Sotalapsista

Sotalapsiteemasta olen tainnut jotain kirjoitella jo aiemminkin. Aihe kiehtoo ja kauhistuttaa henkilökohtaisista syistä, ja nyt tuntui oikealta ajalta lukea vähän lisää sotalasten karusta historiasta.

Pertti Kavén kuvaa kirjassaan Sotalapset : toiveet ja todellisuus (Minerva 2011) lastensiirtojen kahta tasoa samanaikaisesti ja rinnakkain: ylätasoa, jossa päätöksenteko ja johtaminen tapahtuivat sekä yksittäisen perheen ja sotalapsen tasoa, jossa koettiin niin eron ikävä ja tuska kuin Ruotsista paluun vaikeudet. Kirja kertoo kaunistelematta lastensiirtojen ei-toivotut seuraamukset: liian monet lapset jäivät kokonaan Ruotsiin, ja liian monet vanhemmat eivät halunneet lapsiaan takaisin. Viattomat lapset ovat olleet pelkkiä pelinappuloita, ja kritisoiminen on ollut kiellettyä ettei auttajille vain tulisi paha mieli. Aika uskomatonta. :(

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Pertti Kavén: Sotalapset : toiveet ja todellisuus
Minerva, 2011
288 sivua

Sotalapsien kohtaloista vaiettiin kauan. Vasta 1990-luvun loppupuoliskolla aika oli kypsä kipeistä asioista puhumiseen, ja sotalapsiyhdistyksiä perustettiin eri puolilla Suomea. Oulun seudun sotalapset ry perustettiin 1996, ja tavoitteensa mukaisesti se on kerännyt tietoa sotalapsuusajan kokemuksista. Niitä on koottu niin jälkipolvien kuin tutkijoidenkin käyttöön teokseen Suuri matka vieraalle maalle : Oulun seudun sotalapset ry:n jäsenten kertomaa sotalapsuudestaan Ruotsissa ja Tanskassa vuosina 1940-1947 (Oulun seudun sotalapset 2010).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Suuri matka vieraalle maalle : Oulun seudun sotalapset ry:n jäsenten kertomaa sotalapsuudestaan Ruotsissa ja Tanskassa vuosina 1940-1947
Oulun seudun sotalapset, 2010
300 sivua

Kummastakin kirjasta välittyy vahvana ihmetys siitä, miten lastensiirrot sallittiin eikä niiden vaikutuksia lapsiin ja perheisiin haluttu ymmärtää. Onneksi myös niitä parempia kokemuksia mahtuu mukaan varsinkin Suuri matka... -teokseen.

Nyt näiden kirjojen lukemisen jälkeen harmittaa entisestään, ettei isän sotalapsivuosista ole juuri mitään tietoa. Pitkälti tämän havainnon innoittamana käännyinkin Kansallisarkiston puoleen ja pyysin sieltä isän sotalapsikantakortin. Toivottavasti saan sen pian ja tiedän sitten edes vähän enemmän.

2 x holokaustista

Tässäpä samaan postaukseen kaksi pientä suurta kirjaa, jotka käsittelevät hyvinkin pitkälti samaa aihepiiriä: Maria Àngels Angladan pienoisromaani Auschwitzin viulu (Bazar 2018) ja Hèdi Friedin kokemuksiin perustuva Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä (Nemo 2018). Luin kirjat saman päivän aikana, ja ne tukivat toisiaan todella hyvin.

Puola 1991. Arvostettu viulisti päättää jäädä seuraamaan paikallisen orkesterin konserttia oman esiintymisensä jälkeen. Hänen huomionsa kiinnittyy erityisesti sooloviuluun, jonka sointi on täyteläisen samettinen. Ja surusilmäiseen vanhempaan naisviulistiin, joka soittaa äärimmäisen puhtaasti eläytyen musiikkiin koko sielustaan. Instrumentti alkaa kiehtoa häntä suunnattomasti, ja hän onnistuukin tapaamaan viulua soittaneen naisen, Reginan. He ystävystyvät, ja lopulta Regina kertoo uudelle ystävälleen soittimen karmaisevan tarinan.
Saksa 1944. Puolalainen viuluntekijä Daniel on puusepän taitojensa vuoksi keskitysleirillä paremmassa asemassa kuin moni muu, vaikkei hänenkään tilanteessaan ole kehumista. Sattuman kautta Daniel määrätään rakentamaan viulu korkea-arvoiselle natsiupseerille. Palkkiona on hänen henkensä, epäonnistumisesta olisi seurauksena kuolema.
Auschwitzin viulu on enemmän kuin pelkkä romaani: se on unohtumaton tarina miehestä, joka kieltäytyi luopumasta toivostaan historian suurimman julmuuden edessä. Kirja julkaistiin alun perin vuonna 1994, mutta on uudelleenjulkaisun jälkeen noussut viime vuosina suureksi kansainväliseksi menestykseksi. (kustantajan esittelyteksti)

Kaunis ja surumielinen kirja, jossa päähenkilönä on oikeastaan ihmisen sijasta viulu. Viulu, joka rakennetaan keskitysleirillä ja joka soi kauniimmin kuin mikään muu soitin vielä viisikymmentä vuotta myöhemminkin. Keskiössä on viulun lisäksi myös taiteilijoita: viulunrakentaja ja soittajia. Siksipä kirja sopii mainiosti Taitelijaromaanihaasteeseen ja tietysti myös Helmet-haasteeseen, kohtaan 4 (kirjan nimessä on joku paikka).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Maria Àngels Anglada: El Violi d'Auschwitz (1994)
Suomentanut Satu Ekman
Bazar, 2018
142 sivua

