Lucinda Riley: Seitsemän sisarta : Maian tarina (Seitsemän sisarta #1)

Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta : Maian tarina (Bazar 2017) aloittaa uuden kirjasarjan seitsemästä nuoresta naisesta.

Maia D'Aplièse ja hänen viisi sisartaan ovat kokoontuneet heidän lapsuudenkotiinsa Atlantikseen - upeaan linnaan Genevenjärven rannalla. Heidän isänsä, omalaatuinen miljonääri Pa Salt, on kuollut. Pa Salt on adoptoinut kaikki tytöt vauvana, ja nyt kun isä on kuollut, saa jokainen heistä oman kirjekuoren, joka sisältää vihjeen tytön historiaan. Maian vihje vie hänet toiselle puolelle maailmaa Rio de Janeiroon, jossa hänen tarinansa palapeli alkaa rakentua. 
Kahdeksankymmentä vuotta aikaisemmin, Rion villillä 1920-luvulla, Jeesus Kristus patsaan rakennustyö on vasta alkamassa. Arkkitehti Heitor de Silva Costa perheineen purjehtii Pariisiin etsimään kuvanveistäjää suureen projektiinsa. Heidän kanssaan matkustaa Izabela Bonifacio, joka on isänsä tahdosta vasta kihlautunut. Montmartren taiteilijapiirit muuttavat nuoren naisen elämän täysin, eikä paluu takaisin Rioon ole helppo. (takakansiteksti)

Todella mukaansatempaavasti kerrottu tarina sisarussarjan vanhimmasta, Maiasta. Uteliaisuus koko tulevaa sarjaa kohtaan on valtava, ja tämä ensimmäinen osa jätti monia kysymyksiä avoimeksi. Ensinnäkin, sarjan nimi on Seitsemän sisarta, ja kuitenkin kirjassa puhutaan Maiasta ja hänen viidestä sisarestaan. Missä on seitsemäs? Myöskään sisarusten isästä, salaperäisestä Papa Saltista, ei kerrota juuri mitään. Paitsi se, etteivät tyttäretkään tiedä hänestä juuri mitään. Pieniä vihjeitä tästä eka kirjasta sai, mutta ihan varma ei vielä uskalla olla...

Papa Salt on osannut valmistautua kuolemaansa, ja jättänyt jokaiselle adoptiotyttärelleen kirjeen, jossa hän kertoo tämän taustasta. Myös kotipuutarhaan ilmestyvä armillaari kreikankielisine teksteineen liittyy tyttöjen elämään ja menneisyyteen. Sarjan ensimmäinen osa keskittyy sisaruksista vanhimpaan, Maiaan, joka ainoana tyttäristä on jäänyt lapsuudenkotiinsa asumaan. Kirje ja muut vihjeet johtavat Maian tien Brasiliaan, jonne hän päättää lähteä etsimään juuriaan. Avukseen Maia saa brasilialaisen kirjailijan, Floriano Quintelasin, joka on kiinnostunut kirjoittamisen lisäksi historiasta - ja Maiasta.

Vihjeistä löytyneiden koordinaattien perusteella Maia ja Floriano löytävät vanhan autiolta vaikuttavan talon, jonka puutarhassa on kaunis, kumman tutunnäköinen veistos. Talo osoittautuu asutuksi, mutta Maia ei koe olevansa tervetullut. Hän saa kuitenkin sisäköltä nipun kirjeitä, joiden avulla Maia saa lopultakin tietää, kuka hän on ja onko hänellä vielä sukulaisia elossa. Kirjeet avaavat kirjaan toisen tason, joka kertoo 1920-luvun Rio de Janeirosta, Pariisista ja nuoresta Izabelasta - Maian isoisoäidistä.

Kirjailijan tekemän taustatyön määrä näkyy kirjassa selkeästi. Rio de Janeiron kaupunki tulee todellakin eläväksi, samoin viime vuosisadan alun Pariisi. Kuuluisan Kristus-patsaan rakennustyökin on kiehtovaa seurattavaa. Patsaan käsiin liittyy arvoitus: niiden malliksi luultu brasilialaisnainen tunnusti kuolinvuoteellaan, etteivät hänen kätensä olleetkaan patsaan käsien malleina, ja tästä kirjailija kertoo saatesanoissa saaneensa idean kirjansa juoneen.

