Yhteenveto: Apinan vuosi -lukuhaaste

Apinan vuosi on nyt ohi, ja on aika pistää pakettiin haasteen aikana luetut kirjat. Muutamat minun lisäkseni innostuivat lukemaan apinamaisia kirjoja, ja tällaisia kirjoja me sitten luimme: 

Anu (Katvealue):
Marinen seikkailut : Simpanssien kuningas
Robert van Gulik: Apina ja tiikeri
Havoc in Heaven - Adventures of the Monkey King

Heidi P (Dysphoria):
Veera Salmi: Mauri ja mini-isoveli
Roald Dahl: Nilviöt

Niina T. (Yöpöydän kirjat):
Roald Dahl: Nilviöt
Bernard Beckett: Genesis

Marika Oksa (Oksan hyllyltä):
Roald Dahl: Nilviöt
Philip Pullman: Kultainen kompassi 
Kerstin Gier: Vala

Jokke (Jokken kirjanurkka):
Dian Fossey: Sumuisten vuorten gorillat

Evaria (eli minä):
Karen Joy Fowler: Olimme aivan suunniltamme
Mo Yan: Seitsemän elämääni  
Aisopos: Faabelit 
Daniel Quinn: Ismael 
Michael Crichton: Kongo 
Minä Cheeta : omaelämäkerta  
Anna Karolina Larsson: Paviaanivarkaus 
Ulf Nilsson: Oma pieni apinani 
Pierre Boulle: Apinoiden planeetta 
Bernard Beckett: Genesis

Haasteen suosikkikirjaksi nousi Roald Dahlin mainio Nilviöt, jonka luki kolme haasteeseen osallistunutta. Hyvänä kakkosena Bernard Beckettin Genesis, jonka luki kaksi osallistujaa. Muuten kirjojen hajonta on melkoista, ja hykerryttävää on nähdä, kuinka yllättävistä kirjoista apinoita tulee vastaan! :)

Haastearvontakin on jo suoritettu, ja sen voittaja on Niina T. Jotakin apinamaista on kenties luvassa!

Apinan vuodelle voimme siis heiluttaa hyvästiksi, mutta juuri alkaneen Kukon vuoden kunniaksi on Pinon päällimmäinen -blogissa alkanut uusi lukuhaaste, hiukan eri periaatteella. Tervemenoa osallistumaan siihenkin, aion ehdottomasti itsekin ottaa haasteeseen osaa.

Haastekoonti: Apinan vuosi

Apinan vuosi on päättymässä, ja monenlaisia kirjoja mahtui tähän vuoteen ja haasteeseen mukaan. Enemmänkin olisin voinut lukea, varsinkin kun omasta haasteesta on kyse, mutta elämä on. Tässä niputettuna kaikki haasteeseen lukemani kirjat: 

Karen Joy Fowler: Olimme aivan suunniltamme
Mo Yan: Seitsemän elämääni
Aisopos: Faabelit
Daniel Quinn: Ismael
Michael Crichton: Kongo
Minä Cheeta : omaelämäkerta 
Anna Karolina Larsson: Paviaanivarkaus
Ulf Nilsson: Oma pieni apinani
Pierre Boulle: Apinoiden planeetta
Bernard Beckett: Genesis

Lukemistani kirjoista suosikkini oli Genesis. Kirja on aivan omaa luokkaansa, ja sopi hyvin haasteeseen vaikkei varsinaisesti oikeista apinoista kerrokaan. Ihmisapinoiden kyseenalaisesta asemasta ihmisten maailmassa on kirjoitettu paljon sekä faktaa että fiktiota, ja tähän kategoriaan sopivat "elämäkerrallinen" Minä Cheeta sekä fiktiiviset, mutta tutkittua tietoa apunaan käyttävät Olimme aivan suunniltamme ja Kongo. Omaa luokkaansa oli myös (Genesiksen lailla) filosofista pohdintaa sisältävä Ismael. Muutamissa kirjoissa apinat esiintyivät sivuosissa (Seitsemän elämääni, Faabelit, Paviaanivarkaus), ja pääosan apinat veivät kirjassa Apinoiden planeetta. Lastenkirja Oma pieni apinani muistutti apinoiden lempeämmästä tai humoristisemmasta roolista.


Olen kaikesta huolimatta tyytyväinen kymmeneen luettuun kirjaan. Haasteportaikolla tämä yltää erittäin uhanalaisen vuorigorillan tasolle. :)

Huomenissa (tai ensi viikon alussa viimeistään) luvassa katsausta haastesuorituksiin. Arvontaakin lupailin aloituspostauksessa, ja lupaus pitää edelleen, jotain mahdollisesti apinamaista siis luvassa jollekulle haasteeseen osallistuneelle ja koontipostauksensa linkittäneelle. Palaamme asiaan!

2 x scifiapinoita

Niputetaanpa taas pari apinakirjaa samaan postaukseen. 