Oliko siellä koko ajan nälkä? Miksi ette tehneet vastarintaa? Voisiko sama tapahtua uudestaan? 
Holokaustista selvinnyt Hédi Fried (s. 1924) on kiertänyt kouluissa yli kolmenkymmenen vuoden ajan kertomassa kokemastaan. Kirjassa hän vastaa nuorten usein esittämiin kysymyksiin.
Suomenkielisen laitoksen esipuheen on kirjoittanut Sofi Oksanen. (kustantajan esittelyteksti)

Suoria vastauksia suoriin kysymyksiin. Kirjailija on koonnut kirjan koululaisille pitämiensä luentojen pohjalta. Hän on luennoinut lukuisissa kouluissa, kansanopistoissa ja yliopistoissa, koska...

"...uskon vakaasti, että nuorten on voitava välittää holokaustin muisto eteenpäin, jos haluamme ettei sama toistu. Se, mikä on tapahtunut kerran, voi ikävä kyllä tapahtua useamminkin, vaikkei ihan samalla tavalla. [ - - ] Kirjan päämääränä on auttaa meitä välttämään menneen ajan erehdyksiä. Toivon sen saavan kaikki lukijansa ymmärtämään, ettei ketään meistä ole määrätty ennalta sortajan tai sivustakatsojan osaan. Meistä jokaisella on yksilönä oma tahtomme ja oma vastuumme, ja ainoastaan ottamalla sen vastuun voimme estää historiaa toistamasta itseään taas kerran." (s. 13-15)

Olisinpa itsekin joskus päässyt kuulemaan ja kyselemään! Nämä asiat eivät todellakaan saa unohtua. Tämäkin kirja pääsee mukaan kahteen haasteeseen: Helmet-haaste (kohta 17: kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa) sekä Naisen tie.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Hèdi Fried: Frågor jag fått om förintelsen (2017)
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Nemo, 2018
144 sivua

2 x yliluonnollista

Vaikka suhtaudunkin varauksella ja skeptisesti kaikenlaiseen liialliseen "hörhöilyyn", en voi sille mitään että yliluonnollinen ja paranormaali kiehtoo mieltäni. Niputankin tässä nyt samaan postaukseen pari tämäntyyppistä kirjaa, jotka olen lukenut nyt alkuvuodesta. 

Mervi Koskelta on ilmestynyt jo useampi kansanperinnettä ja yliluonnollisia olentoja esittelevä teos, nyt uusimpana Maailman merkillisimmät kummitustarinat (Minerva 2017). Kirjassa esitellään eri tyyppisiä kummitusjuttuja ja -tyyppejä eri puolilta maailmaa.

Kautta aikojen jännitystä janoavat ovat sukeltaneet kummitusjuttujen syövereihin, ja kaikkialta löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita vannomaan nämä uskomattomat tarinat tosiksi. Mervi Koski on koonnut maailmalla liikkuvat tarinat yliluonnollisista tapahtumista ja henkien kohtaamisista kiehtovaksi kokoelmaksi kummitusjuttujen parhaita perinteitä kunnioittaen. 
Perinteisesti aaveen on uskottu olevan kuolleen ihmisen sielu, joka on jäänyt syystä tai toisesta maan päälle kummittelemaan. Ehkä tuo olento ei ole päässyt rauhaan elävänä tehtyjen pahojen tekojen vuoksi, tai jokin tehtävä on jäänyt kesken. Joku puolestaan on elämässään kohdannut vääryyttä eikä siksi pääse haudan lepoon. On niitäkin, jotka kummittelevat varoittaakseen läheisiään vaanivista vaaroista. Poikkeuksen tähän synkkään kummituskavalkadiin tuovat ne haamut, jotka ovat muuten vain jääneet maan päälle viihtymään. 
Aaveet eivät ole vain ihmishahmoja, vaan kyse voi olla jopa koneista. Aavekulkuneuvoja huristaa ilmassa, maalla ja merellä. Pimeässä kummitusjunien valot pyyhkivät maisemaa ja taivaalla lentää koneita ilman valoja. Keskipäivän ruuhkassa voi hyvällä onnella nähdä aavebussin viilettävän pitkin kaupungin katuja tai keskellä merta maailman kuuluisimman aavelaivan, Lentävän hollantilaisen, törmäyskurssilla kohti uimarantaa. (takakannesta) 

Mitään uutta tämä kummituskirja ei tuonut, mutta ihan viihdyttävä kokoelma kummitustarinoita joka tapauksessa. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Mervi Koski: Maailman merkillisimmät kummitustarinat
Minerva, 2017
256 sivua 

Hitusen hörhömpi tapaus puolestaan oli Laura Lynne Jacksonin muistelmateos Taivaan valo : opettajan kokemuksia  yhteydestä tuonpuoleiseen (Otava 2016).