Vaikkei kirja kokonaan sijotukaan Brasiliaan, tärkeimmät tapahtumat kuitenkin sijoittuvat. Siksipä merkkaan Brasilian nyt valloitetuksi maailmanvalloitushaasteessani. :) Down Under -haasteesta kuittaan kohdan 41: kirja, joka aloittaa sarjan.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja: 
Lucinda Riley: The Seven Sisters (2014)
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Bazar, 2017
677 sivua

Care Santos: Suklaan maku

Care Santosin Suklaan maku (S&S 2016) on kanneltaan yksi kauneimpia kirjoja pitkään aikaan. Jokin tuossa vaaleassa taustassa ja punaisen ja kullan sävyisissä kukissa vetoaa. Ja kun vielä kirjan nimessä puhutaan suklaasta, niin kyllä! Tämähän oli ehdottomasti sellainen kirja, joka piti ottaa luettavaksi.

"Esineiden sisällä elää tarinoita, ja ääniä jotka kertovat niitä", Sara oli vuosia sitten sanonut. "Joskus kun kosketan tätä valkoposliinista kaakaokannua tuntuu kuin kuulisin ne."
Romaani alkaa kun ikivanha posliininen kaakaokannu särkyy. Mitä tarinoita vanha esinen on kuljettanut mukanaan?
1900-luku. Sara on itsenäinen ja itsepäinen nainen. Intohimo on aina ohjannut häntä elämässä, mutta vuosien jälkeen juuri se uhkaa särkeä onnen tasapainon.
1800-luku. Aurora on orpo ja riippuvainen muiden hyvyydestä. Hänestä kasvaa vaatimaton ja nöyrä palvelustyttö, joka luottaa ihmisiin, vaikka aina siihen ei olisi syytäkään.
1700-luku. Marianna on taitava ja kekseliäs nuori nainen, mutta hän ei ole vapaa tekemään mitä haluaa. Lisäksi Mariannalla on salaisuus, joka paljastuessaan tuhoaisi hänen elämänsä.
Suklaan maku vie nautinnolliselle ja viettelevälle matkalle Barcelonan historiaan. Ajan saatossa naisen asema ja toiveet ovat muuttuneet, mutta yksi ei - intohimo suklaaseen. (takakansiteksti)

Historiallisten kirjojen ystävää takakansikin puhutteli kovasti. Niinpä olinkin sitten kirjaan hitusen pettynyt, enkä edes osaa tarkalleen sanoa, miksi. Ehkä odotukset olivat turhan korkealla? Minulle tästä kirjasta jäi kuitenkin puuttumaan jotain. 

Luin kirjaa melko pitkään, ehkä silläkin on vaikutusta. Mutta kun se kuuluisa imu puuttuu, en vain saanut luettua kovin paljon kerralla. Tarinasta sinällään pidin, itsekin monesti mietin minkälaisia tarinoita vanhat esineet voisivat kertoa jos osaisivat. Niinpä kirjan kaakaokannun historia ja tarina viehättivät kovasti ja tuntuivat periaatteessa hyvinkin uskottavilta. 

Ehkä suurin heikkous kirjassa olivat sen lukuisat henkilöhahmot. Kun tarinaa kerrotaan kolmelta eri aikakaudelta, ja jokaisessa esitellään useita henkilöitä, on aika helppo mennä sekaisin. Minulle taisi käydä juuri niin. (Tähän muuten kaatuu minulla aina venäläisten klassikoiden lukeminenkin: liikaa [samannimisiä] henkilöitä!)

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Care Santos: Desig de xocolata
Suomentanut Anu Partanen
Schildts & Söderströms, 2016
412 sivua

Ama Ata Aidoo: Muutoksia - eräs rakkaustarina

Ama Ata Aidoon Muutoksia - eräs rakkaustarina (Kääntöpiiri 2002) oli puhtaasti Helmet-lukuhaastetta varten valikoitunut kirja. Hieno juttu, sillä tämäkin olisi voinut jäädä lukematta ilman haasteita. Jauhan tätä varmaan turhankin paljon, mutta onhan se nyt vaan hienoa että pystyy laajentamaan lukuelämyksiään niinkin helposti kuin erilaisten lukuhaasteiden avulla! 

