä (tietystikin oman Apinan vuosi -haasteeni takia) tuo apinaksi syntyminen kiinnosti tässä kirjassa kaikista eniten... ja sitä sai kyllä odottaa! Tämän ajanjakson kuvaaminen olikin kirjassa kaikken lyhin, ja sitä ei kerro apinaksi syntynyt Ximen Nao vaan Mo Yan. Tässä mielessä petyin pahasti. :(

Manalan ruhtinas lupaa Ximen Naolle, että apinana tämän ei tarvitse elää kauan, vain kaksi vuotta. Ja jos Ximen Nao saa näiden kahden vuoden aikana karistettua itsestään viimeisetkin vihan rippeet, on aika syntyä jälleen ihmiseksi. Kirjassa ei suoraan kerrota, minkälajiseksi apinaksi Ximen Nao syntyy, vaan kuvaillaan tätä näin: 

"Apina oli luonnollisesti uros. Se ei ollut mikään sellainen ketterä pikkuapina, joita olemme tottuneet näkemään, vaan kookas ja pelottavan näköinen eläin. Sen turkki oli vihertävänharmaa ja kiilloton, kuin kuivahtanutta sammalta. Silmät olivat syvissä kuopissa ja aivan lähekkäin, katse näytti ilkeältä. Korvat olivat kuin kaksi päänmyötäistä lakkakääpää. Sieraimet olivat kääntyneet ylöspäin, suu oli ammollaan ja näytti ettei sillä ollut ylähuulta lainkaan, vain rivi teräviä hampaita törrötti näkyvissä. Se näytti pelottavalta ja vihamieliseltä. Sillä oli yllään punainen liivi, joten kokonaisvaikutelma oli koominen." (s. 707)

Apina on puettu vaatteisiin, sillä se kulkee ja esiintyy apinankouluttajien kanssa. Ensin vaikuttaa siltä, ettei sitä kohdella hyvin, mutta onneksi tämä luulo osoittautuu vääräksi. Toinen kouluttajista, Pang Fenghuang, on Ximen Naon pojan avioton tytär, ja hän huolehtii apinasta kuin omasta lapsestaan. Traagisten tapahtumien seurauksena Lan Lianin poika Lan Kaifang tulee ampuneeksi ensin apinan ja sitten itsensä. Ja niin Ximen Nao pääsee lopulta syntymään taas ihmishahmoisena, isopäisenä ja sairaana Pang Fenghuangin millennium-vauvana. 

Apinan vuosi -haasteen lisäksi kirja sopii Kurjen siivellä -haasteeseen (kiinalainen kirjailija), maailmanvalloitukseen (Kiinaan, vaikkakaan ei soutuvenheellä) ja Helmet-haasteen kohtaan 39: Nobel-voittajan kirjoittama kirja. Ja vappulukuhaasteen aikanahan tätä luin, osittain. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Mo Yan: Shengsi pilao
Suomentanut Riina Vuokko 
Otava, 2013
735 sivua 

Audrey Magee: Sopimus

Vappulukuhaasteen aikana tuli luettua myös minulle epätyypillisesti sotakirjallisuutta. No, enemmän pidin kirjaa kyllä historiallisena (rakkaus)romaanina, vaikka tapahtumat osittain toisen maailmansodan rintamalle sijoittuvatkin ja kirjassa näkyy kirjaston sota-genremerkintä.