Laura Lynne Jackson on vaimo, äiti, lukion äidinkielenopettaja - ja meedio. Useimmat uskovat, että elävien maailman ja kuolleiden maailman välillä on läpipääsemätön muuri, mutta Jackson näkee sen paikalla kirkkaana hohtavia säikeitä, jotka työntyvät paperinohuen esteen läpi. Maailman johtavat paranormaaleja ilmiöitä tutkivat tieteelliset järjestöt ovat testanneet Jacksonin yliluonnollista kykyä ja todistaneet sen olemassaolon. Jackson on keskittynyt tutkimaan yhteyttämme tuonpuoleiseen, välittämään poisnukkuneiden viestejä omaisille ja auttamaan ihmisiä selviämään kokemistaan menetyksistä. Kirjassaan Taivaan valo hän kertoo harvinaislaatuisesta matkastaan ja siitä, mitä hän on oppinut rakkaudesta. 
Jo lapsena, ennen selvänäkijän ja meedion kykyjensä löytämistä, Jackson tajusi olevansa erilainen kuin toverinsa. Hän oli hyvin empaattinen, ja ympärillä olevien ihmisten tunteet vaikuttivat häneen usein voimakkaasti. Hän sai usein ystäviään tai perheenjäseniää koskevia aavistuksia, joiden vuoksi hän tunsi itsensä avuttomaksi, surulliseksi tai hämmentyneeksi. Hän kertoi asiasta äidilleen - ja sai tietää, että lahjaa kulkee suvussa. 
Kahdenkymmenen vuoden ajan Jackson eli kaksoiselämää. Päivisin hän opetti englantia lukiolaisille. Iltaisin hän piti yksityisesti istuntoja, joissa hän saattoi ihmiset yhteen edesmenneiden läheistensä kanssa ja kertoi heille näistä hämmästyttävän paikkansa pitäviä ja tarkkanäköisiä tietoja. Eräänä päivänä hänen kaksi maailmaansa yhdistyivät, ja hän pystyi viimein täysin hyväksymään lahjansa ja oman tarkoituksensa. (kirjan kansiliepeestä) 

Kiehtova tarina, mutta herätti kyllä todella monenlaisia ajatuksia. Ensimmäinen ajatukseni oli "täysi hörhö!", mutta toisaalta taas sitten... erittäin todentuntuisia tarinoita kohtaamisista tuonpuoleisen kanssa. Ja vielä ihan tieteellisesti tutkittua ja todistettua näyttöä siitä, että tällainen on mahdollista. En tosiaankaan täysin tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella, mutta jokin tässä kiehtoo kovasti. Toivottavasti ei liian kovasti. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Laura Lynne Jackson: The light between us : stories from heaven, lessons for the living (2015)
Suomentanut Jaana Iso-Markku
Otava, 2016
319 sivua

Tom Malmquist: Joka hetki olemme yhä elossa

Tom ja Karin odottavat esikoislastaan, kun Karinin vointi yhtäkkiä heikkenee ja hänet otetaan sairaalaan. Lapsi syntyy keisarinleikkauksella. Tom kiirehtii edestakaisin sairaalan pitkiä käytäviä, hän kulkee teho-osaston ja vastasyntyneiden osaston väliä; hän kulkee elämän ja kuoleman välillä. Kun hän palaa sairaalasta vauvan kanssa kotiin, Karinia ei enää ole. Joka hetki olemme yhä elossa perustuu tositapahtumiin. Se on vahva, tunteilematon ja uskomattoman kaunis kirja vuodesta, joka muutti kaiken. Se on virtuoosimainen teos menetyksestä, kaikenkattavasta surusta, vanhemmuudesta ja elämästä, jota elää jokainen yksittäinen hetki kerrallaan. (takakansiteksti)

Tähän elämänvaiheeseen Tom Malmquistin kirja Joka hetki olemme yhä elossa (S&S 2017) tuntui jopa pelottavalta, ja epäröinkin useampaan otteeseen aloittaako vai eikö. Päätin kuitenkin kokeilla, ja sain kuin sainkin kirjan luettua loppuun asti. Aihe on järkyttävä: puolison kuolema, vieläpä juuri synnyttäneen puolison. Mikä voisikaan olla suurempi suru? Vaikka ei kai surua pysty mittaamaan ja arvottamaan, jokainen tietää itse mikä kenellekin on suurin surun aihe. 

Oma surutyöni on siinä vaiheessa, että kovin tunteellista purkausta en olisi kestänyt lukea. Tämä kirja oli onneksi kaikkea muuta kuin tunnekylläinen, pikemminkin jotenkin kylmän viileä, kuin asioita olisi tarkasteltu jostakin kaukaa. Kirja piti kyllä tehokkaasti otteessaan, mutta jotenkin en päässyt siihen kovin hyvin sisälle. Välillä teksti oli minulle liian tajunnanvirtaa, oli vaikea pysyä tapahtumien tasalla.

Ehkä palaan tämän kirjan pariin vielä joskus uudelleen, kunhan aikaa on kulunut tarpeeksi. Ehkä sitten uskallan päästää tekstin lähemmäs itseäni?

