3 x "lukihan tuon"

...eli kun enempää sanottavaa ei ole niin mennään sitten tällaisella postauksella. Alkuvuoden aikana olen lukenut useampiakin kirjoja, jotka ovat periaatteessa olleet ihan ok lukukokemuksia (siis parempiakin olisivat voineet olla, toisin sanoen), mutta en oikein osaa sanoa niistä mitään. Täysin en kuitenkaan halua niitä sivuuttaa, siksipä niputetaan kirjat yhteen.

Pitkäaikaisen suosikkikirjailijani Tuija Lehtisen ensimmäinen varsinainen dekkari Väärä vainaja (Crime Time 2016) aloittaa Erja Revon tutkimuksia -sarjan.

Erja Repo on juuri lopettanut pitkän poliisiuransa, mutta moottoripyöräreissu Keski-Eurooppaan saa yhä odottaa. Äitinsä kuolinpesää siivotessaan Erja päätyy selvittelemään lapsuudenystävänsä ongelmia. Tämän tytär on vakuuttunut, että hänen edesmenneen kummitätinsä uurnassa on väärän vainajan tuhkat. 
Missä on kummitäti Outi Liinoja ja kuka on haudattu hänen sijastaan? Entä mihin on huvennut Outin lupailema perintö? Kivikasvoinen ex-poliisi kiinnostuu tahtomattaankin oudosta tapauksesta. 
Tutkimukset kuljettavat Erjaa pitkin pääkaupunkiseutua aina Leppävaaran Tornista Pähkinärinteen pubeihin. Erja saa huomata, ettei poliisityö olekaan niin helppoa ilman rikoslaboratoriota ja virkamerkkiä. Kaiken kukkuraksi juttuun sotkeutuu vanhoja tuttuja, kuten lipevä iltapäivälehden rikostoimittaja ja Erjan aikanaan vankilaan toimittama pikkurikollinen. (takakannesta)

Tämä kirja jäi minulle vaisuksi, mutta pitänee katsoa mitä sarjan seuraava osa tuo tullessaan. 

Mistä kirja minulle: oma ostos
Goodreads-tähdet: 2 tähteä
Kirjan tietoja: 
Tuija Lehtinen: Väärä vainaja (Erja Revon tutkimuksia #1)
Crime Time, 2016
218 sivua

Tammen Keltaisen kirjaston 295. osa on Herta Müllerin Sydäneläin (Tammi 2009). Löysin sen kirjastomme kierrätyskärrystä joskus viime vuoden puolella ja päätin tutustua täysin tuntemattomaan. 

Sydäneläin on tiivis ja vaikuttava kertomus neljän nuoren ihmisen ystävyydestä ja kohtaloista diktatuuriajan Romaniassa. Kertoja on tyttö joka tulee maalta yliopistokaupunkiin opiskelemaan. Hän tutustuu kolmeen miesopiskelijaan, joilla on sama ajatusmaailma ja sama kiinnostus kiellettyyn kirjallisuuteen. He asuvat ankeissa asuntoloissa, kuusi samassa huoneessa, ainoana yksityisalueenaan matkalaukku sängyn alla. 
Asuntolatoveri Lolan itsemurha - tai murha - saa salaisen palvelun kiinnostumaan kirjan minästä ja sitä kautta koko hänen tuttavapiiristään. Heidän matkalaukkujaan pengotaan, kirjeitä avataan, tapaamisia vakoillaan. 
He saavat kokea saman kohtalon kuin niin monet Ceausescun Romaniassa: kaksi tekee itsemurhan, kaksi saa luvan muuttaa Saksaan kamppailemaan toimeentulovaikeuksien, raskaiden muistojen ja hämärien uhkausten kanssa. 
Romaanin päähenkilöiden traagiset tarinat ja käsinkosketeltavan elävät muistot lapsuudesta maaseudulla, viiltävä satiiri diktatuurin toteuttajia kohtaan sekä arkipäivän elämän groteskin koomiset piirteet punoutuvat yhteen kiihkeän runolliseksi ja järkyttäväksi kokonaisuudeksi. (kirjan kansiliepeestä)

Vaikeasti aukeava kirja. Jotain "jännää" tässä oli, mutta en ihan täysin tainnut tavoittaa sitä. En tiedä, aukeaisiko paremmin uusintalukemisella? Nappaan tämän kirjan joka tapauksessa maailmanvalloitukseen mukaan, maa on siis tietenkin Romania.