Audrey Mageen Sopimus (Atena 2015) kertoo Peter Faberista ja Katharina Spinellista, jotka menevät naimisiin toisiaan tuntematta. Natsien joukoissa taisteleva Peter saa vihkiloman itärintamalta, ja Katharinalle kuuluu leskeneläke, jos Peter kaatuu. 
Yllättäen he kuitenkin rakastuvat toisiinsa. Kuherruskuukauden aikana Katharinan isä vie vävynsä tyhjentämään juutalaiskoteja, tönimään perheitä kadulla odottaviin autoihin. Kun Peter palaa rintamalle, Spinellit muuttavat juutalaisilta jääneeseen asuntoon ja Katharinan vauva saa juutalaisperheen lastenvaunut. 
Sopimus on säälimätön romaani sodasta, rakkaudesta ja itsekkyydestä. Puolue antaa: Stalingradin taisteluissa Peteriä auttaa jaksamaan turvattu tulevaisuus Suur-Saksassa, ja nälänhätää kärsivässä Berliinissä Katharina nauttii suklaakakkua. Mutta, kuten Peterille ja Katharinalle selviää, puolue myös ottaa. Audrey Magee nostaa esiin sota-ajassa kamppailevat tavalliset ihmiset antamatta armoa heidän sokeille pisteilleen. (takakansiteksti) 

Romaani alkaa ilman suurempia selittelyjä: meneillään on vihkitilaisuus, jonka osapuolet ovat puolentoista tuhannen kilometrin päässä toisistaan. Tasan kello 12 Peter ja Katharina osallistuvat tahoillaan samanlaiseen seremoniaan ja täyttävät näin osansa sopimuksesta, joka takaa etuja molemmille: Peterille naimaloman ja Katharinalle leskeneläkkeen, jos Peter sattuisi kaatumaan. Muutamaa päivää myöhemmin Peter ja Katharina tapaavat toisensa ensimmäisen kerran. 

Onkohan näin oikeastikin tehty? Hurjalta tuntuu... Tokihan monet tuon ajan suomalaisetkin avioliitot solmittiin melko pikaisesti, toisiaan juurikaan tuntematta, mutta yleensä aina vähintään kirjeenvaihdon ja muutaman tapaamisen jälkeen. Eri asia kokonaan on sitten tietenkin se, miten tällaiset "pika-avioliitot" ovat mahtaneet kestää. Eikä elämä helppoa ole Mageen kirjassakaan. 

Katharinan perheen ystävä, tohtori Weinart, saa suhteillaan pidennettyä Peterin lyhyttä vihkilomaa, mutta vastapalvelukseksi Peter joutuu töihin, tyhjentämään juutalaisasuntoja. Näiden öisten reissujen aikana opettajan työstä haaveileva Peter imee itseensä melkoisen annoksen natsiaatteita ja alkaa itsekin uskoa siihen mitä joutuu tekemään. Loman päätyttyä Peter palaa rintamalle, ja Katharina jää odottamaan häntä - ja heidän yhteistä lastaan. Tohtori Weinart järjestää Katharinalle ja tämän vanhemmille uuden, paremman asunnon - juutalaisista tyhjennetyn, ja ottaa samalla perheen tiukasti talutushihnaansa. 

Kirjeet kulkevat Berliinin ja itärintaman välillä tiuhaan tahtiin, ja vastanaineet haaveilevat ajasta jolloin voivat olla jälleen yhdessä, perheenä. Vaan kun asiat pitkistyvät, ne myös mutkistuvat, ja niin on laita myös sota-aikana. Peter ja tämän sotilasystävät etenevät aina Stalingradiin asti, ja siellä helvetti pääsee valloilleen. Saksalaiset jäävät mottiin. Lähes ainoa varma tie sieltä ulos on antautuminen (se ainoa varma on kuolema), ja ennen pitkää siihen päätyy myös Peter. Tällä välin Katharina on synnyttänyt pojan ja joutunut perheensä kanssa palaamaan vanhaan asuntoonsa. Berliinin murtuminen on lähellä... Onko enää toivoakaan jälleennäkemisestä? 

Hienosti ja kaunistelemattomasti kirjoitettu kirja, joka piti tiiviisti otteessaan. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Audrey Magee: The undertaking 
Suomentanut Heli Naski 
Atena, 2015 
332 sivua

Vappulukuhaasteen kauhut!

Vappulukuhaasteen aikana luin pari "pelottavaa" teosta, joista toinen oli kauhukirjallisuutta ja toinenkin ainakin melkein... nimittäin suomalaisia kummitustarinoita. Molemmat kirjat ajattelin kuitenkin passeleiksi Hämärän jälkeen -lukuhaasteeseen. 