Apinan vuosi -haasteen lähetessä loppuaan sain vihdoin luetuksi kirjan, joka monelle on paljon tutumpi elokuvana kuin kirjana, uskoisin. Pierre Boullen Apinoiden planeetta (Like 2001) on scifiklassikko, joka on innoittanut elokuvantekijöitä useampaan otteeseen. Itsekin muistelen jonkun version joskus nähneeni, mutta en läheskään kaikkia enkä varsinkaan näitä uusimpia.

"Minä uskon tämän kirjoituksen avaruudelle - en siksi että haluaisin apua, vaan siksi että saatan näin ehkä osaltani tehdä jotakin torjuakseni sen hirvittävän koettelemuksen joka uhkaa ihmisrotua. -- Vuonna 2500 minä lähdin avaruusmatkalle kahden toverini kanssa, ja meidän tarkoituksemme oli päästä sille avaruuden alueelle jota jättimäinen Betelgeuze-tähti suvereenina hallitsee. Se oli kunnianhimoinen suunnitelma, kaikkein laajimpia mitä on koskaan tehty maan päällä."
Tähdistöissä lomailevat Jinn ja Phyllis löytävät pullopostia avaruudesta. Viestissään Odysseus Mérou kertoo tutkimusmatkastaan planeetalle, jonka ilmakehässä on typpeä ja happea - ja kaiken lisäksi ryhmä löytää ihmisjalan jäljen. Planeetta on asutettu!
Pian paljastuu, että planeettaa hallitsevat älykkäät ja väkivaltaiset johtajat. He ovat apinoita. Evoluutio on kulkenut eri suuntaan kuin maassa. 
Odysseuksen ja hänen ystäviensä vaiheet ovat henkeäsalpaavan jännittäviä. Pääsevätkö he apinoilta pakoon, saati sitten palaamaan kotiplaneetalleen? Miten käy Odysseuksen rakkaan Novan? (takakannesta) 

Yllättävän viihdyttävä kirja klassikoksi! :) Kirjan idea, planeetta jossa kädellisten roolit ovat kääntyneet päälaelleen, on mielenkiintonen ja pelottavakin. Betelgeuze-tähteä kiertävällä Soror-planeetalla apinat ovat kehittyneimpiä olentoja ja ihmiset jääneet eläimen tasolle. Apinoiden keskuudessa vallitsee jonkinlainen kastijako: simpanssit edustavat järkeä, gorillat voimaa ja orangit (ainakin näennäisesti) tietoa ja tiedettä. Tämän asetelman keskelle päätyy kirjan sankari Odysseus seurueineen. Heidät vangitaan ja laitetaan häkkiin, josta Odysseus onnistuu pääsemään pois älynsä avulla (muille ei käy yhtä hyvin). Hän osoittaa olevansa yhtä älykäs kuin planeettaa hallitsevat apinat ja saa jonkinlaisen aseman yhteisössä. Kaikesta huolimatta hänet koetaan uhaksi, varsinkin kun saadaan selville, että Odysseus on saamassa jälkeläisen, joka voi olla yhtä älykäs kuin isänsä. Simpanssikaksikko auttaa Odysseuksen perheineen pakoon planeetalta, takaisin maahan, joka kuitenkin on näiden vuosien aikana ehtinyt muuttua... 

Loppu jää mukavasti auki. En tiedä, onko kirja saanut jatkoa, mutta elokuvissahan tarina ainakin elää omaa elämäänsä. Kirja sopiikin mainiosti Helmet-haasteen kohtaan 32: kirja on inspiroinut muuta taidetta, tässä tapauksessa siis elokuvataidetta. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja: 
Pierre Boule: La planète des singes (1963)
Suomentanut Outi Nyytäjä
Like, 2001
Julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi 1964 (Otava)
220 sivua

Bernard Beckettin romaani Genesis (Tammi 2009) on luokiteltu scifiksi, mutta se on myös melkoisen pohdiskeleva, filosofinen teos. 

Mitä on olla ihminen?
Mikä on sielu, entä tietoisuus?
Jos tekoäly kehitettäisiin huippuunsa, mikä asema inhimillisyydelle jäisi?
Eletään 2000-luvun loppua. Yksinäinen saarivaltio on selvinnyt hengissä suurvaltasotien ja kulkutautien tuhoamassa maailmassa. Kansalaiset ovat turvassa mutta eivät vapaita. He elävät täydellisen eristäytyneinä ulkomaailmasta. Lähestyvät lentokoneet tuhotaan ja pakolaiset eliminoidaan suoralta kädeltä. Kunnes yksi mies, Adam Forde, pelastaa tuntemattoman tytön merestä ja muuttaa kaiken. 
Vuosia myöhemmin nuori ja kunnianhimoinen tyttö nimeltä Anaksimandros astuu kolmihenkisen tutkintolautakunnan eteen. Seuraavien viiden tunnin aikana hänen on määrä esitellä historiallinen tutkielmansa jo kauan sitten kuolleen kapinallisen Adamin elämästä. Jos hän läpäisee kokeen, hänet hyväksytään jäseneksi Akatemiaan, tämän utopistisen yhteiskunnan ylimpään johtavaan elimeen. Anaxille käy kuitenkin pian ilmi, että se mitä hänelle on opetettu ei ole koko totuus... (takakansiteksti)

