4 x haastekoonti

Nyt se on pakko uskoa että enempää ei ehdi näihin haasteisiin lukea. Pistetään siis pakettiin neljä haastetta! 

Lukumadon Läpi historian -lukuhaasteeseen ehdin lukea viisi kirjaa. Tällä saavutan paronittaren arvonimen. :) Eniten pidin Canthin Työmiehen vaimosta ja Defoen Ruttovuodesta. Harmittamaan jäi se, etten ehtinyt lukea enemmän ja varsinkin se, että Danten Jumalainen näytelmä jäi edelleen kesken. Sillä olisin saanut vielä yhden aikakauden mukaan haasteeseen, mutta kun ei niin ei.

Luetut kirjat: 
Aisopos: Faabelit (antiikki)
Savinien de Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun (barokki)
Minna Canth: Työmiehen vaimo (realismi)
Elmer Diktonius: Janne Kuutio (modernismi)
Daniel Defoe: Ruttovuosi (valistus)

Kiitokset Lukumadolle tästäkin haasteesta!

Sannabananan Kurjen siivellä -lukuhaaste laajensi omia lukutottumuksiani huomattavasti. Itä-Aasian kirjallisuus ja kirjailijat olivat itselleni aivan vieraita, mutta nyt niitä ehkä osaa ja uskaltaa lukea rohkeammin. Mielenkiintoisia tuttavuuksia on tullut vastaan: kiinalainen nobelisti Mo Yan päätyy mahdollisesti lukulistalleni toistekin. Suurimmaksi suosikikseni nimeän Kyung-sook Shinin upean romaanin Pidä huolta äidistä. 

Aivan kaikkiin haasteen kohdemaihin en ehtinyt tutustumaan. Kiinaan sijoittuivat Seitsemän elämääni ja Sininen lootus, Japaniin Kissavieras, mangat Vaarallinen sivusto ja Saksinainen sekä vielä Krysanteemisyksy. Mongoliassa vierailin kahden kirjan verran (Hiekkaan kadonneet jäljet ja manga Aron morsiamet) ja Etelä-Koreassa piipahdin yhden kirjan verran (Pidä huolta äidistä). Japani siis tuli tutuimmaksi, ja kokonaan välistä jäivät Taiwan, Macao, Hong Kong ja Pohjois-Korea.

Luetut kirjat: 

Takashi Hiraide: Kissavieras

Mo Yan: Seitsemän elämääni

Johanna Viitanen: Hiekkaan kadonneet jäljet

Ryo Azuki: Vaarallinen sivusto 1

Hana Umeno: Saksinainen 

Kaoru Mori: Aron morsiamet 8 

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä

Jaro Karkinen: Krysanteemisyksy

Hergé: Sininen lootus

 

Kiitos Sannabananalle, hieno haaste! 

 

Tämän vuoden suosikkihaasteekseni kohosi Kirjaherbario-lukuhaaste. Oli ihan älyttömän hauskaa bongailla kirjoja, joiden nimestä (tai tekijän nimestä) löytyy joku kasvi. Saldoksi haasteeseen luin loppukirini ansiosta 20 kirjaa, joka riittää juuri hyvään arvosanaan. Olen siis erittäin tyytyväinen saavutukseeni. :)

 

Luetut kirjat:

Marjut Helminen: Appelsiinilehto (Appelsiini, Citrus sinensis)

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet (Saniainen, Nephrolepis exaltata)

Enni Mustonen: Hukkakauraa (Kaura, Avena sativa) 

Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja Pääkallomies (Iirikset, Iris)

Sara Saarela: Kanssasi en tarvinnut sanoja (Sarat, Carex)

Ritva Toivola: Lumottu lehmus (Lehmukset, Tilia) 

Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta (Tuijat, Thuja)

Enni Mustonen: Verenpisara ikkunalla (Verenpisarat, Fuchsia)

Enni Mustonen: Ruiskukkaseppele (Ruiskaunokki, Centaurea cyanus) 

Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset (Kielo, Convallaria majalis) 

Enni Mustonen: Unikkoja ikkunassa (Unikot, Papaver)

Pirjo Tuominen: Hiljaiset huvimajat (Tuomi, Prunus padus)

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (Orvokit, Viola)

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu (Ruusut, Rosa)

Murray Bail: Eukalyptus (Eukalyptukset, Eucalyptus)

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä (Vaahtera, Acer platanoides)

Jaro Karkinen: Krysanteemisyksy (Krysanteemit, Chrysanthemum)

Hergé: Sininen lootus (Intianlootus, Nelumbo nucifera)

Goscinny: Asterix ja alppikukka (Alppitähti, Leontopodium alpinum)

Patrick McDonnell: Kurpitsaloitsu (Kurpitsa, Cucurbita pepo)

Kiitokset Ainolle kivasta haasteesta! :)

 

Vielä sokerina pohjalla koko vuoden mukana kulkenut Helmet-lukuhaaste. Siihen lukemani kirjat löytyvät erilliselle sivulle koottuna. Luetuksi sain 45 kirjaa viidestäkymmenestä eli tyytyväinen täytyy olla. Muutama kirja olisi vielä ollut jo löydettynä puuttuviin kohtiin, mutta aika ei sitten lopultakaan riittänyt. Uusi Helmet-haaste onkin jo julkistettu, eli ei kun etsimään uutta luettavaa. :)

Hyvää loppuvuotta 2016 kaikille lukijoille, ja vielä parempaa tulevaa vuotta 2017!

 

Daniel Defoe: Ruttovuosi

Nimenä Daniel Defoe on varmaan lähes kaikille kirjallisuuden ystäville tuttu - se tyyppi joka kirjoitti Robinson Crusoen. Robinsoniakin olen joskus lukenut ainakin pätkiä, mutta nyt tutustuin aivan toisenlaiseen kirjaan Defoelta. Ruttovuosi (Otava 1997) on takakannen mukaan "ällistyttävän tuore kertomus Lontoota yli kolmesataa vuotta sitten koetelleesta epidemiasta." Kirja ilmestyi suomeksi ensi kertaa vuonna 1997, vaikka se on julkaistu alun perin vuonna 1722.

Englannin ensimmäinen suuri romaanikirjailija Daniel Defoe vierasti teennäisyyttä ja yhdisti mielellään sepitteen tosielämän tapahtumiin. Tässä romaanissa hän uskottelee lukijalle, että kyseessä on oikea vuonna 1665 kirjoitettu päiväkirja. Kaikki asiatiedot pitävätkin paikkansa, mutta tarina on kirjoitettu lähes kuusikymmentä vuotta myöhemmin. 
Kansanomainen, vuolas ja värikäs romaani on monen kuuluisan kaupunkikuvauksen esikuva ja yhä suuren ruttoepidemian luotettavin ja monipuolisin kronikka. (takakansiteksti)

Kirja oli erittäin mielenkiintoista luettavaa: se tosiaankin vaikutti oikealta aikalaiskuvaukselta, kuin suoraan jonkun lontoolaisen kauppiaan päiväkirjasta. Mitenkään helppoa luettavaa se ei kuitenkaan ollut, jo muotonsakaan puolesta. Varsinainen romaani(suomennos) on 325 sivua pitkä, ja siinä ei ole minkäänlaisia lukuja. Kaikki on kirjoitettu "yhteen pötköön" ja lähes tajunnanvirtamaisesti. Onneksi kappalejakoa kuitenkin löytyi. Kieli on ymmärrettävästi vanhahtavaa ja sisältää runsaasti toistoa ja täytesanoja ja -sanontoja, varsinkin "kuten sanottu" eri variaatioineen alkoi jo nyppiä. 

Kirja sisältää rutkasti kuivakkaa tilastotietoa Lontoon ruttokuolemista tuolta vuodelta. Niiden vastapainona saa onneksi lukea myös melkoisen mehukkaita kuvauksia ihmiskohtaloista. Kirjan loppuun sisältyy vielä kirjailija Anthony Burgessin jälkisanat, joissa hän kertoo Defoesta ja tämän kirjan synnystä. Mielenkiintoista luettavaa tämäkin.