Sarah Lotzin edellinen teos Kolme (Karisto 2014) pudotti neljä matkustajakonetta. Neljäs päivä (Karisto 2015) pysäyttää risteilyaluksen keskelle Meksikonlahtea.

Beautiful Dreamer -­risteilijän matkustajat ovat nauttineet Meksikonlahden maisemista ja laivan monipuolisesta ohjelmasta, kunnes neljäntenä päivänä laivasta sammuvat äkkiä kaikki virtalähteet ja yhteydet ulkomaailmaan. Samaan aikaan matkustajien keskuudessa alkaa levitä hallitsematon kulkutauti. Pimeässä laivassa syntyy pian paniikki, kun apua ei miehistön lupauksista huolimatta ala kuulua. Ja miksi käytävällä on vilahtavinaan lapsi, vaikka risteily on K­-18? Kun myrsky nousee, luksusloma on muuttunut painajaiseksi, jota ei pääse pakoon. (takakansiteksti)

Aiemman teoksen lento-onnettomuusteema oli kyllä jännittävä, mutta siitä jäi "se jokin" puuttumaan. Ehkäpä siksi tämä uudempi kirja ehti odotella hyllyssäni niinkin pitkään - kaipa sitä jotenkin pelkäsi että tämäkin kirja osoittautuu pieneksi pettymykseksi. Kaikeksi onneksi tämä kuitenkin vaikutti paremmalta ja vähemmän sekavalta. Tarinaa kerrotaan useamman eri henkilön näkökulmasta, mutta siinä pysyi hyvin "kärryillä". Risteilyllä on mukana (huijari)meedio Celine avustajineen sekä monilukuinen joukko hänen Ystäviään. Neljäntenä risteilypäivänä laivalla alkaa tapahtua kummia, ja kun yhdestä hytistä löydetään ruumis, kaaoksen ainekset ovat valmiina. 

Näen samanaikaisesti sekä heikkoutena että vahvuutena sen, että tapahtumia ei liiemmin selitellä. Tämä tietysti jättää tarpeeksi tilaa lukijan omille tulkinnoille, mutta ehkä hitusen enemmän suuntaviivoja siitä, mistä oikeasti oli kyse, olisin kaivannut. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta

Goodreads-tähdet: 3 tähteä

Kirjan tietoja: 

Sarah Lotz: Day four 

Suomentanut J. Pekka Mäkelä 

Karisto, 2015 

385 sivua

Toinen kirja olikin sitten aika lailla erilainen, mutta osa kirjaan kootuista jutuista oli hyvinkin pelottavia. Eero Ojanen on koonnut hyytävimmistä suomalaisista kummitustarinoista kirjan Suuri suomalainen kummituskirja : kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen (Minerva 2016).

Ihmisiä ovat aina kiinnostaneet tarinat toisesta todellisuudesta, näkymättömästä maailmasta, jonka asukkaat joskus vierailevat keskuudessamme. Yliluonnolliset ilmiöt ja kummitukset elävät edelleen vahvasti suomalaisessa kertomusperinteessä.

Hyvistä tarinoista on monenlaisia versioita. Näihin kohtaamisiin on kuitenkin perinteisesti liittynyt tunne siitä, että ”tässä paikassa on jotain selittämätöntä”, ”täällä on joku muukin kuin minä”. Tavallisesti tarinoiden keskushahmona on kuollut ihminen, joka jostain syystä ja jossain muodossa on jäänyt elävien keskelle. Kummitus voi olla joku hyvin tiedossa oleva henkilö, kuten talon entinen asukas tai muuten tiettyyn paikkaan sidoksissa oleva persoona. Usein kummitus liittyy jollain tavalla selvittämättömiin asioihin, rikokseen tai muuten äkkinäiseen kuolemaan.
Mellastelevat, räyhäävät ja pelottavat kummitukset ovat oma lajinsa, mutta monesti kummittelu loppuu siihen, kun sen taustalla oleva selvittämätön asia on saatu jollain tavalla kuntoon. Mutta kummitus voi olla myös sanansaattaja, enkeli tai pelkkä ennakkoaavistus, joka ilmoittaa jostain tulevasta tapahtumasta tai varoittaa etukäteen vaarasta. Joskus näkymättömät kädet ovat viimehetkellä pelastaneet onnettomuudelta tai johdattaneet turvaan. (takakansiteksti)