Koko romaani tapahtuu Anaksimandrosin viisituntisen tutkintokuulustelun aikana. Anax kertoo kuulustelijoille Adam Forden elämästä ja teoista, ja tämän kertomuksen myötä lukijalle muodostuu käsitys siitä, minkälaisessa yhteiskunnassa eletään ja on eletty. Kuulustelu kestää aina tunnin kerrallaan, sitten on vuorossa tauko jonka aikana kuulustelijat päättävät, mihin suuntaan kuulustelua jatketaan. Vähitellen Anaxille alkaa selvitä, että kuulustelijat johdattelevat hänet puhumaan ns. vaarallisiksi luokitelluista asioista, mutta hän päättää jatkaa hamaan loppuun saakka. Loppu on melkoisen yllättävä, sanoisin. 

Kapinallinen Adam Forde on suuressa roolissa, vaikka hänen elämästään ja kuolemastaankin on kulunut jo aikaa. Anaxin kertomuksesta selviää, että Adam on jo nuorena kyseenalaistanut saamaansa opetusta, ja ensimmäisessä työtehtävässään vartijana kieltäytynyt annetusta tehtävästä. Hänen olisi pitänyt eliminoida lautalla tullut pakolaistyttö, mutta hän ampuikin tämän sijasta vartijatoverinsa. Sen jälkeen hän auttoi tytön pakenemaan. Adam kuitenkin jäi kiinni, ja hänet tuomittiin vankeuteen. Hänen vartijanaan toimi robotti Art, jonka tekoäly oli ohjelmoitu toimimaan ihmisaivojen tavoin. Tämän perimmäisenä tarkoituksena oli kehittää Artia lisää Adamin avulla; Adamin seura ja kommunikointi tämän kanssa kehittäisivät Artin tekoälyä koko ajan uudelle tasolle. 

Aluksi Adam ei suostu puhumaan koneelle, mutta vähitellen hänen vastarintansa murtuu. Adam ja Art käyvät jatkuvaa väittelyä siitä, mikä on ihmisen ja koneen, aivojen ja tekoälyn ero. Kumpikaan ei halua antaa tuumaakaan periksi. Adam puhuu ihmisen ja inhimillisyyden puolesta, Art väittää tekoälyn olevan siltikin viisaampi ja vahvempi. Kuinka mahtaa olla? Karvas totuus paljastuu lukijalle ihan viime metreillä. 

Kiinnostavin "henkilö" koko kertomuksessa on robotti Art. Se kuvataan seuraavasti: 

"Art ylsi Adamia vain polviin, sillä oli vanttera metalliruumis, ja se liikkui kolmilla kokoontaittuvilla telaketjuilla, joiden idea oli peräisin jäteteollisuudesta. Sen jänteikkäät hydrauliset käsivarret päättyivät kolmisormisiin käsiin - viittaus filosofi Williamin esiklassisten sarjakuvien ihailuun. Kruununa oli ilkikurisesti rakennettu pää. Art oli saanut orangin kasvot: suuret silmät ja alaspäin kääntyvän suun, rauhattoman katseen, alati ilkkuvan isohampaisen virneen ja kaiken kehykseksi liekehtivän oranssin turkin." (s. 77)

Miksi Art on rakennettu näyttämään apinalta? Sille ei tässä vaiheessa anneta minkäänlaisia perusteluja. Kuulustelun ja Anaxin kertomuksen edetessä saadaan kuitenkin huomata, että Adamin rangastukseksi naamioitu "koe" on toiminut toivotulla tavalla. Art on muuttunut. Se on saanut inhimillisiä piirteitä. Ja kun kuulustelu lähestyy loppuaan, Anax on jo varma siitä, ettei sen lopputulos ole hänelle suotuinen. Häneltä on jäänyt jotakin huomaamatta, hän on tehnyt ratkaisevan virheen. Kuulustelun viimeisessä osiossa hänelle selviää koko totuus Akatemiasta, Adamista ja Artista. Suuri salaliitto, jonka tarkoitus on peittää se, että tekoäly on vienyt voiton ihmisistä. Ja kyllä, myös apina-aspektille löytyy selitys.