Mistä kirja minulle: kirjaston kierrätyskärrystä
Goodreads-tähdet: 2 tähteä
Kirjan tietoja: 
Herta Müller: Herztier 
Suomentanut Raija Jänicke
Tammi, 1996 (toinen painos 2009)
206 sivua

Myös Lassi Hakulinen on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija. Hänen toinen romaaninsa Syysjuhannus (Myllylahti 2016) on dekkarin sävyjä saava sukuromaani. 

Sinun isäsi tappoi minun isäni.
Tapani Bergholm lausuu perunkirjoitustilaisuudessa Tomi Ylijoelle sanat, jotka käynnistävät Tomin matkan hänen isänsä Tuomaksen tuntemattomaan menneisyyteen. Isä oli tehnyt salaisen testamentin Tapanille, mutta miksi? Alun Tomi saa kuulla Tapanilta, loppu on hänen itsensä selvitettävä, mutta palapein osat eivät muodostakaan selkeää kuvaa. 
Syysjuhannus on kertomus isistä ja pojista: Tuomaasta ja Tomista, Alposta ja Tapanista. Se vie lukijan Tomin seurassa matkalle sota-ajan vaikeisiin ja vaiettuihin tapahtumiin. Niistä Tuomas ei ole pojalleen koskaan kertonut. Edetessään selvityksessään Tomi ymmärtää miksi: totuus on vaikea eikä koskaan yksiselitteinen. Jännitys tihentyy, ja viimeisen palan Tomi löytää lopulta Inarijärven saaresta. On tullut aika nähdä kuva menneestä. (takakannesta) 

Mielenkiintoisesti rakennettu palapeli suvun salaisuuksista. Pitänee tsekata myös Hakulisen esikoinen Laatokan sini (Myllylahti 2014).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Lassi Hakulinen: Syysjuhannus
Myllylahti, 2016
211 sivua

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Helmet 2016 -lukuhaaste etenee pitkästä aikaa, kun sain luettua Toni Morrisonin upean teoksen Sinisimmät silmät (Tammi 1994). Kirjalla kuittaan haasteen kohdan 38: jossain päin maailmaa kielletty kirja. Kirjailijan 1993 saamasta Nobelin palkinnosta huolimatta 

"Sinisimmät silmät on joutunut jatkuvan sensuurin kohteeksi. The American Books Library Associationin Banned Books -listalla se sijoittui 1990-luvulla 34. sijalle, ja 2000-luvulla 15. sijalle - ja vuonna 2014 jo neljänneksi. Perusteluissa teosta pidettiin hyökkävänä, seksuaalisesti suorasukaisena, väkivaltaisena ja jopa sosialistis-kommunistisen ohjelman osana." (Keltaiset esseet, Tammi 2016, s. 80)

Sinisimpien silmien tapahtumapaikkana on Toni Morrisonin kotikaupunki Ohion Lorain 1940-luvun alussa ja kertojana on pieni musta koulutyttö Claudia. Tarinan keskipisteenä on köyhä Breedloven perhe, jonka tytär Pecola on Claudian koulutoveri. Hyljeksitty ja kiusattu Pecola pitää itseään auttamattoman rumana. Hän ihailee yli kaiken Shirley Templeä ja rukoilee joka ilta, että saisi samanlaiset siniset silmät kuin tällä on; hän uskoo että silloin hänen ankea elämänsä muuttuisi kuin taikaiskusta. 
Niin mahdoton kuin Pecolan toive onkin, se tavallaan toteutuu. Mutta tämä toteutuminen ei voi merkitä hänelle onnea vaan siinä huipentuu suunnaton murhenäytelmä, joka juontaa juurensa hänen omien vanhempiensa kohtaloista ja amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteista ja arvostuksista. tätä murhenäytelmää alleviivaa toistuva, stereotyyppinen kuva valkoisen amerikkalaisen malliperheen idyllistä. (kirjan kansiliepeestä)

Tämä oli vaikea kirja lukea ja tästä on vaikea kirjoittaa... mutta yritetään kuitenkin. 

Kirjan tapahtuma-aikaan, 1940-luvulla, maailma (ja varsinkin Amerikka) oli selkeän mustavalkoinen: valkoiset ovat valkoisia ja mustat mustia, ja näin sen tulee olla hamaan maailman tappiin asti. Ei mitään välimuotoja eikä harmaita alueita. Tämä jaottelu oli selvää niin valkoisille kuin mustillekin, samoin kuin valkoisten "paremmuus" tai "ylemmyys", joka tehtiin kaikille selväksi jo aapisesta alkaen. 