Suurin osa kirjan kummitustarinoista oli minulle entuudestaan tuttuja, eikä kirja oikeastaan antanut mitään uutta. Tästä jäi vähän mitäänsanomaton olo. Ei muuta sanottavaa. :/

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 2 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Eero Ojanen: Suuri suomalainen kummituskirja : kotimaiset kauhutarinat kautta aikojen
Minerva, 2016
240 sivua

Teresa Myllymäki: Karhulehto

"Maailmallakin mainetta niittäneen Fourth Dimension -yhtyeen solisti ja keulakuva Riko Torppa on viime yönä menehtynyt Santarannalla sattuneessa rajussa ulosajossa."
Vappulukuhaasteen aikana lukemani romaani alkaa lehtiuutisella, jossa kerrotaan kirjan päähenkilön Iriksen elämän suurimmasta tragediasta, hänen vastavihityn aviomiehensä kuolemasta 31-vuotiaana.
Karhulehto on kirjan tärkeä paikka, tavallinen suomalainen metsä, josta hiljaa kulkiessaan löytää aina uusia ulottuvuuksia. Sinne Iris on kulkenut pienestä pitäen, kiivennyt mahtavalle Karhunkivelle rauhoittumaan ja saamaan lohtua. Nytkin, suuressa surussa, metsän mystiikka kutsuu häntä. Se, mitä Iris metsästä löytää, onkin jotain paljon isompaa kuin hän olisi koskaan osannut odottaa.
Romaanin tapahtumat vievät takautumien avulla 1900-luvun alkuun, sota-aikaan ja lopulta nykypäivään, joka saa selityksensä menneisyydestä. Vaikka suru, mustasukkaisuus ja kuolema ovat kirjassa vahvasti läsnä, on kirjan tärkein sanoma kuitenkin ikuinen rakkaus. (kustantajan esittelystä)

”Melodinen hevi on aina saanut ajatukseni lentämään. Karhulehdon tunnelma on Stratovariuksen kappaleesta When the Night Meets the Day. Kuunneltuani biisin satoja kertoja tajusin, että minun täytyy kirjoittaa tämä tunne paperille. Itse tarina lähti kehkeytymään Timo Kotipellon biisistä Beauty Has Come. Kuvaus surusta, jota kirjan Iris kokee rakastettunsa menetettyään, syntyi tätä laulua kuunnellessa.” (Reuna Bulletin 2/2015, kevään 2016 uutuudet)

Stratovarius ja Timo Kotipelto uppoavat minullekin mainiosti, joten kun näin ennakkotietoja tästä kirjasta, oli kirja pakko varata saman tien. Teresa Myllymäen Karhulehto (Reuna 2016) täyttikin odotukset moninkertaisesti. Vaikka aihe on raskas ja tapahtumat traagisia, kerronta kulkee sujuvasti. Tarina alkaa 1980-luvulta, juuri Rikon kuoleman jälkeen. Iiris käy läpi suurta suruaan ja monien suomalaisten tavoin saa lohtua luonnosta. Jo lapsuudesta rakas paikka, Karhunkivi, käy entistä tärkeämmäksi. Mutta ennen kuin Iiris voi jatkaa elämäänsä eteenpäin, hänen täytyy käydä läpi niin oma lähihistoriansa kuin myös kurkistella ajassa taaksepäin aina 1900-luvun alkupuolelle asti. Apuna muisteluissa ja myötäelämässä on Santajärven pitkäaikaisin ja rakastetuin kirjastonhoitaja neiti Karhu. 