Huikea kirja, josta löytää joka lukukerralla jotain uutta. Olen siis lukenut tämän kirjan aiemminkin (minkä vuoksi kirja sopii myös Uudelleen luettua -haasteeseen), mutta en muistanut puoliakaan tapahtumista. Myös Helmet-haasteen yksi etukäteen vaikemmiksi kuvittelemani kohta tulee kuitattua. Kohta 46: oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Bernard Beckett on uusiseelantilainen kirjailija, kertoo kirjan kansilieve! 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja: 
Bernard Beckett: Genesis
Suomentanut Kaisa Kattelus
Tammi, 2009
164 sivua

3 x apinoista

Apinan vuosi -lukuhaasteeni lähenee loppuaan! Vielä kuitenkin ehtii - apinan vuosi päättyy 27.1.2017. Haasteen koontipostaukset voi linkittää tänne, kokoan niistä sitten listan nähtäville. Ja arvontaakin taitaa olla luvassa kaikille osallistuneille! :)

Itsekin olen loppukirinä lukenut useampia "apinakirjoja". Niputankin nyt useamman samaan postaukseen, kun aika tuntuu sittenkin käyvän vähiin...

Minä Cheeta : omaelämäkerta (WSOY 2009) kertoo kaikkien aikojen kuuluisimmasta simpanssista. Se vaikuttaa omaelämäkerralta, siis simpanssin kirjoittamalta (!), mutta tokihan sieltä joku haamukirjoittaja löytyy apinan ja kirjan välistä, olkoonkin kyseessä erittäin fiksu (?) eläin.

Vuonna 1932 Liberian viidakosta siepattu simpanssi Cheeta on Hollywoodin kulta-ajan viimeisiä elossa olevia tähtiä. Hän seikkaili Johnny Weissmullerin rinnalla Tarzan-filmeissä ja lunasti nopeasti tiensä katsojien sydämiin ilmeillään, äänellään ja notkeudellaan.
Jo aikalaiskriitikoiden mielestä Cheeta päihitti lahjoillaan useimmat vastanäyttelijänsä, mutta häikäisevä elokuvaura päättyi kiusallisen välikohtauksen jälkeen vuonna 1967. Eläkepäiviään Palm Springsissä viettävä taiteilija on sittemmin omistautunut maalausharrastukselleen. Nyt on muistelmien vuoro.
Omaelämäkerrasta hahmottuu tiettävästi maailman vanhimman simpanssin ainutlaatuinen näkökulma ihmisten maailmaan. Cheeta tunnustaa avomielisesti myös kamppailunsa monien paheiden kanssa. Hän on nähnyt pitkän uransa aikana paljon ja kertoo nyt kaiken - mitään häpeämättä ja peittelemättä.
Minä Cheeta on hauska ja viihdyttävä teos, jossa Hollywoodin hullunmyllyyn tempaistu simpanssi irvistää häijysti perinteisille muistelmille ja esittää piikikkäätkin huomionsa hurmaavalla tavalla. Luvassa on monia skandaalimaisia paljastuksia, mutta onneksi apinalle kaikki on sallittua! (takakansiteksti)

Tässäpä oli tosiaan hauskasti erilainen muistelmateos, joka kertoo Cheetan tarinan aina Afrikan viidakosta Hollywoodiin ja eläkepäivien viettoon saakka. Alkusanoissa Cheeta kertoo olevansa hieman hermostunut, koska elämänsaavutusten listaaminen tarkoittaa sitä että myöntää olevansa elämänsä ehtoopuolella. Johnny Weissmullerin sanoin: "Heti kun ruvetaan kutsumaan Kuolemattomaksi, alkaa murehtia kuolemaa." (s. 9)

Niin hauska kuin teos olikin, sen lukeminen teki minut myös murheelliseksi. Cheeta on hyvin kaukana "oikeasta" apinasta, se on erittäin pitkälle inhimillistetty. Sen kertomus siitä, kun sitä viedään apinalaumassa tapahtuneen verilöylyn jälkeen häkissä Atlantin yli Amerikkaan, näyttää sen iloisena siitä että viidakko jää taakse ja sivistys odottaa. Cheeta uskoo olevansa "kuntoutuksessa". Vähän väliä se kuittailee ja näyttää pitkää nenää rouva Goodallille, joka vaikuttaa uskaltaneen kritisoida tätä "kuntoutusta". Toisaalta näen tässä ironisessa kerronnassa myös sen huvittavan puolen, mutta enemmän tunnen ärtymystä. Miksi eläin haluaisi olla ihminen?

Tässä mielessä kirjan parasta antia ovat ihan oikeista ihmisistä, Hollywoodin kulta-ajan näyttelijöistä kertovat anekdootit ja suoranaiset paljastukset. Mietin vain, kuinka totuudenmukaisia ne mahtavat olla... no, kaikkihan on toki mahdollista. 

Tämä kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 41: kirjan kannessa on eläin.