"...Ruttovuosi on sikäli ainutlaatuinen, että hyväksyessään sen sepitteeksi jokainen sukupolvi on myös pitänyt sitä historiana. Huolimatta kuulopuhehuomautuksista, ajoittaisista epäjohdonmukaisuuksista jotka ovat anteeksiannettavia eriuskoisen satulakauppiaan amatöörikronikassa, teos pysyy tuon suuren ruton luotettavimpana ja monipuolisimpana kuvauksena, mitä meillä on saatavilla. Sen totuus on kahtalainen: siinä on tunnollisen ja pikkutarkan historioitsijan totuus, mutta sen syvempi totuus kuuluu luovalle mielikuvitukselle." (Anthony Burgess, s. 347)

Tähänkin kirjaan tutustumisesta saan kiittää lukuhaasteita. Piste Läpi historian -haasteeseen valistuksen ajan kirjasta sekä Helmet-lukuhaasteeseen kuittaan suoritetuksi kohdan 21: 1700-luvulla kirjoitettu kirja. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Daniel Defoe: A Journal of the Plague Year (1722)
Jälkisanat Anthony Burgess
Suomentanut Seppo Loponen
Otava, 1997
349 sivua

Elmer Diktonius: Janne Kuutio

Suomenruotsalaisen modernismin edustaja Elmer Diktonius kirjoitti paljon runoja ja novelleja, mutta vain yhden ainoan romaanin: Janne Kuutio : puupiirros sanoin, joka ilmestyi ruotsiksi vuonnan 1932 ja suomeksi tekijän itsensä suomentamana 1946. 

Jannen, satamajätkän ja puukkosankarin, punakaartilaisen, muiluttajan ja lakonrikkurin muotokuva rakentuu kymmenestä kohtauksesta, joiden välissä kirjailija kommentoi paitsi päähenkilönsä elämää myös itse romaanin kirjoittamista. (kansiliepeistä)

Kirjan takakannesta löytyy tekijän sana: 

Janne Kuutio on proosakirjoistani rumin ja rakkain. Sen rumuus johtuu siitä aikakaudesta, jolloin sen sankari eli, ja rakkauteni siihen siitä asiallisesta rehellisyydestä, jolla, luullakseni, onnistuin lähestymään arasti karkeata aihettani - ynnä eräitä osia itsestäni sekä muisteloita lapsuuteni Nurmijärveltä, joita varsinkin juttusarjan "selityksissä" olen kosketellut. Niinpä tämä "ruma ankanpoikanen" kuten veli Andersen sanoi - vaikka minun tipuni kömpikin lätäköissä kunnes niska taittui - luontaisesti on se teokseni, jonka kustantajan pyynnöstä ensimmäiseksi ryhdyn vaatehtimaan oikeaan asuunsa, nim. suomenkielelle. Maamme ensimmäisenä modernistisena romaanina sitä alkuaikoina kohdeltiin hieman kovakouraisesti, mutta nyt sitä kai pidettäneen klassillisena omalla alallaan. Oli miten oli, mutta toivoisin varsinkin känsäkouraisten työläisten tutustuvan siihen, he kun eivät sävähdä kirpeyttä tai katkua. Puuterinokkaisille esteetikoille Janne taitaa olla hyhhyä - ja saa ollakin.
Tuumii
Elmer Diktonius

Muistan että tästä romaanista puhuttiin paljonkin kirjallisuuden luennoilla silloin koulussa kauan sitten. Silloin tämä kirja ei herättänyt minkäänlaista kiinnostusta, mutta nyt, vuosia myöhemmin, aika taisi olla kypsä Janne Kuutiolle. Puuterinokkainen esteetikko en tunnusta olevani, pikemminkin tuollainen känsäkourainen työläinen. Niinpä tartuin kirjaan ja havaitsin sen hienoksi ajankuvaukseksi. Oli helppo nähdä, miksi juuri tämä kirja on saanut kunnian tulla kutsutuksi ensimmäiseksi modernistiseksi romaaniksi, siksi erilainen kirja on rakenteeltaan. 

