Svetlana Aleksijevitsh: Tsernobylista nousee rukous

Helmet-haasteen kohtana 24 on Kirjasammon päivän täkynä tämän vuoden aikana ollut kirja. Kolmisen viikkoa sitten, 26.4.2016, päivän täkynä oli Svetlana Aleksijevitshin kirja Tsernobylista nousee rukous (Tammi 2015). Samaisena päivänä tuli kuluneeksi 30 vuotta Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. 

Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2000, ja tämä uusi painos on laajennettu ja päivitetty versio.

Tsernobylin ydinvoimalassa 26.4.1986 tapahtunut räjähdys ja tulipalo oli valtava ympäristökatastrofi, ehkä laajin onnettomuus Euroopassa sitten toisen maailmansodan. Siitä kuitenkin puhutaan ja tiedetään yllättävän vähän - tuntuu kuin se olisi unohdettu, vaikka sen vaikutukset eivät suinkaan ole hälvenneet. 
Valkovenäläinen toimittaja-kirjailija Svetlana Aleksijevitsh kokosi kirjaansa Tsernobylista lähes kaksikymmentä vuotta. Kuten hän toteaa, Tsernobylia ei ole unohdettu, sitä ei vain ole ymmärretty. Hän vie lukijansa suoraan Tsernobylin maailmaan, antaa äänen niille joita Tsernobyl on koskettanut. 
Kirjan kertomukset ovat järkyttäviä mutta kauniita. Niissä puhuvat säteilystä sairastuneet, sille omaisensa menettäneet, kodeistaan reväistyt, autioituneisiin kyliin jääneet ja niihin muuttaneet, ne jotka vastasivat toimenpiteistä ja ne jotka eivät saaneet niistä vastata, asiaa seuranneet ja tutkineet ihmiset. Heidän tarinansa ovat tunteiden historiaa: sankaruuden ja rakkauden, surun ja neuvottomuuden, suuttumuksen ja häpeän. (kirjan kansiliepeestä) 

Vuonna 1986 täytin yhdeksän vuotta, huhtikuun lopulla olin vielä kahdeksanvuotias. Kovinkaan eläviä muistikuvia tuolta ajalta en hoksaa, mutta Tsernobylin muistan kyllä. Siitä puhuttiin paljon, mutta mitään hysterisointia en muista - joko sitä ei meillä päin ollut, tai sitten minua on suojeltu siltä. Onnettomuuden laajuuden ja koko merkityksen on oppinut ymmärtämään vasta paljon myöhemmin. Silti kirjaa lukiessa sai huomata, että tähänastinen tietämykseni on ollut melko vähäinen. 

Kirjan parasta antia ovat ihmisten tarinat. Äänensä saavat kuuluviin monenlaiset ihmiset, raivaajien omaisista johtoasemissa olleisiin henkilöihin. Kaikkien kertomuksissa toistuu sama asia: tietoa ei annettu, tai sitä ei saanut antaa. Ihmisiä uhrattiin häikäilemättä säteilylle. Nykytietämyksen valossa tällainen tuntuu aivan käsittämättömältä. 

"Ensireaktioni oli soittaa kotiin ja varoittaa vaimoa. Mutta kaikkia tutkimuslaitoksen puhelimia kuunneltiin. Voi tuota ikuista, vuosikymmenten mittaan iskostettua pelkoa! Kotona ei kukaan vielä tiedä... Tytär kiertelee konservatoriotuntien jälkeen ystävättärien kanssa kaupungilla. Syö jäätelöä. Pitäisikö minun soittaa? Siitä voisi seurata ikävyyksiä. En enää pääsisi salaisiin projekteihin... En kuitenkaan voinut olla soittamatta. Nostin kuulokkeen ja valitsin numeron: 
- Kuuntele tarkasti. 
- Mitä on tapahtunut? kysyi vaimo kahteen otteeseen kuuluvalla äänellä. 
- Shh. Sulje ikkunat ja pane kaikki elintarvikkeet muovipussiin. Vedä kumikäsineet käteen ja pyyhi kaikki pinnat märällä rätillä. Pane rätti muovipussiin ja vie se niin kauas kuin mahdollista. Ja työnnä parvekkeella kuivamassa ollut pyykki uudelleen pesukoneeseen. Älä osta leipää. Äläkä missään tapauksessa mitään piirakoita kadulta... 
- Mitä teillä siellä oikein on tapahtunut? 
- Shh. Liuota kaksi tippaa jodia lasilliseen vettä. Pese hiukset... 
- Mitä... 
En antanut vaimon jatkaa vaan katkaisin puhelun. Hänen piti itse ymmärtää, kun kerran oli saman tutkimuslaitoksen työntekijöitä. Ja jos joku valtion turvallisuuspoliisista kuunteli, hän varmaankin merkitsi varotoimisuositukset paperille itseään ja perhettään varten. 
Kello 15.30 selvisi, että Tsernobylin reaktori oli räjähtänyt..." 
(Monologi fysiikasta, johon me kaikki olimme rakastuneet; Valentin Aleksejevitsh Borisevitsh, Valko-Venäjän tiedeakatemian ydinenergian tutkimuslaitoksen laboratorion entinen johtaja)

Rankkaa luettavaa.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Svetlana Aleksijevitsh: Tsernobylskaja molitva. Hronika budustsego (1997)
Suomentanut Marja-Leena Jaakkola
Tammi, 2015
392 sivua