Mistä kirja minulle: kirjaston kierrätyskärrystä
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Me Cheeta : the autobiography (2008)
Suomentanut Marja Helanen-Ahtola
WSOY, 2009
343 sivua 

Anna Karolina Larssonin esikoisteos Paviaanivarkaus (Minerva 2015) on hyvinkin perinteinen ruotsalaisdekkari, joka nyt ei sinänsä kerro apinoista, mutta niitä sivutaan useampaan otteeseen. Tämän kirjan luin e-kirjana, kun se sattui löytymään Elisa Kirjasta tarjouksena.

"Sääli paviaania." Outo merkintä sisaren päiväkirjassa ja sen viereen piirretty paviaanin pää askarruttavat nuorta poliisia, Amanda Palleria. Sanna-sisaren sanotaan tehneen itsemurhan, mutta Amanda uskoo, että kuolemaan liittyy jotain muuta. Ei voi olla sattumaa, että moni Sannan tavoin raiskatuksi tullut tyttö on päätynyt riistämään henkensä täsmälleen samalla tavalla. 
Amandalla on tarkka suunnitelma, kuinka manipuloida Sanna-siskon elämään ja kuolemaan liittyvät kaksi miestä paljastamaan, mitä on tapahtunut. Hän viettelee molemmat. 
Toinen miehistä on Amandan kollega, komisario Magnus Blomberg. Toinen on Sannan entinen poikaystävä Adnan Nasimi, arabitaustainen pikkurikollinen, joka on juuri istunut vankilassa huumerikoksesta. 
Kun Kolmårdenin eläintarhasta varastetaan paviaani, Amanda ei ensin käsitä, miten se liittyy hänen sisarensa kohtaloon. Jäljet johtavat Bonobo-yökerhoon, seksibisneksen ja huumekaupan hermokeskukseen. 
Paviaanivarkaus on usean kertojan näkökulmasta etenevä vauhdikas ja todentuntuinen rikostarina, joka on saanut kriitikot uumoilemaan Anna Karolina Larssonista Liza Marklundin ja Jens Lapiduksen manttelinperijää. (kustantajan esittelyteksti) 

Dekkarin tarina etenee todellakin melko vauhdikkaasti, todentuntuisesta en osaa mennä sanomaan mitään. Jokin kirjailijan tyylissä ja kielessä tökki ja häiritsi, esikoiskirjailijahan tässä on kyseessä. Vai onko syy suomennoksessa? Vaikea sanoa. Pitänee lukea seuraavakin teos, tämä tarina kun selkeästi jatkuu vielä. 

Aluksi tosiaan vaikutti siltä, ettei paviaanivarkaus voi mitenkään liittyä Amandan tutkimaan rikossarjaan. Kun totuus sitten lopulta paljastuu, se on melkein liian yököttävä ja shokeeraava. Pistää miettimään, miksi kirjailija on halunnut kirjoittaa näin. Jostain luin, että kirjailija on työskennellyt poliisina ja halunnut saattaa poliisityössä kertyneet kokemuksensa dekkarisarjaksi. Totuushan tietysti on tarua ihmeellisempää, mutta ihmettelen silti vähän. Sääli paviaania, todellakin. 

Passaa Helmet-haasteen kohtaan 42: esikoisteos.

Mistä kirja minulle: oma ostos
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Anna Karolina Larsson: Stöld av babian (2014)
Suomentanut Jänis Louhivuori
Minerva, 2015
e-kirja

Lempeämpää näkökulmaa apinoihin tarjosi Ulf Nilssonin pikkuruinen kuvakirja Oma pikku apinani (Bonnier Carlsen 2016). Tästä kirjasta en ollut koskaan kuullutkaan, kun löysin sen kirjastomme kierrätyskärrystä. Selvisi, että kirjaa on viime syksynä jaettu muutaman muun lastenkirjan ohella McDonaldsissa. 

"Olen aina halunnut oman pikku apinan. Menen usein suuren puun juurelle katsomaan paviaaneja. Niiden joukossa on pieni poikanen. Katselemme toisiamme pitkään. 
Täällä kaikki eivät pidä paviaaneista. Minä kuitenkin pidän sinusta huolta, oma pikku apinani!"
Tämä kirja on yksi Läsrörelsenin tuottamista yhteensä 1,75 miljoonasta lastenkirjasta. Kirjoja jaetaan oheistuotteina kaikissa Pohjoismaiden McDonald's-ravintoloissa neljän viikon ajan syksyllä 2016. Yhteistyö lukuharrastuksen hyväksi aloitettiin vuonna 2001 Ruotsissa otsikolla "Anna lapsillesi kieli" (Ge dina barn ett språk), ja tuloksena on ollut tähän mennessä 18,5 miljoonaa lastenkirjaa. (takakannesta)

Tarina on hyvin yksinkertainen: Etelä-Afrikassa paviaanit aiheuttavat ihmisille harmia tonkimalla roskiksia, ja siksi kukaan ei pidä niistä. Paitsi kirjan päähenkilö, pieni poika, joka haluaisi itselleen oman pikku bobbejaanin (paviaani afrikaansin kielellä). Hän tulee houkutelleeksi paviaanilauman asuinalueelleen, ja paviaanit pistävät siellä ranttaliksi tuhoamalla pojan kodin. Niillä on ollut siihen kuitenkin ihan oikea syy: pikku paviaani on tullut pojan kotiin etsimään banaaneja ja "kadonnut", ja muut paviaanit tulivat etsimään sitä, kuitenkaan löytämättä. Poika löytää pikku apinan myöhemmin sängystään ja käy seuraavana päivänä viemässä sen takaisin laumansa luo. 