Kirjan kymmenen kohtausta maalaavat kuvan suomalaisesta miehestä, joka ajautuu tilanteesta toiseen ja pyrkii sopeutumaan niihin parhaan kykynsä mukaan. Vaikkakin se sitten tarkoittaisi takin täydellistä kääntämistä - vai mitä muuta lienee muuntuminen punakaartilaisesta muiluttajaksi, minun muistikuvani mukaan nämä kun tulivat täysin vastakkaisista leireistä... 

Minulle kirjan parasta antia edustaa käytetty kieli. Suomenruotsalaisena Diktonius kirjoitti tuotantonsa på svenska, mutta itse suomentamassa romaanissaan osoittaa kyllä käyttävänsä myös suomen kieltä todella hienosti. Ja kun vielä otetaan huomioon kansalaissodan kuvaaminen punakaartilaisen näkökulmasta, mitenkään sotaa ja kapinointia ihannoimatta, on helppo nähdä teoksen arvo - kuten myös se, miksi sitä alkuaikoinaan "kohdeltiin hieman kovakouraisesti".

Niin vain tuli taas kerran todistettua itselleen, että klassikoihin kannattaa todellakin tarttua. Mitähän lukisin seuraavaksi...? Ja tällä kirjalla kuittaan itselleni pisteen modernismista Läpi historian -haasteeseen. :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Elmer Diktonius: Janne Kubik : ett trädsnitt i ord (1932)
Suomentanut Elmer Diktonius 
Näköispainos vuoden 1946 suomennoksesta
Tammi, 1996
191 sivua

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 3 - Minna Canth: Työmiehen vaimo

Kunnianhimoinen suunnitelmani oli saada viimeinkin luettua Dante Alighierin Jumalainen näytelmä... Hyvään vauhtiin pääsin, mutta en loppuun asti. Siksipä suunnitelma vaihtui lennosta Minna Canthin Työmiehen vaimoon (1885, näköispainos ntamo 2013).

"Erittäin hyvä asia oli, että näytelmäkappale "Työmiehen vaimo" ilmestyi painettuna. Koko lukevan yhteiskunnan huomio on melkein kiihkoon asti kiinnitetty siihen niiden ristiriitaisten arvostelujen kautta, joita tästä kappaleesta on saatu lukea. Niitä lukiessaan ei se yleisö, joka ei kappaletta ole nähnyt, ole tiennyt, ketä uskoa ja ketä olla uskomatta. Nyt voipi jokainen lukea "Työmiehen vaimon" ja sitten päättää, kuka oli oikeassa." - Aamulehti 17. maaliskuuta 1885 (kirjan takakannesta)

Näytelmä on kirjoitettu aikana, jolloin mies oli kaikkea ja nainen ei mitään - noin niinkuin laillisessa mielessä, ja muutenkin. Uskon että näytelmän juoni on kaikille tuttu, vaikkei sitä olisi nähnyt tai lukenutkaan: Risto ottaa vaimokseen Johannan ja alkaa samalla hallita hänen omaisuuttaan. Vuoden kuluttua kaikki on (Johannan kannalta) huonosti: mennyttä ovat hänen mielenrauhansa, omaisuutensa, maineensa ja lopulta terveytensäkin. Siinä sivussa Risto tekee mitä sattuu huvittamaan, istuu anniskelussa ja juo, ja tuhoaa vielä entisen kihlattunsakin, Kertun, joka tosin yrittää nousta vastarintaan - tuloksetta. 

Ei onnellista loppua kaipaaville! 