Malmquistin romaanille on myönnetty Ruotsissa useita palkintoja (esim. Dagens Nyheter -lehden kulttuuripalkinto vuonna 2016). Siksipä se sopii Helmet-haasteen kohtaan 16: ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Tom Malmquist: I varje ögonblick är vi fortfarande vid liv (2015)
Suomentanut Outi Menna
S&S, 2017
325 sivua

3 x apinoista

Apinan vuosi -lukuhaasteeni lähenee loppuaan! Vielä kuitenkin ehtii - apinan vuosi päättyy 27.1.2017. Haasteen koontipostaukset voi linkittää tänne, kokoan niistä sitten listan nähtäville. Ja arvontaakin taitaa olla luvassa kaikille osallistuneille! :)

Itsekin olen loppukirinä lukenut useampia "apinakirjoja". Niputankin nyt useamman samaan postaukseen, kun aika tuntuu sittenkin käyvän vähiin...

Minä Cheeta : omaelämäkerta (WSOY 2009) kertoo kaikkien aikojen kuuluisimmasta simpanssista. Se vaikuttaa omaelämäkerralta, siis simpanssin kirjoittamalta (!), mutta tokihan sieltä joku haamukirjoittaja löytyy apinan ja kirjan välistä, olkoonkin kyseessä erittäin fiksu (?) eläin.

Vuonna 1932 Liberian viidakosta siepattu simpanssi Cheeta on Hollywoodin kulta-ajan viimeisiä elossa olevia tähtiä. Hän seikkaili Johnny Weissmullerin rinnalla Tarzan-filmeissä ja lunasti nopeasti tiensä katsojien sydämiin ilmeillään, äänellään ja notkeudellaan.
Jo aikalaiskriitikoiden mielestä Cheeta päihitti lahjoillaan useimmat vastanäyttelijänsä, mutta häikäisevä elokuvaura päättyi kiusallisen välikohtauksen jälkeen vuonna 1967. Eläkepäiviään Palm Springsissä viettävä taiteilija on sittemmin omistautunut maalausharrastukselleen. Nyt on muistelmien vuoro.
Omaelämäkerrasta hahmottuu tiettävästi maailman vanhimman simpanssin ainutlaatuinen näkökulma ihmisten maailmaan. Cheeta tunnustaa avomielisesti myös kamppailunsa monien paheiden kanssa. Hän on nähnyt pitkän uransa aikana paljon ja kertoo nyt kaiken - mitään häpeämättä ja peittelemättä.
Minä Cheeta on hauska ja viihdyttävä teos, jossa Hollywoodin hullunmyllyyn tempaistu simpanssi irvistää häijysti perinteisille muistelmille ja esittää piikikkäätkin huomionsa hurmaavalla tavalla. Luvassa on monia skandaalimaisia paljastuksia, mutta onneksi apinalle kaikki on sallittua! (takakansiteksti)

Tässäpä oli tosiaan hauskasti erilainen muistelmateos, joka kertoo Cheetan tarinan aina Afrikan viidakosta Hollywoodiin ja eläkepäivien viettoon saakka. Alkusanoissa Cheeta kertoo olevansa hieman hermostunut, koska elämänsaavutusten listaaminen tarkoittaa sitä että myöntää olevansa elämänsä ehtoopuolella. Johnny Weissmullerin sanoin: "Heti kun ruvetaan kutsumaan Kuolemattomaksi, alkaa murehtia kuolemaa." (s. 9)

Niin hauska kuin teos olikin, sen lukeminen teki minut myös murheelliseksi. Cheeta on hyvin kaukana "oikeasta" apinasta, se on erittäin pitkälle inhimillistetty. Sen kertomus siitä, kun sitä viedään apinalaumassa tapahtuneen verilöylyn jälkeen häkissä Atlantin yli Amerikkaan, näyttää sen iloisena siitä että viidakko jää taakse ja sivistys odottaa. Cheeta uskoo olevansa "kuntoutuksessa". Vähän väliä se kuittailee ja näyttää pitkää nenää rouva Goodallille, joka vaikuttaa uskaltaneen kritisoida tätä "kuntoutusta". Toisaalta näen tässä ironisessa kerronnassa myös sen huvittavan puolen, mutta enemmän tunnen ärtymystä. Miksi eläin haluaisi olla ihminen?

Tässä mielessä kirjan parasta antia ovat ihan oikeista ihmisistä, Hollywoodin kulta-ajan näyttelijöistä kertovat anekdootit ja suoranaiset paljastukset. Mietin vain, kuinka totuudenmukaisia ne mahtavat olla... no, kaikkihan on toki mahdollista. 

Tämä kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 41: kirjan kannessa on eläin.

Mistä kirja minulle: kirjaston kierrätyskärrystä
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Me Cheeta : the autobiography (2008)
Suomentanut Marja Helanen-Ahtola
WSOY, 2009
343 sivua 

Anna Karolina Larssonin esikoisteos Paviaanivarkaus (Minerva 2015) on hyvinkin perinteinen ruotsalaisdekkari, joka nyt ei sinänsä kerro apinoista, mutta niitä sivutaan useampaan otteeseen. Tämän kirjan luin e-kirjana, kun se sattui löytymään Elisa Kirjasta tarjouksena.