Mistä kirja minulle: kirjaston kierrätyskärrystä
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja: 
Ulf Nilsson: Min lilla apa (2008)
Kuvittanut Kristina Digman
Suomentanut Ulla Lempinen
Bonnier Carlsen, 2016
37 sivua

Michael Crichton: Kongo

Minulle luettiin lapsena todella paljon, kiitos siitä vanhemmille. Itse asiassa lukeminen jatkui todella pitkään, olin varmasti jo yläasteella kun äiti vielä luki minulle iltaisin. Lukemistona toimivat usein Valittujen palojen Kirjavalio-kirjat, jotka sisältävät lyhennettyjä versioita romaaneista. Yksi jännittävimmistä ja hauskimmista tuolloin luetuista kirjoista oli Michael Crichtonin Kongo (Tammi 1981). Amy-gorillan ja ihmisten retkikunta kohtasi monia jännittäviä tilanteita ja lopulta koko porukalle oli käydä kalpaten. Sittemmin olen lukenut itse lyhentämättömän version romaanista, ja nyt päätin lukea sen Apinan vuosi -haastettani silmällä pitäen uudestaan. 

Aarniometsän kauhut ja avaruusajan teknologia kietoutuvat huikeaksi seikkailuksi Zinjin sinisten timanttien jäljillä! 
Zinjin kadonnut kaupunki Kongon sydämessä oli muinoin tarumaisista rikkauksistaan kuulu paikka, jossa orjatkin koristautuivat sinisillä timanteilla. Sittemmin kaupungin on valloittanut "väkivaltainen tuntematon rotu, joka puhuu kuiskaten kaikille tuntematonta kieltä..."
Retkikunta johon kuuluvat matemaatikko Karen Ross ja sosiologi Peter Elliot, panee kaiken alttiiksi tavoittaakseen nuo outoja sähkökipinöitä säihkyvät jalokivet ennen kuin ne joutuvat kilpailijan käsiin. Heillä on apuna uusin huipputeknologia - lasersäteet, satelliittiyhteydet, tietokoneiden hienoudet. Lisäksi heillä on mukanaan hurmaava gorillatyttö Amy, joka "puhuu" kasvattajalleen merkkikielellä ja jonka vaisto vaaratilanteissa on melkein yliluonnollinen. 
Mutta onko edes kaikesta siitä apua, kun vihamieliset kääpiöt tai raivon sokaisemat virtahevot hyökkäävät, kun heimosota riehuu, kun purkautuva tulivuori syöksee laavaa - ja kun metsän varjoissa vaanii tuntematon hirviöiden heimo, jonka tiedetään surmanneen retkikunnan. Viimeisen tuhotun retkikunnan jäljeltä olivat videonauhalle jääneet jähmettyneet gorillan kasvot... (takakansiteksti)

Täytyy kyllä sanoa, että aika oli kullannut muistot. Silloin kauan sitten ääneen luettuna ja kuunneltuna tämä tarina tuntui paljon paremmalta kuin nyt. Toki aikakin on toinen. Kirjan "nykyaikaiset hienoudet ja huipputeknologia" tuntuvat nyt aataminaikaisilta. Juonikin tuntuu melkoisen yliampuvalta, mutta täytyy silti ihailla miten taitavasti kirjailija on kehitellyt kaiken. Nettisivuillaan kirjailija kertoo ihailleensa aina kertomusta kuningas Salomonin kaivoksista ja halunneensa sijoittaa samantyylisen seikkailun omaan aikaamme. Hän myös kertoo, että kirjan Amy-hahmo perustuu viittomakieltä oppineeseen Koko-gorillaan. 

Timanttienmetsästysosuus kirjassa on omasta mielestäni ehkä se tylsin osa, samoin kaikki siihen liittyvä "tekninen nippelitieto", Amysta ja sen menneisyydestä kertovat osat taas se mielenkiintoisin. Amy on löydetty orvoksi jääneenä vauvana, ja se on päätynyt amerikkalaisen rouva Swensonin haltuun. Hän lahjoitti Amyn eläintarhalle, josta Peter Elliot on lainannut sen tutkimustaan varten. Hän on opettanut Amylle amerikkalaista viittomakieltä. Amy on alkanut maalata sormiväreillä kuvia viidakosta. Kuvien tultua julkisuuteen Amysta on yllättäen tehty ostotarjouksia. Ne vaikuttavat johtuvan Amyn piirroksista, mutta kukaan ei käsitä, miksi kuvat olisivat niin arvokkaita kuin ostotarjoukset antavat ymmärtää. Tällöin Karen Rossin tutkijaryhmä tulee mukaan kuvioihin ja osoittaa, että Amyn piirtämät kuvat esittävät Zinjin kadonnutta kaupunkia, joka epäilyista huolimatta on todellakin olemassa. 