Tällä kirjalla osallistun klassikkohaasteen lisäksi Lukuharjoituksia-haasteeseen, Läpi historian -haasteeseen (realismi) ja Helmet-haasteeseen (kohta 12: näytelmä). 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Minna Canth: Työmiehen vaimo 
ilmestyi ja kantaesitettiin v. 1885
näköispainos ntamo, 2013
111 sivua

Lomalukemista vol. 3 - Savinien de Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun

Kolmas kuluneella viikolla lukemani kirja on Savinien de Cyrano de Bergeracin Matka kuuhun (Faros 2008) - varsinainen yritys laajentaa yleissivistystä osa 9834 (tai jotain). 

Matka kuuhun on kuvia kumartelematon iloittelu ja science fictionin perusteos. Siinä kyseenalaistetaan barokin ajan kirkon ja tieteen maailmankuva ja keskustellaan niin kasvien oikeuksista kuin "universaalista punkkiudestakin". Ihmisten toiminta maan päällä asettuu uuteen valoon, kun kirjan päähenkilö tutustuu elämään kuussa, jossa asukkaat nauttivat ruokansa haistamalla, kulkevat neljällä jalalla, maksavat laskunsa runoilla ja, mikä pöyristyttävintä, eivät usko Aristoteleen filosofiaan! Kuussa väittelyn voittaa järkevin, ei se, joka uskollisimmin toistaa menneiden ajattelijoiden lausumia. (takakansiteksti) 

Tämän kirjan otin töistä mukaani, kun scifihyllyllä tutkaillessani tulin huomanneeksi pikku kirjasen, joka ei juurikaan lainassa kulje. No, jos kirja olisi ollut vähääkään pitempi, kesken olisi jäänyt. Nyt vedin sinnillä sivut loppuun asti. Ei oikein kolahtanut mulle tämmöinen teksti... mutta luettua tuli. Eikä tarvitse enää ihmetellä, miksei kukaan halua tätä lukea... :D 

Kirjailija Cyrano de Bergerac eli vuosina 1619-1655, eli varsin erilaisen maailmankäsityksen aikakaudella. Tuolloin taidettiin vielä kiistellä siitäkin, onko maapallo pyöreä vai ei, ja kumpi mahtaakaan kiertää kumpaa, maa vai aurinko... ja sen huomaa tekstistäkin, joka on täynnä tieteenfilosofisia pohdiskeluja (tjsp). Ei tätä oikein tieteiskirjallisuutena osannut pitää, mutta ehkä omana aikanaan tämä kirja on ollut hyvinkin juuri sitä. 

Onni onnettomuudessa on se, että kirjaa lukiessani hoksasin sen passaavan Läpi historian -haasteeseen. Tällä kirjalla kuittaan barokin aikakauden käsitellyksi. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 1 tähti 
Kirjan tietoja: 
Savinien de Cyrano de Bergerac: Voyage dans de lune 
Suomentanut Aarno Saleva
Faros, 2008
158 sivua

Aisopos: Faabelit

Aisopos on ehkä kuuluisin kaikista antiikin kreikkalaiskirjailijoista, Homerosta ja Platoniakin tunnetumpi. Itse miehestä ei tiedetä juuri mitään. Mutta hänen nimelleen merkityt eläintarinat, faabelit, tunnetaan sitäkin paremmin: ahkera muurahainen ja laiska heinäsirkka, jäniksen ja kilpikonnan juoksukilpailu, poika joka huusi turhaan sutta ja lukemattomat muut faabelit ovat hauskuuttaneet ihmisiä tuhansia vuosia - koska ne pitävät hirtehisen hauskaa ihmisyyden kustannuksella. 
Tähän kokoelmaan on huolella valittu yli 450 faabelia moraaleineen, kaikki uusina suomennoksina, enemmistä ensi kertaa suomeksi. Ja kuten paljastuu, faabeleita ei ollut alun perin edes tarkoitettu perheen pienimmille. Niiden tyly, brutaali, ilkeä maailma voi ensin yllättää, kunnes opimme eläinten kautta nauramaan itsellemme. (takakansiteksti) 

En usko, että on olemassa ketään, joka ei koskaan olisi kuullut tai lukenut yhtään Aisopoksen faabeleista. Niistä on tehty niin monia eri versioita, runomuotoisista aina ylipitkäksi venytettyihin satuihin ja Disney-filmatisointeihin asti. Voin toki olla väärässäkin, mutta väitän silti, että harvassa ovat ne, jotka ovat tutustuneet kaikkiin faabeleihin. 