Muutoksia - eräs rakkaustarina on sekä koominen että liikuttava kertomus ghanalaisten ihmissuhteista. Esi on urbaani tiedenainen, jonka mies ahdistuu vaimonsa itsenäisyydestä ja raiskaa hänet. Lujatahtoinen Esi ottaa avioeron ja päättää omistautua uralleen. Pian hän kuitenkin tapaa hurmaavan Alin, jolla on jo yksi vaimo. Kohtalon ironia on irvokasta - emansipoitunut Esi päätyy Alin kakkosvaimoksi. 
Ama Ata Aidoo kuvaa lämpimän humoristisesti sekä muutoksia että muuttumattomuutta. Ristiriitatilanteiden tragikomiikka kukkii korkeasti koulutettujen naisten ja vanhoihin rooleihinsa linnoitautuneiden miesten kohtaamisissa. Rakkaussuhteet ovat jatkuvasti tulilinjalla yhteiskunnallisissa myllerryksissä ja sukupuolten välisessä valtataistelussa. (takakansiteksti) 

Monenlaista hämmennystä mahtui tähän ohuehkoon romaaniin, mutta pääpaino oli suhdekiemuroissa, niin rakkaudessa kuin ystävyydessäkin. Esi ottaa eron miehestään Okosta. Ystävä Opokuya ei tiedä miten suhtautua mutta yrittää tukea Esiä, päinvastoin kuin miehensä Kubi, joka ei hyväksy Esin toimintaa alkuunkaan. Esi ihastuu Aliin, joka onkin jo naimisissa. Ali haluaa Esin toiseksi vaimokseen vastoin ensimmäisen vaimonsa ja sukunsa hyväksyntää. Lopulta Esi on tyytymätön tähän toiseenkin avioliittoonsa joka ei tunnu liitolta ollenkaan. Ainut mikä säilyy on Esin ja Opokuyan ystävyys. 

Ama Ata Aidoo on kirjan kansilievetekstien mukaan Ghanan tunnetuimpia kirjailijoita ja Muutoksia on hänen kuuluisin teoksensa. Tällä kirjalla saan pisteen kolmeen eri haasteeseen: Helmet-lukuhaasteen kohta 27 (afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja), BFF-lukuhaasteeseen (tuo mainittu Esin ja Opokuyan kestävä ystävyys) ja vielä kaunokirjalliseen maailmanvalloitukseen (Ghana).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Ama Ata Aidoo: Changes - A Love Story (1991)
Suomentanut Terhi Kuusisto 
Kääntöpiiri, 2002
219 sivua

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Kaksi vahvaa naista - ja mies heidän välissään.
Kerttua ja Helmiä yhdisti nuoruudessa yksi asia: Helmin mies Lauri. Kun naiset vuosikymmenten jälkeen tapaavat sattumalta uudelleen, he huomaavat olevansa edelleen sidoksissa toisiinsa. 
Vaietut muistot 1950-luvulta ovat kuin kauan sitten katsottu elokuva: etäisesti tuttu, mutta aivan kuin jollekulle toiselle tapahtunut. Voiko antaa anteeksi, jos anteeksi ei ole pyydetty? Kuka jää yksin? Missä kulkevat itsekkyyden rajat? Mikään ei ole mustavalkoista, vaan enimmäkseen kyyhkynharmaata, niin kuin Helmin rakas auto, vanha pyöreäposkinen Volvo. 
Löytääkseen paikkansa uudelleen Helmin ja Kertun on palattava kaukaisiin valintojen hetkiin: keväiselle pellolle ja siihen päivään, kun lipastolla odotti kirje. 
Myötätuntoinen ja kaunis romaani näyttää, ettei koskaan ole liian myöhäistä löytää kolmea syytä elää. (takakannesta) 

Tiina Lifländerin esikoisromaani Kolme syytä elää (Atena 2016) kertoo kauniisti tarinan pariskunnasta ja naisesta, joka tulee väliin ja sitten lähtee. Kun Kerttu muuttaa Veikkonsa kanssa Ruotsiin, Lauri jää Helmin luo autuaan tietämättömänä siitä, että Helmi tietää kaiken hänen ja Kertun suhteesta. 