Romaanin tapahtuma-ajat liikkuvatkin melkoisen laajalla skaalalla, mutta vaikutelma ei silti missään vaiheessa ole sekava, vaan kaikkien aikakausien mukanaolo on perusteltua. Tapahtumien edetessä kohti loppuaan tullaan jo nykyaikaan, aina vuoteen 2014 asti, jolloin Rikon kuolemasta tulee kuluneeksi 30 vuotta. Kirjan alku ja loppu kietoutuvat hienosti, joskin surullisesti yhteen, kun kirjan päättää jälleen lehtiuutinen, jossa kerrotaan onnettomuudesta. 

Synkähköstä aiheestaan huolimatta kirjan pohjasävy on toivoa täynnä. Siksipä sen lukeminenkin varmaan oli niin helppoa ja mukavaa, suorastaan lukuiloa. :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Teresa Myllymäki: Karhulehto
Reuna, 2016 
167 sivua

Vappulukuhaasteen lyhyet erikoiset, osa 2

Viimeinen vappuna luettu lyhyempi erikoinen on Kummalinnun munia 1 : sadan sanan tarinoita (Osuuskumma 2014), ja tämä on näistä kolmesta ehdottomasti erikoisin, positiivisessa mielessä. 

Kuten kirjan esipuheessakin todetaan, kirja on Osuuskumma-kustantamon ensimmäinen raapaleantologia. Raapaleet ovat tasan sadan sanan tarinoita, joissa pitää olla juonen kaari (eli alku, kliimaksi ja loppu). Kirjailija Anne Leinonen on kiteyttänyt raapaleiden ytimen näin: 
"Jos runous tiivistyy aforismiksi, niin novelli kiteytyy raapaleeksi."

Antologiassa on mukana raapaleita seuraavilta tekijöiltä: Maria Carole, Maija Haavisto, Magdalena Hai, Janos Honkonen, Jussi Katajala, Mixu Lauronen, Anne Leinonen, Erkka Leppänen, J.S. Meresmaa, Anni Nupponen, Tarja Sipiläinen, Shimo Suntila, Christine Thorel ja Kari Välimäki. 

Kokonaisen tarinan mahduttaminen sataan sanaan kuulostaa mahdottomalta, mutta niin vain tekijät ovat siinä onnistuneet. Pikku kirjanen on pullollaan toinen toistaan oivaltavampia, tiiviitä tarinoita. Niiden lyhyyden vuoksi niistä on vaikeaa kertoa kovinkaan paljon paljastamatta koko ideaa, siispä tyydyn listaamaan suosikkiraapaleeni, siinä järjestyksessä jossa ne kirjastakin löytyvät: 

• Mixu Lauronen: Oodi urheiluselostajille 
• Erkka Leppänen: Vanhushoitoa 
• Kari Välimäki: Siamilaiset
• Magdalena Hai: Rasmuksen puhelin 

Monta, monta muutakin olisin tässä voinut mainita, mutta noissa neljässä oli ehkä eniten sitä jotakin. Antologian kakkososa meni saman tien varaukseen. :) 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 5 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Kummalinnun munia 1 : sadan sanan tarinoita
Toimittaneet Mixu Lauronen ja Christine Thorel
Osuuskumma, 2014 
132 sivua 

Vappulukuhaasteen lyhyet erikoiset, osa 1

Suurin osa vappulukuhaasteen aikana lukemistani kirjoista oli suht paksuja järkäleitä. Mukaan mahtui kuitenkin muutama lyhyempi välipalakirja, joista nyt jotakin: 

Virolaisen Andrus Kivirähkin mainio kertomuskokoelma Koiranne alkaa kohta kukkia (Otava 2016) oli erinomaisen hykerryttävää lukemista. Luin näitä töissäkin työkavereille ääneen, ja oi kuinka meillä kaikilla oli niin mukavaa... 