"Sääli paviaania." Outo merkintä sisaren päiväkirjassa ja sen viereen piirretty paviaanin pää askarruttavat nuorta poliisia, Amanda Palleria. Sanna-sisaren sanotaan tehneen itsemurhan, mutta Amanda uskoo, että kuolemaan liittyy jotain muuta. Ei voi olla sattumaa, että moni Sannan tavoin raiskatuksi tullut tyttö on päätynyt riistämään henkensä täsmälleen samalla tavalla. 
Amandalla on tarkka suunnitelma, kuinka manipuloida Sanna-siskon elämään ja kuolemaan liittyvät kaksi miestä paljastamaan, mitä on tapahtunut. Hän viettelee molemmat. 
Toinen miehistä on Amandan kollega, komisario Magnus Blomberg. Toinen on Sannan entinen poikaystävä Adnan Nasimi, arabitaustainen pikkurikollinen, joka on juuri istunut vankilassa huumerikoksesta. 
Kun Kolmårdenin eläintarhasta varastetaan paviaani, Amanda ei ensin käsitä, miten se liittyy hänen sisarensa kohtaloon. Jäljet johtavat Bonobo-yökerhoon, seksibisneksen ja huumekaupan hermokeskukseen. 
Paviaanivarkaus on usean kertojan näkökulmasta etenevä vauhdikas ja todentuntuinen rikostarina, joka on saanut kriitikot uumoilemaan Anna Karolina Larssonista Liza Marklundin ja Jens Lapiduksen manttelinperijää. (kustantajan esittelyteksti) 

Dekkarin tarina etenee todellakin melko vauhdikkaasti, todentuntuisesta en osaa mennä sanomaan mitään. Jokin kirjailijan tyylissä ja kielessä tökki ja häiritsi, esikoiskirjailijahan tässä on kyseessä. Vai onko syy suomennoksessa? Vaikea sanoa. Pitänee lukea seuraavakin teos, tämä tarina kun selkeästi jatkuu vielä. 

Aluksi tosiaan vaikutti siltä, ettei paviaanivarkaus voi mitenkään liittyä Amandan tutkimaan rikossarjaan. Kun totuus sitten lopulta paljastuu, se on melkein liian yököttävä ja shokeeraava. Pistää miettimään, miksi kirjailija on halunnut kirjoittaa näin. Jostain luin, että kirjailija on työskennellyt poliisina ja halunnut saattaa poliisityössä kertyneet kokemuksensa dekkarisarjaksi. Totuushan tietysti on tarua ihmeellisempää, mutta ihmettelen silti vähän. Sääli paviaania, todellakin. 

Passaa Helmet-haasteen kohtaan 42: esikoisteos.

Mistä kirja minulle: oma ostos
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Anna Karolina Larsson: Stöld av babian (2014)
Suomentanut Jänis Louhivuori
Minerva, 2015
e-kirja

Lempeämpää näkökulmaa apinoihin tarjosi Ulf Nilssonin pikkuruinen kuvakirja Oma pikku apinani (Bonnier Carlsen 2016). Tästä kirjasta en ollut koskaan kuullutkaan, kun löysin sen kirjastomme kierrätyskärrystä. Selvisi, että kirjaa on viime syksynä jaettu muutaman muun lastenkirjan ohella McDonaldsissa. 

"Olen aina halunnut oman pikku apinan. Menen usein suuren puun juurelle katsomaan paviaaneja. Niiden joukossa on pieni poikanen. Katselemme toisiamme pitkään. 
Täällä kaikki eivät pidä paviaaneista. Minä kuitenkin pidän sinusta huolta, oma pikku apinani!"
Tämä kirja on yksi Läsrörelsenin tuottamista yhteensä 1,75 miljoonasta lastenkirjasta. Kirjoja jaetaan oheistuotteina kaikissa Pohjoismaiden McDonald's-ravintoloissa neljän viikon ajan syksyllä 2016. Yhteistyö lukuharrastuksen hyväksi aloitettiin vuonna 2001 Ruotsissa otsikolla "Anna lapsillesi kieli" (Ge dina barn ett språk), ja tuloksena on ollut tähän mennessä 18,5 miljoonaa lastenkirjaa. (takakannesta)

Tarina on hyvin yksinkertainen: Etelä-Afrikassa paviaanit aiheuttavat ihmisille harmia tonkimalla roskiksia, ja siksi kukaan ei pidä niistä. Paitsi kirjan päähenkilö, pieni poika, joka haluaisi itselleen oman pikku bobbejaanin (paviaani afrikaansin kielellä). Hän tulee houkutelleeksi paviaanilauman asuinalueelleen, ja paviaanit pistävät siellä ranttaliksi tuhoamalla pojan kodin. Niillä on ollut siihen kuitenkin ihan oikea syy: pikku paviaani on tullut pojan kotiin etsimään banaaneja ja "kadonnut", ja muut paviaanit tulivat etsimään sitä, kuitenkaan löytämättä. Poika löytää pikku apinan myöhemmin sängystään ja käy seuraavana päivänä viemässä sen takaisin laumansa luo. 

