Sotalapsista

Sotalapsiteemasta olen tainnut jotain kirjoitella jo aiemminkin. Aihe kiehtoo ja kauhistuttaa henkilökohtaisista syistä, ja nyt tuntui oikealta ajalta lukea vähän lisää sotalasten karusta historiasta.

Pertti Kavén kuvaa kirjassaan Sotalapset : toiveet ja todellisuus (Minerva 2011) lastensiirtojen kahta tasoa samanaikaisesti ja rinnakkain: ylätasoa, jossa päätöksenteko ja johtaminen tapahtuivat sekä yksittäisen perheen ja sotalapsen tasoa, jossa koettiin niin eron ikävä ja tuska kuin Ruotsista paluun vaikeudet. Kirja kertoo kaunistelematta lastensiirtojen ei-toivotut seuraamukset: liian monet lapset jäivät kokonaan Ruotsiin, ja liian monet vanhemmat eivät halunneet lapsiaan takaisin. Viattomat lapset ovat olleet pelkkiä pelinappuloita, ja kritisoiminen on ollut kiellettyä ettei auttajille vain tulisi paha mieli. Aika uskomatonta. :(

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Pertti Kavén: Sotalapset : toiveet ja todellisuus
Minerva, 2011
288 sivua

Sotalapsien kohtaloista vaiettiin kauan. Vasta 1990-luvun loppupuoliskolla aika oli kypsä kipeistä asioista puhumiseen, ja sotalapsiyhdistyksiä perustettiin eri puolilla Suomea. Oulun seudun sotalapset ry perustettiin 1996, ja tavoitteensa mukaisesti se on kerännyt tietoa sotalapsuusajan kokemuksista. Niitä on koottu niin jälkipolvien kuin tutkijoidenkin käyttöön teokseen Suuri matka vieraalle maalle : Oulun seudun sotalapset ry:n jäsenten kertomaa sotalapsuudestaan Ruotsissa ja Tanskassa vuosina 1940-1947 (Oulun seudun sotalapset 2010).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Suuri matka vieraalle maalle : Oulun seudun sotalapset ry:n jäsenten kertomaa sotalapsuudestaan Ruotsissa ja Tanskassa vuosina 1940-1947
Oulun seudun sotalapset, 2010
300 sivua

Kummastakin kirjasta välittyy vahvana ihmetys siitä, miten lastensiirrot sallittiin eikä niiden vaikutuksia lapsiin ja perheisiin haluttu ymmärtää. Onneksi myös niitä parempia kokemuksia mahtuu mukaan varsinkin Suuri matka... -teokseen.

Nyt näiden kirjojen lukemisen jälkeen harmittaa entisestään, ettei isän sotalapsivuosista ole juuri mitään tietoa. Pitkälti tämän havainnon innoittamana käännyinkin Kansallisarkiston puoleen ja pyysin sieltä isän sotalapsikantakortin. Toivottavasti saan sen pian ja tiedän sitten edes vähän enemmän.

Aili Konttinen: Inkeri palasi Ruotsista

Aili Konttisen Inkeri palasi Ruotsista (WSOY 1964) on kotimaisen lastenkirjallisuuden klassikko, joka oli tähän asti jäänyt itseltäni lukematta. Aihepiiri, sotalapsena olo ja sen jälkeinen kotiinpaluu, on aiheena ollut ehkä jollain tapaa liian lähellä, minunkin isäni kun oli pienenä poikana ollut Ruotsissa sotaa paossa.

Inkeri on asunut Ruotsissa Ingerinä jo monta vuotta. Mamma ja pappa ovat pitäneet hänestä mahdottoman hyvää huolta, eikä Inger oikeastaan muista mitään muuta ikinä olleenkaan. Nyt sota on kuitenkin loppunut, ja  Ingerin kauhuksi mamma ja pappa kertovat, että Suomen isä ja äiti haluavat hänet takaisin kotiin. Inger ei halua lähteä mamman ja papan luota mihinkään, sehän on hänen kotinsa! Suomen "äiti" ja "isä" eivät merkitse hänelle yhtään mitään. Mamma ja pappa kyllä olisivat halunneet pitää Ingerin itsellään, mutta Suomen vanhemmat kielsivät tämän jyrkästi. Inkerin pitää tulla kotiin! Ja niin se sitten on. Mikään ei auta, Inkerin on lähdettävä taas pois kotoa.

Suomessa mikään ei ole samanlaista kuin mamman ja papan luona. Siellä on paljon muitakin lapsia, jotka tekevät työtä, ja kaikilla on kuluneet vaatteet. Ja kaikki tietenkin puhuvat ihan omituisesti. Ainoa, joka osaa ruotsia, on kylän ruustinna. Hänelle Inkeri voi käydä puhumassa, vaikka eihän se sama ole kuin mamma ja pappa.

Inkerin äiti on murheissaan. "Olen kokenut sodan ja kodin menetyksen Karjalassa, olen pelännyt mieheni kaatuvan, olen ikävöinyt lastani, joka oli Ruotsissa. Olen ollut sairas ja kuolemaisillani uupumukseen ja kuitenkaan en ole varma, vaikka nämä kuukaudet olisivat elämäni raskaimmat tuon lapsen tähden", nyyhkytti Matinojan emäntä ruustinnalle Inkerin oltua jo monta kuukautta taas Suomessa, puhumatta ja lähes syömättäkin.

Lopulta äiti ja isä ovat lähes valmiita luovuttamaan Inkerin takaisin Ruotsin mammalle ja papalle. Mamma tulee vierailulle katsomaan Inkeriä, ja kun hän kuulee että voisi ehkä päästä takaisin, hän ei olekaan enää aivan varma. Varsinkaan, kun isän antama varsa ei saisi lähteä mukaan.

Todella riipaiseva kirja. Välillä teki jopa ihan pahaa lukea, miten paha olla pienellä tytöllä oli. Minun isäni ei kovinkaan paljon tuosta Ruotsin-ajastaan muistanut, kun oli ollut niin pieni. Sen tiedän, ettei hän osannut sanaakaan ruotsia sinne mennessään, ja taas kotiin palatessa suomen kieli oli unohtunut niin tyystin, että koulun aloitus ilmeisesti siirtyi. Muuten minulla on sellainen kuva, ettei hänellä mitään pahoja muistoja siltä ajalta ole, tai sitten hän ei vain niistä halunnut puhua. Nyt ei voi enää edes kysyä. Voi vain kuvitella, miltä tuollainen paikasta toiseen siirtely on mahtanut lapsesta tuntua.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Aili Konttinen: Inkeri palasi Ruotsista
WSOY, 1964 (ensimmäinen painos 1947)
185 sivua