Yhtenä aamuna Valtteri huomasi, että koira oli vatsapuolelta keltainen. Seuraavana päivänä Pontuksen korvista kasvoi punaisia karvoja. Nyt huolestui jo isäkin.

Koira joka vaihtaa väriä - oletko kuullut mitään kummempaa! Kohta olet. Koirankakkapökäle ihastuu voikukkaan, purkalle kasvavat raajat, lusikka ryhtyy merirosvoksi. Ja entä sitten liidunsyöjät, joista isoisä jankuttaa? Roni päättää selvittää, oliko koulussa ennen hauskempaa. 

Pähkähullua ääneen luettavaa! Lennokkaita tarinoita lukemaan opetteleville! Viron suosikkihumoristin absurdit lastenkertomukset ovat saaneet arvoisensa tulkinnan - ne ovat iloksi myös aikuisille. Kirjan on suomentanut tunnettu sanamaija Heli Laaksonen, ja ilkikuriset kuvat on tehnyt Joel Melasniemi. (takakannesta)

Kirjan 21 kertomusta on jaoteltu vuodenaikojen mukaan. Omat suosikkikertomukseni ovat:  

• Isän sukat - Äiti löytää siivotessaan isän sukat sängyn alta. Niitäpä ei saakaan siirrettyä sieltä pois, vaan ne yrittävät näykkiä. Syykin löytyy: sukilla on pieni pilkullinen muna, jota ne hautovat!

• Levoton vieras - Emil istuu kotona piirtämässä, kun naapurin Hannes tulee houkuttelemaan häntä leikkimään. Emil ei kuitenkaan jouda... ja lopulta Hannekselle käy hassusti!

• Kirjava koira - Aamulla Valtteri huomaa, että Pontuksen karvat ovat vaihtaneet väriä. Tuulisena päivänä sen turkki lähtee tuulen mukaan isoina tukkoina. Lopuksi karvat putoavat kokonaan. Keväällä Pontus kasvattaa uudet, hennonvihreät karvat - mutta mikä ihme onkaan häntään kasvava punertava patti?

• Pikku paukku - Mikko ja Ville ovat päiväkoti-ikäiset kaverukset, jotka tykkäävät paukutella. Martta on jo iso tyttö, ja hän väittää ettei koskaan paukuttele! Pojat ovat kuitenkin varmoja, että Martan mahassa on paukku vankina, ja päättävät auttaa sitä…

Mistä kirja minulle: kirjastosta

Goodreads-tähdet: 5 tähteä 

Kirjan tietoja: 

Andrus Kivirähk: Kaka ja kevad (c) 2009

Suomentanut Heli Laaksonen, kuvittanut Joel Melasniemi

Otava, 2016

79 sivua

Siri Kolu on myös kirjoittanut varsin lennokkaan tarinan, kirjaimellisesti. Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016) on elämänmuutosromaani Petrasta eli Peetusta. Peetu on aina tiennyt olevansa poika, vaikka näyttääkin enemmän tytöltä. Vielä hetken. 

”Mä en ole sun tyttösi, ja jos mä en voi olla sun poikasi, mä en voi olla sun lapsesi enää.” 

Peetu odottaa. Kesän jälkeen Peetun hoidot jatkuvat leikkauksella. Se on tehtävä, jotta hän voi tulla omaksi itsekseen. Ja vaikka itseksi tulemisen hinta on kallis, Peetu on valmis maksamaan sen. Sillä ei ole syvempää onnea kuin olla se joka on.

