Ahdistavat aiheet kuuluvat olennaisena osana nuortenkirjallisuuteen, ja yleensä näiden teemojen parista löytyvät ne minullekin mieleisimmät kirjat, jostain kumman syystä.
Sara Saarelan kolmas nuortenromaani Kanssasi en tarvinnut sanoja (Kharis 2016) kertoo sisaruudesta, kuolemasta ja yksinäisyydestä. Teksti on melko runollista, mutta kuitenkin helppoa luettavaa.
Kun juostaan siskon kanssa järven rannalla, riidellään ja kuivataan kyyneleet hiekkaisilla sormilla. Kun puhutaan niin kuin oltaisiin yksin, vaikka aina on oltu yhdessä. Kun yksinäisyys on kaikkein vahvinta öisin ja kukaan ei laula kevätlaulua, koska hän on poissa. (takakansiteksti)
Mimmi ja Pihla ovat onneksi saaneet olla aina yhdessä, vaikka äiti ei heitä voinutkaan hoitaa. Mutta nyt Pihla on poissa. Mimmi karkaa sijaisvanhempiensa luota ja päätyy parempaan paikkaan, nuorten psykiatriselle osastolle. Siellä Mimmi saa apua siskon kuoleman käsittelyyn, ja kohta hän pääsee siirtymään nuorisokoti Koivuun.
Kun saavumme Koivuun, omahoitajani tulee minua autolle vastaan. Hänen nimensä on Fanni, hän on nuori hoitaja, ehkä kolmekymmentä tai alle. Hän ottaa muovipussini auton takapenkiltä ja suuntaa sisälle, kävelee pieneen huoneeseen ja laskee pussit lattialle. Minä tulen perässä, riisun kengät eteiseen, joka on täynnä huiveja ja takkeja, kenkiä on joka puolella. Huoneeni on pieni ja siisti. Keltainen. Ironista. Sinä vihaat keltaista, minä olen aina rakastanut sitä. Ja nyt kun et ole enää täällä, saan asua keltaisessa huoneessa. Sinä et koskaan sallisi sitä, ainakaan jos asuisit itse samassa huonessa.
Täällä on perhehuone, jossa sisarukset voivat asua. Siellä ei asu nyt ketään. Haluan sinne asumaan sinun kanssasi. (s. 68)
Siskon kuolema ottaa koville, mutta Mimmi saa apua. Myös henkistä - terapia alkaa syksyllä - ja hengellistä: seurakunnan nuorisotyöntekijä Miika käy juttelemassa Mimmin kanssa uskonasioista. Ja tämä on sitten se kohta, missä minun kiinnostukseni lopahtaa. Uskonasiat ovat toisille tärkeämpiä kuin toisille, ja minulle niillä ei ole suurtakaan merkitystä. Se on jokaisen oma asia, ja sitä ei tarvitse kenenkään toiselle tyrkyttää. Tämä kirja ei toki ole pahimmasta päästä uskontoa tyrkyttävä kirja, mutta se vähäkin tuntui jotenkin turhalta ja päälleliimatulta. Asiaa olisi voinut käsitellä ilman uskontoakin.
Saarelan kirjasta nappaan pisteen Kirjaherbarioon: kirjailijan nimi on kasvisuvun nimi. Sarat (Carex) on sarakasvien heimon runsaslukuisin suku.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 2 tähteä (ihan tuon uskonto-elementin takia)
Kirjan tietoja:
Sara Saarela: Kanssasi en tarvinnut sanoja
Kharis, 2016
124 sivua
Marja-Leena Tiaisen toinen tämänvuotisista uutuuksista Viestejä Koomasta (Tammi 2016) käsittelee kuolemanrajakokemusta nuoren tytön näkökulmasta.
Ysiluokkaa edeltävänä keväänä Silvan elämä muuttuu, kun hänet yllytetään hyppäämään sillalta jokeen. Mutta miksi tyttö ei nousekaan heti pinnalle?
Silva havahtuu oudossa paikassa, Koomassa. Hän tutustuu siellä toisiin nuoriin, jotka ovat kaikki kuolemanvaarassa. Silva saa myös tehtäväkseen viedä viestejä eläville. Luokkatoveri Inkerille on sanottava: "Ota kivet pois taskuista". Muutkin viestit ovat tärkeitä, ja ne voivat mullistaa vastaanottajan elämän. Silvan mielessä herää toivo: ehkä hänen onkin tarkoitus jatkaa elämäänsä? Viestithän on vietävä perille.
Kun Silva herää sairaalassa hän on ymmällään. Mitä oikein on tapahtunut, oliko Kooma kuvittelua vai unta? (takakansiteksti)
Nuorenahan pitää kokeilla ja tehdä kaikenlaista, tyhmääkin. Silvalla homma vaan uhkaa karata lapasesta kokonaan. Kaveripiiri, Jemina etunenässä, näyttää huonoa esimerkkiä ja yllyttää mukaan näpistelemään, kiusaamaan toisia, ryyppäämään. Kunnes homma alkaa saada Silvan mielestä jo liian ikäviä piirteitä, mutta kieltäytyäkään ei kehtaa. Ja sitten käy Silvallekin huonosti.
Kooma on erikoinen elämän ja kuoleman välinen tila, jossa Silva kohtaa monenikäisiä ihmisiä. Paikka on vähän pelottavakin, ja sieltä katoaa väkeä ihan yhtäkkiä. Toiset ihan yksin, toiset jonkun mukana. Mihin he menevät? Silvalle selviää, että yksin katoavat ihmiset pääsevät todennäköisimmin takaisin elämään, ne jotka katoavat yhdessä jonkun toisen kanssa, jatkavat matkaa Tuonpuoleisiin. Heitä on tultu hakemaan. Silva takertuu toivoon: hän ei tahdo vielä kuolla, hän haluaa takaisin kotiin! Vielä paremmalta alkaa vaikuttaa, kun Silva kuulee, että joskus kuolleet tulevat etsimään Koomasta viestinviejiä. Näillä on parhaat mahdollisuudet päästä takaisin elävien kirjoihin. Eikä aikaakaan, kun Silvakin saa viestin välitettäväkseen - ja toisen, ja kolmannen... mutta koska on aika palata? Ja mitä tapahtuu muille Silvan Koomassa tapaamille nuorille?
Paluun, heräämisen ja sairaalasta kotiutumisen jälkeen Silva kokee muuttuneensa. Sekoilut entisen kaveripiirin kanssa eivät kiinnosta enää, ja Silva on tarpeeksi vahva kieltäytyäkseen ja kasvaakseen. Koomassa vietetty aika tuntuu välillä todelliselta, välillä kuvittelulta. Vähitellen Silva rohkaistuu välittämään hänelle jätettyjä viestejä eteenpäin, ja pystyy näin vaikuttamaan monien surevien ja vaikeuksissa olevien ihmisten elämään. Siinä sivussa omakin elämä asettuu oikeaan uomaansa.
Hieno ja koskettava kirja, eikä minkäänlaisten katsomusten tyrkytystä! Mahtavaa! \o/
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta
Tammi, 2016
210 sivua