Tutkijat, Amy ja Elliot lähtevät vaaralliselle matkalle kohti Kongoa. Lopulta perille saavuttuaan he löytävät Zinjin rauniot - ja sen lisäksi vaarallisen, tuntemattoman, kenties kokonaan uuden eläinlajin, jonka hyökkäykseltä joukkio pelastuu Amyn ansiosta. Timantit (tai suurin osa niistä) jäävät löytymättä. 

Apinan vuosi -haasteen lisäksi tämä kirja aloittaa osaltani Uudelleen luettua -haasteen. Maailmanvalloitus etenee Kongon demokraattiseen tasavaltaan, jonka alueella kirjan tapahtumapaikat ovat.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Michael Crichton: Congo (1980)
Suomentanut Eero Mänttäri
Tammi, 1981
336 sivua

Daniel Quinn: Ismael

Oman Apinan vuosi -lukuhaasteeni innoittamana tartuin (jo syyskuussa!) Daniel Quinnin teokseen Ismael (Tammi 1998), johon muuten olisin tuskin tutustunut. Mielenkiintoinen tuttavuus! :) 

Kirja alkaa pikkuilmoituksella Henkilökohtaista-palstalla: "OPETTAJA ETSII OPPILASTA. Vaaditaan vakavaa halua pelastaa maailma. Henkilökohtainen yhteydenotto." Tämä ilmoitus saa kirjailija-päähenkilön raivon valtaan, mutta johdattaa hänet elämänmittaiseen seikkailuun. Hänestä tulee gorilla Ismaelin oppilas, ja keskusteluissaan he etsivät vastausta kysymykseen: Miten tähän on päädytty? 
Löytääkseen vastauksen Ismael jakaa ihmiset kahteen ryhmään: jättäjät ja ottajat. Edelliset elivät maan päällä kolme miljoonaa vuotta luonnon elimellisenä osana. 10 000 vuotta sitten tulivat ottajat, jotka "tiesivät" että maailma kuuluu heille. Siitä alkoi kohti tuhoa vievä syöksykierre, joka kiihtyy sitä mukaa kuin elämän monimuotoisuus vähenee. 
Ismaelin opetuksen päämääränä on saada ottajat lopettamaan maailman riistäminen, ymmärtämään että hekin ovat osa elämän yhteisöä. (takakansiteksti) 

Kuten jo vihjaisin, ei ollut mikään nopealukuinen opus. Hitaasti edeten pääsin kuitenkin kirjan loppuun, ja se varmasti tulee pysymään mielessä pitkän aikaa. Syvällistä pohdintaa kirjassa piisaa, ja toistoa toiston perään. Sehän on toki tehokeino, eikä asia ole helpoimmasta päästä, mutta liika on silti liikaa. Välillä ärsytti myös gorillan (siis Quinnin) saarnaava ote. 

Ajattelemisen aihetta kirja toki antoi, mutta apinan rooli jäi vähän hämäräksi. Jostain luinkin, että kirjailija on kirjoittanut aiheesta useita versioita, ja vasta viimeiseen, romaaniksi muokkautuneeseen versioon tuli mukaan gorilla. Sinänsä ajatus gorillasta opettamassa ihmiselle, miten tulisi elää, on hykerryttävä. :) 

Päätin ottaa kirjan mukaan myös Helmet-lukuhaasteeseen, kohtaan 34: keskustelua herättänyt kirja. En nyt aivan ole selvillä, kuinka paljon kirja on "herättänyt keskustelua" ilmestyessään, mutta mielipiteitä se ainakin tuntuu jakavan. Toiset väittävät sen muuttaneen elämänsä, toiset taas lyttäävät kirjan maan rakoon. Itse en osaa aivan päättää, mitä mieltä olen, mutta ehkä kuitenkin kallistun enemmän kirjasta pitäimisen puolelle. Mitään "herätystä" en kuitenkaan sen lukemisen myötä saanut. :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Daniel Quinn: Ishmael (1992)
Suomentanut Jaana Kapari 
Tammi, 1998
265 sivua