Mistä kirja minulle: kirjaston kierrätyskärrystä
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja: 
Ulf Nilsson: Min lilla apa (2008)
Kuvittanut Kristina Digman
Suomentanut Ulla Lempinen
Bonnier Carlsen, 2016
37 sivua

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945

"Luoja auttakoon meidän poloista hulluuden valtaamaa planeettaamme!" 
Toisen maailmansodan alkaessa Astrid Lindgren oli 32-vuotias kahden lapsen äiti. Ymmärtääkseen mitä sodassa tapahtui hän alkoi pitää päiväkirjaa. 
Astrid Lindgren työskenteli sotavuosina Ruotsin tiedustelupalvelun kirjesensuurissa. Hän sai tietää maailmantapahtumista paljon enemmän kuin monet maanmiehensä ja ymmärsi jo varhain, mikä odotti juutalaista siviiliväestöä Saksan hallitsemilla alueilla. Sotaa käyviä suomalaisia kohtaan Lindgren tunsi suurta myötätuntoa. 
Sotauutisten rinnalla Lindgren kirjoitti iloistaan ja suruistaan: perheensä arjesta, aviokriisistään, Peppi Pitkätossusta ja kirjailijanuransa ensiaskelista. (takakansiteksti) 

Astrid Lindgrenin toisen maailmansodan aikana kirjoittamat Sotapäiväkirjat 1939-1945 (WSOY 2016) oli niin mielenkiintoisesti kirjoitettu, että luin sen yhdeltä istumalta. Sekä kirjailijakollega Kerstin Ekman kirjan esipuheessa että Lindgrenin tytär Karin Nyman jälkisanoissa kertovat uskovansa, että Ruotsista ei tuohon aikaan löytynyt toista kahden lapsen äitiä, joka olisi ollut yhtä hyvin selvillä sodan tapahtumista ja siihen johtaneista seikoista. Tämä on kyllä varsin helppo uskoa. Ruotsi pysytteli koko toisen maailmansodan ajan puolueettomana valtiona, mikä näkökulma tuo oman mielenkiintonsa kirjaan. Tästä huolimatta näkee helposti, kenen puolella Ruotsin kansan myötätunto tuolloin oli, riippumatta valtion virallisesta linjauksesta.

Lindgrenillä on taito käsitellä raskaitakin sota-ajan tapahtumia lempeän humoristisesti ja sopivan kevyellä otteella. Vaikka tässä vaiheessa hän on ollut vasta aloittamassa mittavaa kirjallista uraansa (88 julkaistua teosta!), kirjoittamisen taito on ollut jo visusti hallussa. Suosittelenkin kirjaa ehdottomasti kaikille, jotka pitävät Lindgrenin lastenkirjoista sekä myös niille, jotka haluavat helppotajuisen katsauksen toisen maailmansodan aikaan. 

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 37: kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Astrid Lindgren: Krigsdagsböcker 1939-1945 (2015)
Esipuhe Kerstin Ekman, jälkisanat Karin Nyman
Suomentanut Kari Koski
WSOY, 2016
271 sivua

Emil Aalto: Emil Aallon kapina : punaisen tykkimiehen muistelmat 1918-1919

Vuonna 1918 jämsäläinen Emil Idanpoika Aalto oli 20-vuotias puusepän oppipoika. Hän osallistui kansalaissotaan sodan alusta loppuun punakaartin tykkimiehenä ja oli taisteluissa mukana mm. Ruovedellä, Lempäälässä ja Tuuloksen Syrjäntaassa, vankina Lahden Hennalassa ja Lappeenrannan Konnunsuolla.
Emil Aallon itsensä kirjoittamista muistelmista ei puutu draamaa eikä tragiikkaa. Yllättävän usein kertojan tarinointia värittävät myös vapauttavan huumorin pilkahdukset. (takakansiteksti)

Todella mielenkiintoinen muistelmakirja kansalaissodan ajalta. Valtaosa näkemistäni tuota aikaa koskevasta kirjallisuudesta on varsin valkoista, oikeastaan ainoana mieleen tulevana poikkeuksena Linnan Täällä Pohjantähden alla. Tällaista näkökulman vaihdosta olinkin vähän kaipaillut, ja sattumalta hoksasin Emil Aallon omista muistiinpanoista toimitetun teoksen Emil Aallon kapina : punaisen tykkimiehen muistelmat 1918-1919 (Tiina Aalto 2005). Emil Aallon oman tekstin lisäksi teoksessa on käytetty apuna Emil Aallon haastattelua ja muita taustalähteitä. Tarinaa täydentää Emilin pojan Kaukon kertomus elämästä punikin poikana. 

Jostakin syystä kansalaissodan aika kiehtoo mieltäni äärettömästi, ja nimenomaan tämä "häviäjän" näkökulma. Melko karua tekstiä löytyi tästäkin kirjasta, vaikutuin samalla tavalla kuin käydessäni Tampereen museokeskus Vapriikin hienossa Tampere 1918 -näyttelyssä. Suosittelen muuten kaikille asiasta vähääkään kiinnostuneille! 

Tämä kirja sopii mainiosti Helmet-haasteen kohtaan 36: elämäkerta tai muistelmateos.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Emil Aalto: Emil Aallon kapina : punaisen tykkimiehen muistelmat 1918-1919
Toimittanut Tiina Aalto
Tiina Aalto, 2005
116 sivua

Christine Lee: Kätilön sisar

Miljoonat ovat ihastuneet Jennifer Worthin Hakekaa kätilö -kirjojen tarinoihin Lontoon East Endissä mutta hyvin vähän tiedetään Jenniferin elämästä muuten. Jenniferin sisaren Christine Leen koskettavat ja eloisat muistelmat vievät lukijan aluksi tyttöjen idylliseen lapsuuteen, joka loppuu dramaattisesti vanhempien avioeroon tyttöjen päätyessä sisäoppilaitokseen, sydämettömyyteen ja laiminlyöntiin. Se kertoo kapinallisen Jenniferin lähettämisestä pois kotoa neljätoistavuotiaana ja molempien sisarusten kouluttautumisesta sairaanhoitajiksi. 
Avioliittojen, lasten, ilojen ja surujen kautta sisarusten välinen yhteys säilyy halki vuosien. Jennifer keskittyy kätilön työn jälkeen ensirakkauteensa musiikkiin, ja Christinesta tulee kuvanveistäjä mutta menneet ikävät kokemukset lyövät silti varjon molempien elämään. 
Kätilön sisar on kiehtova osoitus kahden poikkeuksellisen naisen kestävästä siteestä. (takakansiteksti) 