Isä helpottaa Peetun odotusta antamalla parhaan mahdollisen lahjan: kymmenen purjelentoa, kymmenen hetkeä kiinni taivaan reunassa. Ilmassa Peetu ja isä jakavat keveyden, jossa sanatkin tulevat vapaammin ja voi puhua, ihan kaikesta. (takakannesta) 

Isä ja Peetu jakavat piinaavan odotusajan pienessä purjelentokoneessa. Kymmenen lentokerran aikana ehditään puhua monenlaista - tai olla puhumatta. Jokainen lento (ja kirjan luku) on nimetty erikseen: isälento, rehellisyyslento, riitalento, voimalento, rakkauslento, velilento, vapauslento, pelkolento, äitilento ja, viimeisenä lentona Peetun 18-vuotispäivänä, muutoslento. Hieno kirja tärkeästä aiheesta, tällaisia pitäisi olla ehdottomasti enemmän.

"Minua katsoo takaisin aurinkoinen horisontti, jossa on minulle luvassa kaikenlaista hyvää." (s. 110)

Mistä kirja minulle: kirjastosta

Goodreads-tähdet: 4 tähteä

Kirjan tietoja: 

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin : elämänmuutosromaani 

Otava, 2016

112 sivua 

Dolores Redondo: Näkymätön vartija (Baskimaan murhat #1)

Navarran ikimetsän sydämestä, Baztanjoen penkalta löydetään teinitytön ruumis makaaberissa asetelmassa. Poliisi yhdistää rituaalimurhalta vaikuttavan tapauksen aiempaan surmatekoon. Pian huhut lähtevät liikkeelle Baztanin laaksossa, missä muinaiset uskomukset elävät yhä. Voisiko asialla olla basajaun, kansantarinoista tuttu metsän näkymätön vartija? 
Rikostutkinnan saa johdettavakseen määrätietoinen ylikonstaapeli Amaia Salazar, joka palaa vastentahtoisesti juurilleen vanhaan kotikyläänsä. Tutkinnan edetessä Amaia joutuu ratkomaan vanhoja ristiriitoja sisartensa kanssa ja kestämään kollegoidensa kateutta. Tappajan vaaniessa seuraavaa uhriaan kammottava perhesalaisuus palaa piinaamaan Amaiaa painajaisen lailla. (takakansiteksti)

Alan lämmetä dekkareille yhä enemmän ja enemmän! Olen aina kuvitellut etten tykkää niistä, mutta yleensä aina yllätyn positiivisesti kun jotain kokeilen lukea. Niin kävi tämänkin Dolores Redondon Näkymättömän vartijan (Gummerus 2015) kanssa. Yhteistä näille miun-maun-mukkaisille dekkareille on se, että niihin on yleensä yhdistetty jotain muutakin, mieluiten jotakin yliluonnolliseen viittaavaa. Ja näinhän on asia Näkymättömän vartijankin kohdalla. Monenlaisista yliluonnollisista otuksista olen kuullut ja lukenutkin, mutta baskien basajaunit olivat vielä tähän mennessä täysin minulle tuntemattomia. 

Toisekseen tykkäsin kirjasta siksi, että on aina virkistävää lukea jostain muuta kuin suht tavallisesta, perinteisestä anglo-amerikkalaisesta tai kotimaisesta kulttuurista. Ja ehkä vielä tärkeämpänä seikkana tästä kirjasta tulee mieleen se, miten hienosti siinä kerrotaan naisten asemasta vielä tänäkin päivänä niin miehisessä maailmassa. Päähenkilö Amaia on sisariaan modernimpi, opiskellut ja matkustellut ja jättänyt kotikylänsä. Toisaalta, hänellä on siihen melko radikaalit syytkin, jotka ovat lähestulkoon pakottaneet hänet ratkaisuihinsa. Nämä perheen sisäiset ristiriidat ja suorastaan kammottavat tilanteet tuodaan kirjassa esille takautumina ja Amaian toistuvina painajaisina. 