Vuonna 2010 suomeksi julkaistuun kokoelmaan on valikoitunut kaikkiaan 453 faabelia - "täydellinen kokoelma moraaleineen".  Moraali on siis se faabeliin sisältyvä opetus. Osa näistä kokoelman teksteistä toistaa ja täydentää toisiaan, pienin vivahde-eroin. Silti jokaiselle tuntuu olevan oma paikkansa ja käyttötarkoituksensa. 

Suurin syy siihen, miksi tähän kirjaan tartuin, on Läpi historian -lukuhaaste. Kyseisellä kirjalla pääsen avaamaan tämän mielenkiintoisen haasteen - piste antiikin kirjallisuudesta! Lukiessani hoksasin että kirja sopii myös omaan Apinan vuosi -lukuhaasteeseeni. Kirjan 453 faabelista vain muutamassa käsitellään apinoita, mutta kuitenkin. Kokoelman suomentaja Jari Tammi kertoo kirjan esipuheessa mm. siitä, miten stereotypiat ovat tärkeässä osassa faabeleissa: ketut ovat ovelia, sudet pahoja, jänikset pelkureita ja niin edelleen. Apinan osa faabeleissa ei ole mitenkään mairitteleva. 

Apina mainitaan faabeleissa
69: Apina ja kalastajat (apina yrittää matkia kalastajia mutta sotkeutuu verkkoon ja hukkuu), 85: Apina ja delfiini (delfiini pelastaa apinan haaksirikkoutuneesta laivasta, mutta apinan valehdeltua törkeästi delfiini sukeltaa ja antaa apinan hukkua), 
114: Apina ja kameli (kameli haluaisi pystyä tanssimaan yhtä hienosti kuin apina, mutta onnistuu vain "liikehtimään absurdisti" herättäen inhoa muissa eläimissä - ainoa näistä faabeleista joissa apina osoittautuu "paremmaksi"), 
213: Kameli, norsu ja apina (kameli ja norsu haluavat kumpikin kuninkaaksi ja apina toimii tuomarina eikä valitse kumpaakaan), 
214: Kettu ja apina (apina tulee valituksi kuninkaaksi, mutta kettu tekee sen naurunalaiseksi), 
216: Apina ja leijonan hengitys (apina yrittää säilyttää henkensä imartelemalla leijonaa, mutta epäonnistuu), 
286: Apina ja kettu (apina ja kettu väittelevät siitä, kumpi on jalosukuisempi... ja jälleen apina häviää), 
311: Susi, kettu ja apina (apina tuomaroi tällä kertaa suden ja ketun kiistaa, eikä usko kumpaakaan) ja 
397: Apinan lapset (apinan eriarvoista kohtelua saavien lapsien kohtalo on täysin sattumanvaraista). 
Esipuheessa mainitaan vielä kokoelman ulkopuolelle jäänyt minifaabeli Apina ja pähkinät: "Apina yritti kahmia ruukusta niin paljon pähkinöitä, ettei se saanut kättään mahtumaan ulos, kunnes sitä neuvottiin tarttumaan vain muutamaan kerrallaan, jota nyrkki pysyisi tarpeeksi pienenä." Tässä minifaabelissa varoitetaan siis ahneudesta.

Apina on siis jo vähintään antiikin ajoista lähtien kantanut harteillaan tyhmän, valehtelevan, ahneen ja naurettavaksi itsensä tekevän narrin viittaa.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Aisopos: Faabelit : täydellinen kokoelma moraaleineen
Valikoinut ja suomentanut Jari Tammi 
Pikku-idis, 2010
310 sivua