Aisopos: Faabelit

Aisopos on ehkä kuuluisin kaikista antiikin kreikkalaiskirjailijoista, Homerosta ja Platoniakin tunnetumpi. Itse miehestä ei tiedetä juuri mitään. Mutta hänen nimelleen merkityt eläintarinat, faabelit, tunnetaan sitäkin paremmin: ahkera muurahainen ja laiska heinäsirkka, jäniksen ja kilpikonnan juoksukilpailu, poika joka huusi turhaan sutta ja lukemattomat muut faabelit ovat hauskuuttaneet ihmisiä tuhansia vuosia - koska ne pitävät hirtehisen hauskaa ihmisyyden kustannuksella. 
Tähän kokoelmaan on huolella valittu yli 450 faabelia moraaleineen, kaikki uusina suomennoksina, enemmistä ensi kertaa suomeksi. Ja kuten paljastuu, faabeleita ei ollut alun perin edes tarkoitettu perheen pienimmille. Niiden tyly, brutaali, ilkeä maailma voi ensin yllättää, kunnes opimme eläinten kautta nauramaan itsellemme. (takakansiteksti) 

En usko, että on olemassa ketään, joka ei koskaan olisi kuullut tai lukenut yhtään Aisopoksen faabeleista. Niistä on tehty niin monia eri versioita, runomuotoisista aina ylipitkäksi venytettyihin satuihin ja Disney-filmatisointeihin asti. Voin toki olla väärässäkin, mutta väitän silti, että harvassa ovat ne, jotka ovat tutustuneet kaikkiin faabeleihin. 

Vuonna 2010 suomeksi julkaistuun kokoelmaan on valikoitunut kaikkiaan 453 faabelia - "täydellinen kokoelma moraaleineen".  Moraali on siis se faabeliin sisältyvä opetus. Osa näistä kokoelman teksteistä toistaa ja täydentää toisiaan, pienin vivahde-eroin. Silti jokaiselle tuntuu olevan oma paikkansa ja käyttötarkoituksensa. 

Suurin syy siihen, miksi tähän kirjaan tartuin, on Läpi historian -lukuhaaste. Kyseisellä kirjalla pääsen avaamaan tämän mielenkiintoisen haasteen - piste antiikin kirjallisuudesta! Lukiessani hoksasin että kirja sopii myös omaan Apinan vuosi -lukuhaasteeseeni. Kirjan 453 faabelista vain muutamassa käsitellään apinoita, mutta kuitenkin. Kokoelman suomentaja Jari Tammi kertoo kirjan esipuheessa mm. siitä, miten stereotypiat ovat tärkeässä osassa faabeleissa: ketut ovat ovelia, sudet pahoja, jänikset pelkureita ja niin edelleen. Apinan osa faabeleissa ei ole mitenkään mairitteleva. 

Apina mainitaan faabeleissa
69: Apina ja kalastajat (apina yrittää matkia kalastajia mutta sotkeutuu verkkoon ja hukkuu), 85: Apina ja delfiini (delfiini pelastaa apinan haaksirikkoutuneesta laivasta, mutta apinan valehdeltua törkeästi delfiini sukeltaa ja antaa apinan hukkua), 
114: Apina ja kameli (kameli haluaisi pystyä tanssimaan yhtä hienosti kuin apina, mutta onnistuu vain "liikehtimään absurdisti" herättäen inhoa muissa eläimissä - ainoa näistä faabeleista joissa apina osoittautuu "paremmaksi"), 
213: Kameli, norsu ja apina (kameli ja norsu haluavat kumpikin kuninkaaksi ja apina toimii tuomarina eikä valitse kumpaakaan), 
214: Kettu ja apina (apina tulee valituksi kuninkaaksi, mutta kettu tekee sen naurunalaiseksi), 
216: Apina ja leijonan hengitys (apina yrittää säilyttää henkensä imartelemalla leijonaa, mutta epäonnistuu), 
286: Apina ja kettu (apina ja kettu väittelevät siitä, kumpi on jalosukuisempi... ja jälleen apina häviää), 
311: Susi, kettu ja apina (apina tuomaroi tällä kertaa suden ja ketun kiistaa, eikä usko kumpaakaan) ja 
397: Apinan lapset (apinan eriarvoista kohtelua saavien lapsien kohtalo on täysin sattumanvaraista). 
Esipuheessa mainitaan vielä kokoelman ulkopuolelle jäänyt minifaabeli Apina ja pähkinät: "Apina yritti kahmia ruukusta niin paljon pähkinöitä, ettei se saanut kättään mahtumaan ulos, kunnes sitä neuvottiin tarttumaan vain muutamaan kerrallaan, jota nyrkki pysyisi tarpeeksi pienenä." Tässä minifaabelissa varoitetaan siis ahneudesta.

Apina on siis jo vähintään antiikin ajoista lähtien kantanut harteillaan tyhmän, valehtelevan, ahneen ja naurettavaksi itsensä tekevän narrin viittaa.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Aisopos: Faabelit : täydellinen kokoelma moraaleineen
Valikoinut ja suomentanut Jari Tammi 
Pikku-idis, 2010
310 sivua