Vappulukuhaasteen lisäksi tämä kirja edistää kaunokirjallista maailmanvalloitusta, vuorossa tietenkin Espanja. Vaikkakin... tämä kirja(sarja) sijoittuu Baskimaahan, joka on Espanjan itsehallintoalue samalla tavalla kuin Ahvenanmaa Suomessa. Ei kuitenkaan ruveta halkomaan hiuksia. :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja: 
Dolores Redondo: El guardián invisible
Suomentanut Sari Selander
Gummerus, 2015
476 sivua

Jane Mendelsohn: Minä olin Amelia Earhart

Heinäkuun toisena päivänä 1937 maailmanympärilennolla ollut Amelia Earhart ja hänen lentosuunnistajansa Fred Noonan kadottavat radioyhteyden ja häviävät ikuisiksi ajoiksi Tyynenmeren aaltoihin. Tästä todellisesta tapahtumasta Jane Mendelsohn on punonut mielikuvitustarinan, joka johdattaa lentäjäkaksikon autiolle saarelle, kaiken yhteyden maailmaan kadottaneiksi robinsoneiksi, ja viimein kuoleman tuolle puolen - rakkauteen. 
Mendelsohnin yhtaikaa sekä runollinen että maagisen väkevä esikoisteos on viime aikojen suurimpia tuhkimotarinoita amerikkalaisessa kustannusmaailmassa, täydellisestä tuntemattomuudesta myyntilistojen kärkeen kivunnut voimannäyttö. (takakannesta)

Tämä kirja, Jane Mendelsohnin Minä olin Amelia Earhart (Gummerus 1997), oli varta vasten etsittyä täsmälukemista Helmet-lukuhaasteeseen. Kohta 23 kehottaa lukemaan "Oman alansa pioneerinaisesta kertovan kirjan", koska Miina Sillanpään, Suomen ensimmäinen naisministerin, syntymästä on kulunut 150 vuotta. Ensimmäinen "pioneerinainen", joka tuli mieleeni, oli juuri Amelia Earhart, ilmailun uranuurtaja ja yksi ensimmäisistä naislentäjistä. 


"Oli vuosi 1937. Olin kauniimpi kuin koskaan, mutta surumielisyyden aura leijui mukanani kuin komeetan pyrstö. Minusta tuntui kuin olisin jo elänyt elämäni kokonaisuudessaan, olinhan lentänyt yli Atlantin ja tehnyt useita maailmanennätyksiä. -- 
Muistan: lennän maailman ympäri. Lennän kaksimoottorisella Lockheed Electrallani Tyynenmeren yllä jossakin Uuden-Guinean rannikon ulkopuolella ja olen eksynyt. -- 
Tämä on kertomus siitä mitä minulle tapahtui kun kuolin. Tämä on myös minun elämäntarinani. Tarina kohtalosta, sallimuksen ja onnenlahjojen alkemiasta. Pohdin sitä joskus sädehtivän auringon alla. -- 
Kun nyt ajattelen entistä elämääni, ajattelen sitä unennäkönä. Siinä unessa minä olen muuan toinen. Siinä unessa olen aikani kuuluisin naislentäjä, sankaritar. Olen Amelia Earhart." (s. 8-9)

Kirjaa oli jokseenkin hämmentävä lukea, ihan jo kerrontamuotojen puolesta. Välillä äänessä on Amelia itse, välillä hänestä puhutaan kolmannessa persoonassa. Erottavana tekijänä saattaa olla vain kappalejako. Minun järjestelmälliselle luonteelleni ratkaisu ei ollut paras mahdollinen, vaan lähinnä ärsyttävä, tuntui turhalta kikkailulta. Vaan kun tästä pääsi yli, kirja oli varsin viihdyttävä ja mielenkiintoinen tulkinta. Mitä Earhartille oikeasti tapahtui? Se lienee selvää, että kone putosi. Sitä ei vain varmuudella ole vieläkään löydetty. Ja mitä tuohon takakansitekstissäkin mainostettuun rakkauteen tulee... se puoli kyllä tuntui jotenkin päälleliimatulta, ei hirveästi vakuuttanut.

Helmet-haasteen lisäksi kirja osallistui vappulukuhaasteeseen.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Jane Mendelsohn: I was Amelia Earhart (c) 1996
Suomentanut Marja Alopaeus
Gummerus, 1997
158 sivua