Mustien kokema alemmuudentunne on käsinkosketeltava, mutta kaikkien hiljaa hyväksymä asia. Ajan kauneusihanne on tietenkin valkoinen, ja tätä vastaan kirjan kertoja Claudia kapinoi omalla tavallaan. Pecola puolestaan alistuu vallitseviin olosuhteisiin, vaikka rukoileekin hartaasti sinisiä silmiä. 

Pecolan kohtalo on kuitenkin toinen, kuten jo kirjan prologi-osiossa paljastuu:

"Vaikkei tästä puhuta, niin syksyllä 1941 ei ollut kehäkukkia. Me luulimme silloin, että kehäkukat eivät kasvaneet, koska Pecola oli isästään raskaana. Pieni tutkimus ja paljon pienempi surumieli olisivat osoittaneet meille, etteivät meidän siemenemme olleet ainoat, jotka eivät itäneet; kenenkään eivät itäneet. [--] Kesti kauan ennen kuin siskoni ja minä myönsimme itsellemme, ettei siemenistämme versoisi vihreän häivääkään. [--] Olimme kylväneet siemenemme oman pikku palstamme mustaan multaan, aivan kuten Pecolan isä oli kylvänyt siemenensä oman palstansa mustaan multaan. Meidän viattomuutemme ja uskomme eivät olleet yhtään hedelmällisempiä kuin hänen himonsa tai epätoivonsa. Nyt on selvää, ettei kaikesta siitä toivosta, pelosta, himosta, rakkaudesta ja surusta ole jäljellä muuta kuin Pecola ja taipumaton maa. Cholly Breedlove on kuollut; samoin meidän viattomuutemme. Siemenet kuihtuivat ja kuolivat; samoin Pecolan vauva.
Muuta sanottavaa ei oikeastaan olekaan - paitsi miksi. Mutta koska miksi on hankalasti käsiteltävä, on tyydyttävä ottamaan selvää kuinka." (s. 9)

Kirjan neljässä vuodenaikojen mukaan nimetyssä osiossa otetaan selvää kuinka Pecolalle kävi niin kuin kävi - ja ehkä vähän myös miksi. Helmet-haasteen lisäksi oma sivuprojektini So American etenee Ohioon.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Toni Morrison: The bluest eye (1970)
Suomentanut Seppo Loponen
Tammi, 1994
208 sivua

E.L. Doctorow: Marssi

Häpeäkseni myönnän, että vaikka historia onkin lempijuttujani, aina vain löytyy aiheita, joista tiedän todella vähän. Yhdysvaltain sisällissota kuuluu näihin aiheisiin - tietoni perustuvat lähinnä muinaiseen Tuulen viemää -elokuvaan... Niinpä päätin tarttua tilaisuuteen sivistää itseäni, vaikkakin fiktiivisen teoksen muodossa. E.L. Doctorowin Marssi (Tammi 2007) vaikutti lupaavalta. 

Doctorowin mahtava sotaromaani Marssi keskittyy Yhdysvaltain sisällissodan kiihkeään loppuvaiheeseen. Poltettuaan Atlantan vuonna 1864 pohjoisvaltioiden armeijan kenraali William Sherman marssittaa kuusikymmentuhantisen sinitakkijoukkonsa kohti itää. He etenevät Georgian kautta rannikolle ja sen jälkeen Etelä- ja Pohjois-Carolinaan. Välillä joukot taistelevat konfederaation harmaatakkeja vastaan, välillä ne hävittävät kaupunkeja ja ryöstelevät etelän plantaaseja. Samalla joukkojen vaellukseen yhtyy paikallisia asukkaita, sekä vapauden saaneita orjia että sotaa pakenevia valkoisia. 
Tarinan valokeila poimii vaeltavasta massasta vuorotellen keskeiset henkilöt: nuoren ja määrätietoisen orjatytön Pearlin, hänen mieleltään järkkyneen emäntänsä Mattie Jamesonin, etelävaltiolaisen tuomarin tyttären Emily Johnsonin, hirttotuomiolta välttyvät ja värikkäisiin seikkailuihin päätyvät sotamiehet Arlyn ja Willin, aavemaisen kylmäverisen ja taitavan lääkärin Wrede Sartoriuksen, joka esiintyi jo Doctorowin Vesilaitoksessa, hameiden perässä ryntäilevän kenraalin Judson Kilpatrickin, yksityistenkin huolien kanssa painiskelevan Shermanin itsensä ja monet muut. Tuloksena on kaleidoskooppimaisen värikäs ja samalla väkevän todentuntuinen ja tunteisiin vaikuttava kuva Yhdysvaltain historian pahimmasta tragediasta, jonka vaikutukset eivät ole vieläkään laantuneet kokonaan. (kannen etuliepeestä) 