Lähes puoli vuosisataa myöhemmin Veikko on kuollut ja Kerttu palaa takaisin, törmätäkseen Helmiin kahvilassa. Naiset tuntevan kuuluvansa jollakin tavalla yhteen, vaikka oikeasta syystä ei kumpikaan puhu. Helmi ja Kerttu ystävystyvät ja lopulta, Laurinkin kuoltua, muuttavat saman katon alle. Kahden mummelin elämään vaikuttavat tahtomattaan myös alakerran Tomi ja hänen tyttärensä Kiia, samoin Laurin veljentytär Noora. 

Kun kissa väistämättä nostetaan pöydälle, mitkä ovat seuraukset? 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Tiina Lifländer: Kolme syytä elää 
Atena, 2016 
344 sivua

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

Tämä kirja oli taas yksi niistä, joiden kansikuvat houkuttelevat tarttumaan kirjaan. Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarha (Atena 2014) kertoo kaikesta huolimatta kauniin tarinan sodan keskeltä. 

Kuivan aavikkotuulen pyyhkimä Hargeisan kaupunki pidättää hengitystään. On vuosi 1987, ja Somalian diktatuuri on kaatumaisillaan. 
Yhdeksänvuotias Deqo-tyttö on karannut pakolaisleiriltä. Hän haaveilee elämänsä ensimmäisistä kengistä, mutta kaupungin kaaos tempaisee hänet mukaansa. Kawsar, yksinäinen leski, makaa vuoteessaan hedelmätarhan ympäröimässä talossa toipumassa sotilaiden pahoinpitelystä. Filsan, nuori naissotilas, on muuttanut Hargeisaan edetäkseen urallaan. Pian hän tajuaa, mitä armeija häneltä todella vaatii. 
Raju ja riipaisevan kaunis romaani punoo yhteen kolmen naisen tarinat keskellä kuohuvaa Somaliaa. Silti Kadotettujen hedelmätarha versoo toivoa, solidaarisuutta ja kaiken voittavaa selviytymisen halua. (takakansiteksti) 

Kirja oli paikoitellen aika rankkaa luettavaa. Ihmishenki ei sodan pyörteissä ole juuri minkään arvoinen, oli sitten kyse sotilaasta tai siviilistä, miehestä tai naisesta, vanhuksesta tai lapsesta. Kun kirjailija kuvaa, miten koulutytöistä tehdään verenluovuttajia - ja tämä tarkoittaa kirjaimellisesti luovuttamista viimeiseen pisaraan - tekee mieli laskea kirja käsistään. 

Kuitenkin sitä käänsi sivuja tasaiseen tahtiin loppuun asti. Piti päästä selville, miten Deqo, Kawsar ja Filsan selviytyvät Hargeisan kauhuista. Ja vaikken noin yleensä ottaen ole välttämättä onnellisten loppujen fani, tämän kirjan kohdalla huokaisin helpotuksesta: kolmikko pääsee Etiopian rajalle, toivoa on näköpiirissä. 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitukseni etenee tämän kirjan myötä Somaliaan.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Nadifa Mohamed: The Orchard of Lost Souls (2013)
Suomentanut Heli Naski 
Atena, 2014
283 sivua

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Monikaan kirja ei viime aikoina ole tempaissut matkaansa niin tehokkaasti kuin Jennifer Clementin Varastettujen rukousten vuori (Like 2014). 