Christine Leen muistelmateos Kätilön sisar (Otava 2015) "kertoo kuuluisan kätilön koko tarinan", kuten takakannessa myös mainostetaan. Kyllä, kertoo Jennifer Worthin tarinan, mutta silti kirja on nimetty "kätilön sisareksi"... eli se siis kertoo myös Jenniferin sisaren tarinan. Olin vähän hämmentynyt tästä kirjan nimestä ja asetelmasta. Onko siis niin, että Christine Lee on vain halunnut oman osansa sisaren saavuttamasta julkisuudesta? Ratsastaa siskonsa maineella?

Vaan tulipahan luettua. Eikä siinä mitään, ihan kelpo kuvausta menneestä ajasta ja sisarusten elämästä. Kuittaan tällä myös Helmet-haasteen kohdan 26: elämäkerta tai muistelmateos. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Christine Lee: The midwife's sister
Suomentanut Satu Leveelahti 
Otava, 2015
346 sivua

Katariina Vuori: Joulumerkkikodin lapset

Tämän kirjan luin jo lähes kuukausi sitten Vappulukuhaasteen aikana, mutta bloggaaminen on venähtänyt... ainakin osittain siitä syystä, että teos vaati vähäsen sulattelua. Katariina Vuoren Joulumerkkikodin lapset (Like 2016) oli yksi eniten odottamiani tämän kevään teoksia, ihan siitä syystä että asun suhteellisen lähellä Oulun vanhaa Joulumerkkikotia ja talo kiinnostaa minua kovasti. 

Joulumerkkikodin lapset -teoksessa palataan aikaan, jolloin Suomessa kuoli yksi ihminen tunnissa tuberkuloosiin eikä tautiin ollut parantavaa hoitoa. Tautia hävettiin samalla tavalla kuin alkoholismia nykyään, ja tartunnan saaneiden perheet kierrettiin kaukaa.
Taudin leviämisen ehkäisy oli suurelta osin eristämisen varassa. Tätä tarkoitusta varten 1930-luvulla perustettiin Joulumerkkikoteja, joiden toiminta rahoitettiin pitkälti joulumerkkien myynnillä. Joulumerkkikodeissa asuivat lapset, joiden perheissä oli tuberkuloosia.
Keuhkotautiset äidit kävivät synnyttämässä parantolasta käsin, mutta tartuntavaaran vuoksi kontakti vastasyntyneeseen kiellettiin kokonaan. Vasta keskimäärin kahdeksan kuukauden kuluttua äidit saivat ensimmäisen kerran lapsensa syliinsä.
Tuberkuloosinvastaisen työn historian lisäksi tässä ainutlaatuisessa teoksessa luodaan yli 60 henkilöhaastattelun ja valokuvien kautta koskettava kuva lasten elämästä Joulumerkkikodissa, äitien surusta ja häpeästä, Joulumerkkikotien hoitokulttuurista ja lasten elämästä Joulumerkkikodin jälkeen. Aiheesta ei ole kirjoitettu tietoteosta aiemmin, ja Joulumerkkikotien toiminta on yleisesti valtaväestölle tuntematonta. Silti sillä on suuri vaikutus nykypäivään: viimeinen Joulumerkkikoti suljettiin vuonna 1973.
Teoksessa sivutaan ajankohtaisia aiheita varhaislapsuuden vuorovaikutussuhteen hajoamisesta nykyisiin tautiepidemioihin. Viime vuosina tuberkuloosin lääkkeille vastustuskykyiset muodot ovat lisääntyneet muun muassa Venäjällä. (kustantajan esittelyteksti) 

Jokin tässä aiheessa koskettaa minua syvästi. Äitinä tuntuu kauhealta ajatella, että joutuisi antamaan vastasyntyneen vauvansa useaksi kuukaudeksi pois - vaikka se sitten pelastaisikin lapsen vakavalta sairaudelta. Miten tällainen toiminta on vaikuttanut lapsen kehitykseen, kun varhainen vuorovaikutussuhde omaan perheeseen jää vaillinaiseksi? Onko hoitajilla oikeasti ollut aikaa huolehtia jokaisesta vauvasta tasapuolisesti? Näihin kysymyksiin kirjassa etsitään jonkinlaisia vastauksia, mutta silti asia jää askarruttamaan melkoisesti. 

En malttanut odottaa kirjan saapumista kirjaston kokoelmiin, vaan ostin sen itselleni heti sen ilmestyttyä. Onneksi, sillä uskon palaavani kirjan pariin vielä monta kertaa. Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 14: historiaa käsittelevä tietokirja.