Kirjan lukeminen lähti jotenkin hitaasti liikkeelle, mutta lopulta teksti alkoi vetää mukanaan. Luulen, että yksi suuri syy lukemisen hitauteen ja tietynlaiseen "vastenmielisyyteen" tulee tuntuvasti esille heti kirjan aloituslauseesta, vai pitäisikö sanoa -virkkeestä: 

"Kun joku aamuviideltä jyskytti ovea ja huusi ja Mattien aviomies John loikkasi vuoteesta kaapaten kiväärinsä ja samalla kertaa herännyt Roscoe tulla tömisteli avojaloin piharakennuksesta, Mattie kietaisi kiireesti aamutakin ympärilleen, mieli jo varautuneena sodan hätään, mutta sydämessä ahdistus siitä, että se nyt lopultakin oli tullut, ja hän riensi portaita alas ja näki avoimesta ovesta lampunvalossa pylväskuistin rappusten juurella kaksi hevosta, jotka kupeet höyryten kohottelivat päätään hurjistunut ilme silmissä, ja niiden ajomiehen, joka vielä tässäkin tilanteessa osoitti ilmeetöntä kärsivällisyyttä, ja vaunuissaan seisova nainen ei ollut kukaan muu kuin Mattien täti Letitia Pettibone, omaa sukua McDonough, iäkkäät kasvot tuskasta vääntyneinä, hiukset sekavana takkuna; tämä niin hienon kasvatuksen saanut nainen, tämä leskirouva, joka lähestulkoon määräsi Atlantan huvikauden tapahtumista, seisoi nyt vaunuissa kuin tuhoa ennustava noita-akka, joksi hän totisesti osoittautuikin." (s. 9)

Huh! Tämä kokonaisuus aloittavasta isosta kirjaimesta lopun pisteeseen vei sivun tekstimäärästä puolet. Luin tämän pätkän moneen kertaan ennen kuin siitä alkoi saada jonkinlaista tolkkua. Onneksi jatko oli sujuvampaa, mutta vähän vastaavan tyyppisiä rakenteita tuli vastaan pitkin kirjaa. 

Muuten pidin kirjasta kovasti. Henkilöhahmot (joita muuten oli ihan riittävästi) tuntuivat eläviltä, välillä ärsyttäviltä ja raivostuttaviltakin, mutta useimpiin oli helppo samaistua. Mielestäni kiinnostavin henkilö oli Pearl, lähes valkoihoinen orjatyttö, joka osoittautuu entisen isäntänsä tyttäreksi. Pearl on hyvin nuori, mutta kasvaa melkoisiin mittoihin marssin aikana.

Pitkästä aikaa piste maailmanvalloitukseen; tällä kirjalla kuittaan Yhdysvallat käydyksi. :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
E.L. Doctorow: The march (2005) 
Suomentanut Kalevi Nyytäjä 
Tammi, 2007
434 sivua

Svetlana Aleksijevitsh: Tsernobylista nousee rukous

Helmet-haasteen kohtana 24 on Kirjasammon päivän täkynä tämän vuoden aikana ollut kirja. Kolmisen viikkoa sitten, 26.4.2016, päivän täkynä oli Svetlana Aleksijevitshin kirja Tsernobylista nousee rukous (Tammi 2015). Samaisena päivänä tuli kuluneeksi 30 vuotta Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. 

Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2000, ja tämä uusi painos on laajennettu ja päivitetty versio.