Ladydi elää äitinsä kanssa vuoristokylässä Meksikossa, missä tytön on paras syntyä rumana. Naistennaurattajana tunnettu isä on kylän muiden miesten tavoin karannut paremman elämän perässä rajan taakse Yhdysvaltoihin. Jäljellä ovat vain machetejaan teroittavat naiset, lapset ja skorpionit.
Kun auton ääni lähestyy, tytöt piiloutuvat maakuoppiin. Tyttöjä vievien huumelordien luota ei kukaan palaa. Paitsi Ladydin ystävä Paula, joka tuli takaisin ranteessaan tatuointi "Cannibal's Baby". (takakannesta)

Ladydin elämä pienessä Meksikon vuoristokylässä on jatkuvaa varuillaan oloa. Jos näköpiiriin ilmestyvät autot ovat katumaastureita, varsinkin mustia, tietää se kylän tytöille pakomatkaa maissipelloille kaivettuihin kuoppiin. Tytöt ovat lähes varmoja kovan kohtalon uhreja, varsinkin jos sattuvat olemaan nättejä. Siksipä tyttöjen kauneus kätketään, ja kylän kauneushoitolaa sanotaan rumuushoitolaksi. Kun joku on raskaana, rukoillaan syntyväksi poikaa. 

"Kun minä synnyin, äiti julisti naapureille ja toriväelle, että oli syntynyt poika. 
Luojan kiitos poika tuli! 
Kyllä, kiitos Herran ja neitsyen, vastasivat kaikki, vaikkei kukaan uskonut. Meidän vuorella syntyi pelkkiä poikia ja osa pojista muuttui tytöiksi yhdentoista kieppeillä. Siinä iässä näiden poikien täytyi muuttua rumiksi tytöiksi, joiden taas täytyi välillä piiloutua maahan kaivettuihin koloihin." 

Näin kaikki tekevät, mutta silti kylän kaunein tyttö viedään. Vastoin kaikkien odotuksia Paula kuitenkin palaa, tosin monin tavoin haavoittuneena ja elämänhalunsa menettäneenä. Ladydi saa tietää jotakin Paulan kokemuksista, mutta on kyllin hyväuskoinen lähtemään naapurinpoika Miken järjestämään työhön lastenhoitajaksi. Työnantajaansa Ladydi ei ehdi edes näkemään, kun matkalla sattuu ja tapahtuu. Mike osoittautuu huumekuriiriksi ja kykeneväksi raakuuksiin, joita Ladydi joutuu todistamaan. Eipä aikaakaan, kun jäljet johtavat sylttytehtaalle ja Ladydi löytää itsensä tutkintavankeudesta. 

Vankila on Ladydille silmiä avaava koulu siitä, miten naisia Meksikossa kohdellaan. Kauppaa käydään kaikella ja kaikesta, mutta naisten välinen solidaarisuus menee lähes kaiken edelle. Vankilassakin ollaan valmiita auttamaan mistään tietämätöntä keltanokkaa. 

Kaapattujen tyttöjen osa on kova. Niiden tyttöjen, jotka joutuvat jatkuvasti pelkäämään kaapatuksi tulemista, ei ole juuri sen parempi. Kuten kirjan loppusanoissakin todetaan: 

"Nainen voidaan myydä uudelle omistajalle yhä uudelleen ja uudelleen, prostituoitu usealle asiakkaalle saman päivän aikana - toisin kuin annos huumeita, jonka voi myydä vain kerran." 

Järkyttäviä kohtaloita - mutta järkyttävintä on tietää, että tämä kaikki on nykypäivän Meksikossa täyttä totta. Todellinen valta on huumemafialla, raha puhuu ja ihmishenki on toisarvoinen asia. Tämä kirja on saanut alkunsa, kun kirjailija haastatteli meksikolaisia kätkettyjä naisia, naisvankeja sekä rikoksen uhriksi joutuneita naisia. 

Yli puolet Meksikon maaseudun perheistä elää äärimmäisessä köyhyydessä. Suurin osa heistä kuuluu johonkin maan 50 intiaaniryhmään. Tätä seikkaa ei kovinkaan aktiivisesti tuoda kirjassa esille, mutta jossain vaiheessa Ladydin äiti toteaa: "Minä olin tavallinen maalaisintiaani." Tästä syystä rohkenen ottaa kirjan mukaan Kansojen juurilla -haasteeseen. Kirjallinen maailmanvalloitus etenee luonnollisesti Meksikoon, ja koska lukeminen oli varsinainen flow-elämys, kelpuutan kirjan myös Lukuiloa 2016 -haasteeseen. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 5 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Jennifer Clement: Prayers for the Stolen (2014)
Suomentanut Terhi Kuusisto 
Like, 2014
268 sivua