"Sinisimmät silmät on joutunut jatkuvan sensuurin kohteeksi. The American Books Library Associationin Banned Books -listalla se sijoittui 1990-luvulla 34. sijalle, ja 2000-luvulla 15. sijalle - ja vuonna 2014 jo neljänneksi. Perusteluissa teosta pidettiin hyökkävänä, seksuaalisesti suorasukaisena, väkivaltaisena ja jopa sosialistis-kommunistisen ohjelman osana." (Keltaiset esseet, Tammi 2016, s. 80)
Sinisimpien silmien tapahtumapaikkana on Toni Morrisonin kotikaupunki Ohion Lorain 1940-luvun alussa ja kertojana on pieni musta koulutyttö Claudia. Tarinan keskipisteenä on köyhä Breedloven perhe, jonka tytär Pecola on Claudian koulutoveri. Hyljeksitty ja kiusattu Pecola pitää itseään auttamattoman rumana. Hän ihailee yli kaiken Shirley Templeä ja rukoilee joka ilta, että saisi samanlaiset siniset silmät kuin tällä on; hän uskoo että silloin hänen ankea elämänsä muuttuisi kuin taikaiskusta.
Niin mahdoton kuin Pecolan toive onkin, se tavallaan toteutuu. Mutta tämä toteutuminen ei voi merkitä hänelle onnea vaan siinä huipentuu suunnaton murhenäytelmä, joka juontaa juurensa hänen omien vanhempiensa kohtaloista ja amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteista ja arvostuksista. tätä murhenäytelmää alleviivaa toistuva, stereotyyppinen kuva valkoisen amerikkalaisen malliperheen idyllistä. (kirjan kansiliepeestä)
Tämä oli vaikea kirja lukea ja tästä on vaikea kirjoittaa... mutta yritetään kuitenkin.
Kirjan tapahtuma-aikaan, 1940-luvulla, maailma (ja varsinkin Amerikka) oli selkeän mustavalkoinen: valkoiset ovat valkoisia ja mustat mustia, ja näin sen tulee olla hamaan maailman tappiin asti. Ei mitään välimuotoja eikä harmaita alueita. Tämä jaottelu oli selvää niin valkoisille kuin mustillekin, samoin kuin valkoisten "paremmuus" tai "ylemmyys", joka tehtiin kaikille selväksi jo aapisesta alkaen.
Mustien kokema alemmuudentunne on käsinkosketeltava, mutta kaikkien hiljaa hyväksymä asia. Ajan kauneusihanne on tietenkin valkoinen, ja tätä vastaan kirjan kertoja Claudia kapinoi omalla tavallaan. Pecola puolestaan alistuu vallitseviin olosuhteisiin, vaikka rukoileekin hartaasti sinisiä silmiä.
Pecolan kohtalo on kuitenkin toinen, kuten jo kirjan prologi-osiossa paljastuu:
"Vaikkei tästä puhuta, niin syksyllä 1941 ei ollut kehäkukkia. Me luulimme silloin, että kehäkukat eivät kasvaneet, koska Pecola oli isästään raskaana. Pieni tutkimus ja paljon pienempi surumieli olisivat osoittaneet meille, etteivät meidän siemenemme olleet ainoat, jotka eivät itäneet; kenenkään eivät itäneet. [--] Kesti kauan ennen kuin siskoni ja minä myönsimme itsellemme, ettei siemenistämme versoisi vihreän häivääkään. [--] Olimme kylväneet siemenemme oman pikku palstamme mustaan multaan, aivan kuten Pecolan isä oli kylvänyt siemenensä oman palstansa mustaan multaan. Meidän viattomuutemme ja uskomme eivät olleet yhtään hedelmällisempiä kuin hänen himonsa tai epätoivonsa. Nyt on selvää, ettei kaikesta siitä toivosta, pelosta, himosta, rakkaudesta ja surusta ole jäljellä muuta kuin Pecola ja taipumaton maa. Cholly Breedlove on kuollut; samoin meidän viattomuutemme. Siemenet kuihtuivat ja kuolivat; samoin Pecolan vauva.
Muuta sanottavaa ei oikeastaan olekaan - paitsi miksi. Mutta koska miksi on hankalasti käsiteltävä, on tyydyttävä ottamaan selvää kuinka." (s. 9)
Kirjan neljässä vuodenaikojen mukaan nimetyssä osiossa otetaan selvää kuinka Pecolalle kävi niin kuin kävi - ja ehkä vähän myös miksi. Helmet-haasteen lisäksi oma sivuprojektini So American etenee Ohioon.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Toni Morrison: The bluest eye (1970)
Suomentanut Seppo Loponen
Tammi, 1994
208 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti