Ira Vihreälehto: Tuntematon sotavanki : venäläistä isoisääni etsimässä

Jokunen vuosi sitten kävin mielenkiintoista keskustelua kirjastossamme iäkkään, sodan kokeneen naisasiakkaan kanssa. Lähiaikoina oli ilmestynyt useampia kirjoja, joissa käsiteltiin suomalaisten naisten suhteita saksalaissotilaiden kanssa. Asiakas oli sitä mieltä, että ne alkaisivat jo riittää; sen sijaan hän haluaisi lukea edes yhden kirjan joka kertoo suomalaisnaisten ja venäläisten sotavankien suhteista. Niitä nimittäin kuulemma riitti hänen tietojensa mukaan siinä missä ensin mainittujakin.

Harmi kyllä asiakas oli ns. satunnainen matkailija meidän kirjastossa, eli en siis ole häntä sen jälkeen nähnyt. Voin siis vain toivoa, että hänkin on löytänyt Ira Vihreälehdon teoksen Tuntematon sotavanki : venäläistä isoisääni etsimässä (Atena 2016).

Kirjan tekijän, Ira Vihreälehdon isoäiti Lempi kuiskasi kuolinvuoteellaan vanhimmalle pojalleen, että on jotain mitä hänen pitäisi kertoa. Tämä salaisuus paljastui kuitenkin vasta perunkirjoituksessa: esikoisella oli eri isä kuin muilla sisaruksilla. Juhanin isä oli venäläinen sotavanki, mutta kukaan ei osannut kertoa yhtään sen enempää. Juhanin elämään tällä on valtava vaikutus, ja vielä yli 70-vuotiaanakin hän miettii, kuka hänen oikea isänsä on.

Tässä vaiheessa remmiin astuu Juhanin historioitsijatytär Ira, joka päättää selvittää asiaa niin pitkälle kuin mahdollista.

Onko lapsenlapsen mahdollista päästä niin syvälle isoäitinsä ihon alle, että hän voi ratkaista tähän liittyviä arvoituksia ja ymmärtää tämän tekemiä valintoja? Minun 2010-luvun ajatusmaailmastani ei ole paljon hyötyä, kun selvitän 1940-luvulla eläneen ihmisen toimintaa ja ratkaisuja. Vaikka etsinkin isää isälleni, haluan pääasiassa ymmärtää, mitä tapahtui ja mitä siitä seurasi. Yritän kuulla Lempin äänen, mutta samalla saatan sijoittaa hänen viestiinsä omia merkityksiäni ja motiivejani. Kirjoitan tätä tarinaa oman aikakauteni ja oman yhteisöni jäsenenä ja syyllistyn melkein väistämättä virhepäätelmiin, sillä olen luultavasti sijaistraumatisoitunut isäni kautta. Lempin vaikenemisen seuraukset elävät meissä kummassakin. Haluan löytää menneisyydestä häpeän tilalle jotain kaunista. Toivon löytäväni juuret, totuuden ja mielenrauhan. Saattaa olla, että en löydä totuutta tai löydän lisää häpeää. (s. 9-10)

Tutkimusten ja etsintöjen apuna on pystyy tätä nykyä käyttämään monia eri välineitä: DNA-testit ja sosiaalinen media ovat tässäkin isoisän etsinnässä olennaisessa roolissa. Siitä huolimatta etsintä on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, ja totuuden löytäminen siirtyy kerta toisensa jälkeen.Todennäköinen henkilö löytyy, mutta varmasti asiaa ei voi tietää enää kukaan.

Tällaisia kirjoja lukisi mielellään enemmänkin.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Ira Vihreälehto: Tuntematon sotavanki : venäläistä isoisääni etsimässä
Atena, 2016
313 sivua

2 x holokaustista

Tässäpä samaan postaukseen kaksi pientä suurta kirjaa, jotka käsittelevät hyvinkin pitkälti samaa aihepiiriä: Maria Àngels Angladan pienoisromaani Auschwitzin viulu (Bazar 2018) ja Hèdi Friedin kokemuksiin perustuva Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä (Nemo 2018). Luin kirjat saman päivän aikana, ja ne tukivat toisiaan todella hyvin.

Puola 1991. Arvostettu viulisti päättää jäädä seuraamaan paikallisen orkesterin konserttia oman esiintymisensä jälkeen. Hänen huomionsa kiinnittyy erityisesti sooloviuluun, jonka sointi on täyteläisen samettinen. Ja surusilmäiseen vanhempaan naisviulistiin, joka soittaa äärimmäisen puhtaasti eläytyen musiikkiin koko sielustaan. Instrumentti alkaa kiehtoa häntä suunnattomasti, ja hän onnistuukin tapaamaan viulua soittaneen naisen, Reginan. He ystävystyvät, ja lopulta Regina kertoo uudelle ystävälleen soittimen karmaisevan tarinan.
Saksa 1944. Puolalainen viuluntekijä Daniel on puusepän taitojensa vuoksi keskitysleirillä paremmassa asemassa kuin moni muu, vaikkei hänenkään tilanteessaan ole kehumista. Sattuman kautta Daniel määrätään rakentamaan viulu korkea-arvoiselle natsiupseerille. Palkkiona on hänen henkensä, epäonnistumisesta olisi seurauksena kuolema.
Auschwitzin viulu on enemmän kuin pelkkä romaani: se on unohtumaton tarina miehestä, joka kieltäytyi luopumasta toivostaan historian suurimman julmuuden edessä. Kirja julkaistiin alun perin vuonna 1994, mutta on uudelleenjulkaisun jälkeen noussut viime vuosina suureksi kansainväliseksi menestykseksi. (kustantajan esittelyteksti)

Kaunis ja surumielinen kirja, jossa päähenkilönä on oikeastaan ihmisen sijasta viulu. Viulu, joka rakennetaan keskitysleirillä ja joka soi kauniimmin kuin mikään muu soitin vielä viisikymmentä vuotta myöhemminkin. Keskiössä on viulun lisäksi myös taiteilijoita: viulunrakentaja ja soittajia. Siksipä kirja sopii mainiosti Taitelijaromaanihaasteeseen ja tietysti myös Helmet-haasteeseen, kohtaan 4 (kirjan nimessä on joku paikka).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Maria Àngels Anglada: El Violi d'Auschwitz (1994)
Suomentanut Satu Ekman
Bazar, 2018
142 sivua

Oliko siellä koko ajan nälkä? Miksi ette tehneet vastarintaa? Voisiko sama tapahtua uudestaan? 
Holokaustista selvinnyt Hédi Fried (s. 1924) on kiertänyt kouluissa yli kolmenkymmenen vuoden ajan kertomassa kokemastaan. Kirjassa hän vastaa nuorten usein esittämiin kysymyksiin.
Suomenkielisen laitoksen esipuheen on kirjoittanut Sofi Oksanen. (kustantajan esittelyteksti)

Suoria vastauksia suoriin kysymyksiin. Kirjailija on koonnut kirjan koululaisille pitämiensä luentojen pohjalta. Hän on luennoinut lukuisissa kouluissa, kansanopistoissa ja yliopistoissa, koska...

"...uskon vakaasti, että nuorten on voitava välittää holokaustin muisto eteenpäin, jos haluamme ettei sama toistu. Se, mikä on tapahtunut kerran, voi ikävä kyllä tapahtua useamminkin, vaikkei ihan samalla tavalla. [ - - ] Kirjan päämääränä on auttaa meitä välttämään menneen ajan erehdyksiä. Toivon sen saavan kaikki lukijansa ymmärtämään, ettei ketään meistä ole määrätty ennalta sortajan tai sivustakatsojan osaan. Meistä jokaisella on yksilönä oma tahtomme ja oma vastuumme, ja ainoastaan ottamalla sen vastuun voimme estää historiaa toistamasta itseään taas kerran." (s. 13-15)

Olisinpa itsekin joskus päässyt kuulemaan ja kyselemään! Nämä asiat eivät todellakaan saa unohtua. Tämäkin kirja pääsee mukaan kahteen haasteeseen: Helmet-haaste (kohta 17: kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa) sekä Naisen tie.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Hèdi Fried: Frågor jag fått om förintelsen (2017)
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Nemo, 2018
144 sivua

Emil Aalto: Emil Aallon kapina : punaisen tykkimiehen muistelmat 1918-1919

Vuonna 1918 jämsäläinen Emil Idanpoika Aalto oli 20-vuotias puusepän oppipoika. Hän osallistui kansalaissotaan sodan alusta loppuun punakaartin tykkimiehenä ja oli taisteluissa mukana mm. Ruovedellä, Lempäälässä ja Tuuloksen Syrjäntaassa, vankina Lahden Hennalassa ja Lappeenrannan Konnunsuolla.
Emil Aallon itsensä kirjoittamista muistelmista ei puutu draamaa eikä tragiikkaa. Yllättävän usein kertojan tarinointia värittävät myös vapauttavan huumorin pilkahdukset. (takakansiteksti)

Todella mielenkiintoinen muistelmakirja kansalaissodan ajalta. Valtaosa näkemistäni tuota aikaa koskevasta kirjallisuudesta on varsin valkoista, oikeastaan ainoana mieleen tulevana poikkeuksena Linnan Täällä Pohjantähden alla. Tällaista näkökulman vaihdosta olinkin vähän kaipaillut, ja sattumalta hoksasin Emil Aallon omista muistiinpanoista toimitetun teoksen Emil Aallon kapina : punaisen tykkimiehen muistelmat 1918-1919 (Tiina Aalto 2005). Emil Aallon oman tekstin lisäksi teoksessa on käytetty apuna Emil Aallon haastattelua ja muita taustalähteitä. Tarinaa täydentää Emilin pojan Kaukon kertomus elämästä punikin poikana. 

Jostakin syystä kansalaissodan aika kiehtoo mieltäni äärettömästi, ja nimenomaan tämä "häviäjän" näkökulma. Melko karua tekstiä löytyi tästäkin kirjasta, vaikutuin samalla tavalla kuin käydessäni Tampereen museokeskus Vapriikin hienossa Tampere 1918 -näyttelyssä. Suosittelen muuten kaikille asiasta vähääkään kiinnostuneille! 

Tämä kirja sopii mainiosti Helmet-haasteen kohtaan 36: elämäkerta tai muistelmateos.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Emil Aalto: Emil Aallon kapina : punaisen tykkimiehen muistelmat 1918-1919
Toimittanut Tiina Aalto
Tiina Aalto, 2005
116 sivua

Christine Lee: Kätilön sisar

Miljoonat ovat ihastuneet Jennifer Worthin Hakekaa kätilö -kirjojen tarinoihin Lontoon East Endissä mutta hyvin vähän tiedetään Jenniferin elämästä muuten. Jenniferin sisaren Christine Leen koskettavat ja eloisat muistelmat vievät lukijan aluksi tyttöjen idylliseen lapsuuteen, joka loppuu dramaattisesti vanhempien avioeroon tyttöjen päätyessä sisäoppilaitokseen, sydämettömyyteen ja laiminlyöntiin. Se kertoo kapinallisen Jenniferin lähettämisestä pois kotoa neljätoistavuotiaana ja molempien sisarusten kouluttautumisesta sairaanhoitajiksi. 
Avioliittojen, lasten, ilojen ja surujen kautta sisarusten välinen yhteys säilyy halki vuosien. Jennifer keskittyy kätilön työn jälkeen ensirakkauteensa musiikkiin, ja Christinesta tulee kuvanveistäjä mutta menneet ikävät kokemukset lyövät silti varjon molempien elämään. 
Kätilön sisar on kiehtova osoitus kahden poikkeuksellisen naisen kestävästä siteestä. (takakansiteksti) 

Christine Leen muistelmateos Kätilön sisar (Otava 2015) "kertoo kuuluisan kätilön koko tarinan", kuten takakannessa myös mainostetaan. Kyllä, kertoo Jennifer Worthin tarinan, mutta silti kirja on nimetty "kätilön sisareksi"... eli se siis kertoo myös Jenniferin sisaren tarinan. Olin vähän hämmentynyt tästä kirjan nimestä ja asetelmasta. Onko siis niin, että Christine Lee on vain halunnut oman osansa sisaren saavuttamasta julkisuudesta? Ratsastaa siskonsa maineella?

Vaan tulipahan luettua. Eikä siinä mitään, ihan kelpo kuvausta menneestä ajasta ja sisarusten elämästä. Kuittaan tällä myös Helmet-haasteen kohdan 26: elämäkerta tai muistelmateos. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Christine Lee: The midwife's sister
Suomentanut Satu Leveelahti 
Otava, 2015
346 sivua

Lomalukemista vol. 5 - Seppo Porvali: Kersantti Kalle Päätalo

Taas vähän erilaista lukemista! :D Olen jo kertaalleen ainakin tainnut mainita että fanitan Kalle Päätaloa täysillä. Iijoki-sarja on luettu kokonaisuudessaan ainakin kolme-neljä kertaa, ja Koillismaa-sarja samoin. Yksittäisistä teoksista en ole niin innostunut. Joku noissa sarjoissa vaan viehättää ihan älyttömästi. 

Kalle Päätalon elämästä saa erittäin hyvän kuvan lukemalla nuo edellämainitut sarjat. Silti aina on mielenkiintoista lukea muidenkin kirjoittamia henkilökuvauksia. Seppo Porvali oli Kalle Päätalon hyvä ystävä, ja hän on kirjoittanut toisenkin teoksen Kalle Päätalosta: Kalle Päätalo, Ison miehen savotta. Tämä lukemani Kersantti Kalle Päätalo : mestarikirjailijan sota (Revontuli 2015) kertoo alaotsikkonsa mukaisesti Päätalon sotataipaleesta. 

Kalle Päätalon sota alkoi lossimiehenä Romppasensalmella, mistä hän siirtyi pioneerikoulutukseen Korialle joulukuun 1939 lopulla. Jatkosodassa Kalle kuului Hjalmar Siilasvuon III Armeijakunnan Jalkaväenrykmentti 53:een, jonka komentajana toimi everstiluutnantti Jussi Turtola. Suomalaiset etenivät saksalaisten aseveljien rinnalla syvälle Vienan korpeen tavoitteena Louhi ja Muurmannin rata. 
Venäläiset pistivät kovan kovaa vastaan. Kohtalokkaassa vastahyökkäyksessä Kalle haavoittui vaikeasti jääden loppuiäkseen invalidiksi. Hän oli jo sotasairaalassa kuullessaan, että JR 53 oli joutunut mottiin. Jussi Turtola kaatui. Kalle toipui, ja määrättiin Siiranmäellä Karjalan kannaksella sijaitsevan vankileirin talousaliupseeriksi. Piikkilanka-aitauksen takana ei ollut venäläisiä sotavankeja, vaan suomalaisia sotilaskarkureita, murhamiehiä ja huijareita. 
Kirjailija Seppo Porvalin 32. teoksessa kerrotaan laajasti ja historian taustaa vasten niistä olosuhteista, joissa tuleva menestyskirjailija vietti sotavuotensa ja millaisissa tehtävissä. Vastataan myös kysymykseen: miksi Kalle joutui mukaan epätoivoiseen hyökkäykseen Vienan korvessa Kapustnajajoen varrella elokuussa 1941. (takakansiteksti)

Kirja pohjautuu laajasti Päätalon Iijoki-sarjan sotavuosia käsitteleviin osiin, Hjalmar Siilasvuon ja Mannerheim-ristin ritari Paavo Kolin elämäkertoihin sekä Martti Turtolan teokseen Kyllä täällä kaatuakin voidaan : suomalainen upseerinkohtalo 1941 (Otava 2000), jossa hän kertoo setänsä Jussi Turtolan kohtalosta. Siis mitään sinänsä uutta ja mullistavaa tietoa kirja ei tarjoa, mutta pidin kovasti siitä, miten nämä ihmiskohtalot on otettu käsittelyyn samojen kansien väliin. Vaikka sotahistoria kiinnostaakin, ja Iijoki-sarja on tullut luettua useamminkin, silti en ollut osannut yhdistää Turtolaa Päätaloon. Oikea historia tuli jälleen kerran elävämmäksi kirjan kautta, hurraa sille! \o/

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Seppo Porvali: Kersantti Kalle Päätalo : mestarikirjailijan sota 
Revontuli, 2015
219 sivua