Tsernobylin ydinvoimalassa 26.4.1986 tapahtunut räjähdys ja tulipalo oli valtava ympäristökatastrofi, ehkä laajin onnettomuus Euroopassa sitten toisen maailmansodan. Siitä kuitenkin puhutaan ja tiedetään yllättävän vähän - tuntuu kuin se olisi unohdettu, vaikka sen vaikutukset eivät suinkaan ole hälvenneet. 
Valkovenäläinen toimittaja-kirjailija Svetlana Aleksijevitsh kokosi kirjaansa Tsernobylista lähes kaksikymmentä vuotta. Kuten hän toteaa, Tsernobylia ei ole unohdettu, sitä ei vain ole ymmärretty. Hän vie lukijansa suoraan Tsernobylin maailmaan, antaa äänen niille joita Tsernobyl on koskettanut. 
Kirjan kertomukset ovat järkyttäviä mutta kauniita. Niissä puhuvat säteilystä sairastuneet, sille omaisensa menettäneet, kodeistaan reväistyt, autioituneisiin kyliin jääneet ja niihin muuttaneet, ne jotka vastasivat toimenpiteistä ja ne jotka eivät saaneet niistä vastata, asiaa seuranneet ja tutkineet ihmiset. Heidän tarinansa ovat tunteiden historiaa: sankaruuden ja rakkauden, surun ja neuvottomuuden, suuttumuksen ja häpeän. (kirjan kansiliepeestä) 

Vuonna 1986 täytin yhdeksän vuotta, huhtikuun lopulla olin vielä kahdeksanvuotias. Kovinkaan eläviä muistikuvia tuolta ajalta en hoksaa, mutta Tsernobylin muistan kyllä. Siitä puhuttiin paljon, mutta mitään hysterisointia en muista - joko sitä ei meillä päin ollut, tai sitten minua on suojeltu siltä. Onnettomuuden laajuuden ja koko merkityksen on oppinut ymmärtämään vasta paljon myöhemmin. Silti kirjaa lukiessa sai huomata, että tähänastinen tietämykseni on ollut melko vähäinen. 

Kirjan parasta antia ovat ihmisten tarinat. Äänensä saavat kuuluviin monenlaiset ihmiset, raivaajien omaisista johtoasemissa olleisiin henkilöihin. Kaikkien kertomuksissa toistuu sama asia: tietoa ei annettu, tai sitä ei saanut antaa. Ihmisiä uhrattiin häikäilemättä säteilylle. Nykytietämyksen valossa tällainen tuntuu aivan käsittämättömältä. 

"Ensireaktioni oli soittaa kotiin ja varoittaa vaimoa. Mutta kaikkia tutkimuslaitoksen puhelimia kuunneltiin. Voi tuota ikuista, vuosikymmenten mittaan iskostettua pelkoa! Kotona ei kukaan vielä tiedä... Tytär kiertelee konservatoriotuntien jälkeen ystävättärien kanssa kaupungilla. Syö jäätelöä. Pitäisikö minun soittaa? Siitä voisi seurata ikävyyksiä. En enää pääsisi salaisiin projekteihin... En kuitenkaan voinut olla soittamatta. Nostin kuulokkeen ja valitsin numeron: 
- Kuuntele tarkasti. 
- Mitä on tapahtunut? kysyi vaimo kahteen otteeseen kuuluvalla äänellä. 
- Shh. Sulje ikkunat ja pane kaikki elintarvikkeet muovipussiin. Vedä kumikäsineet käteen ja pyyhi kaikki pinnat märällä rätillä. Pane rätti muovipussiin ja vie se niin kauas kuin mahdollista. Ja työnnä parvekkeella kuivamassa ollut pyykki uudelleen pesukoneeseen. Älä osta leipää. Äläkä missään tapauksessa mitään piirakoita kadulta... 
- Mitä teillä siellä oikein on tapahtunut? 
- Shh. Liuota kaksi tippaa jodia lasilliseen vettä. Pese hiukset... 
- Mitä... 
En antanut vaimon jatkaa vaan katkaisin puhelun. Hänen piti itse ymmärtää, kun kerran oli saman tutkimuslaitoksen työntekijöitä. Ja jos joku valtion turvallisuuspoliisista kuunteli, hän varmaankin merkitsi varotoimisuositukset paperille itseään ja perhettään varten. 
Kello 15.30 selvisi, että Tsernobylin reaktori oli räjähtänyt..." 
(Monologi fysiikasta, johon me kaikki olimme rakastuneet; Valentin Aleksejevitsh Borisevitsh, Valko-Venäjän tiedeakatemian ydinenergian tutkimuslaitoksen laboratorion entinen johtaja)

Rankkaa luettavaa.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Svetlana Aleksijevitsh: Tsernobylskaja molitva. Hronika budustsego (1997)
Suomentanut Marja-Leena Jaakkola
Tammi, 2015
392 sivua