Mistä kirja minulle: oma ostos 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Katariina Vuori: Joulumerkkikodin lapset
Like, 2016
248 sivua

Svetlana Aleksijevitsh: Tsernobylista nousee rukous

Helmet-haasteen kohtana 24 on Kirjasammon päivän täkynä tämän vuoden aikana ollut kirja. Kolmisen viikkoa sitten, 26.4.2016, päivän täkynä oli Svetlana Aleksijevitshin kirja Tsernobylista nousee rukous (Tammi 2015). Samaisena päivänä tuli kuluneeksi 30 vuotta Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. 

Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2000, ja tämä uusi painos on laajennettu ja päivitetty versio.

Tsernobylin ydinvoimalassa 26.4.1986 tapahtunut räjähdys ja tulipalo oli valtava ympäristökatastrofi, ehkä laajin onnettomuus Euroopassa sitten toisen maailmansodan. Siitä kuitenkin puhutaan ja tiedetään yllättävän vähän - tuntuu kuin se olisi unohdettu, vaikka sen vaikutukset eivät suinkaan ole hälvenneet. 
Valkovenäläinen toimittaja-kirjailija Svetlana Aleksijevitsh kokosi kirjaansa Tsernobylista lähes kaksikymmentä vuotta. Kuten hän toteaa, Tsernobylia ei ole unohdettu, sitä ei vain ole ymmärretty. Hän vie lukijansa suoraan Tsernobylin maailmaan, antaa äänen niille joita Tsernobyl on koskettanut. 
Kirjan kertomukset ovat järkyttäviä mutta kauniita. Niissä puhuvat säteilystä sairastuneet, sille omaisensa menettäneet, kodeistaan reväistyt, autioituneisiin kyliin jääneet ja niihin muuttaneet, ne jotka vastasivat toimenpiteistä ja ne jotka eivät saaneet niistä vastata, asiaa seuranneet ja tutkineet ihmiset. Heidän tarinansa ovat tunteiden historiaa: sankaruuden ja rakkauden, surun ja neuvottomuuden, suuttumuksen ja häpeän. (kirjan kansiliepeestä) 

Vuonna 1986 täytin yhdeksän vuotta, huhtikuun lopulla olin vielä kahdeksanvuotias. Kovinkaan eläviä muistikuvia tuolta ajalta en hoksaa, mutta Tsernobylin muistan kyllä. Siitä puhuttiin paljon, mutta mitään hysterisointia en muista - joko sitä ei meillä päin ollut, tai sitten minua on suojeltu siltä. Onnettomuuden laajuuden ja koko merkityksen on oppinut ymmärtämään vasta paljon myöhemmin. Silti kirjaa lukiessa sai huomata, että tähänastinen tietämykseni on ollut melko vähäinen. 

Kirjan parasta antia ovat ihmisten tarinat. Äänensä saavat kuuluviin monenlaiset ihmiset, raivaajien omaisista johtoasemissa olleisiin henkilöihin. Kaikkien kertomuksissa toistuu sama asia: tietoa ei annettu, tai sitä ei saanut antaa. Ihmisiä uhrattiin häikäilemättä säteilylle. Nykytietämyksen valossa tällainen tuntuu aivan käsittämättömältä. 

"Ensireaktioni oli soittaa kotiin ja varoittaa vaimoa. Mutta kaikkia tutkimuslaitoksen puhelimia kuunneltiin. Voi tuota ikuista, vuosikymmenten mittaan iskostettua pelkoa! Kotona ei kukaan vielä tiedä... Tytär kiertelee konservatoriotuntien jälkeen ystävättärien kanssa kaupungilla. Syö jäätelöä. Pitäisikö minun soittaa? Siitä voisi seurata ikävyyksiä. En enää pääsisi salaisiin projekteihin... En kuitenkaan voinut olla soittamatta. Nostin kuulokkeen ja valitsin numeron: 
- Kuuntele tarkasti. 
- Mitä on tapahtunut? kysyi vaimo kahteen otteeseen kuuluvalla äänellä. 
- Shh. Sulje ikkunat ja pane kaikki elintarvikkeet muovipussiin. Vedä kumikäsineet käteen ja pyyhi kaikki pinnat märällä rätillä. Pane rätti muovipussiin ja vie se niin kauas kuin mahdollista. Ja työnnä parvekkeella kuivamassa ollut pyykki uudelleen pesukoneeseen. Älä osta leipää. Äläkä missään tapauksessa mitään piirakoita kadulta... 
- Mitä teillä siellä oikein on tapahtunut? 
- Shh. Liuota kaksi tippaa jodia lasilliseen vettä. Pese hiukset... 
- Mitä... 
En antanut vaimon jatkaa vaan katkaisin puhelun. Hänen piti itse ymmärtää, kun kerran oli saman tutkimuslaitoksen työntekijöitä. Ja jos joku valtion turvallisuuspoliisista kuunteli, hän varmaankin merkitsi varotoimisuositukset paperille itseään ja perhettään varten. 
Kello 15.30 selvisi, että Tsernobylin reaktori oli räjähtänyt..." 
(Monologi fysiikasta, johon me kaikki olimme rakastuneet; Valentin Aleksejevitsh Borisevitsh, Valko-Venäjän tiedeakatemian ydinenergian tutkimuslaitoksen laboratorion entinen johtaja)

Rankkaa luettavaa.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Svetlana Aleksijevitsh: Tsernobylskaja molitva. Hronika budustsego (1997)
Suomentanut Marja-Leena Jaakkola
Tammi, 2015
392 sivua