Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme (sisältää juonipaljastuksia!)

Yöpöydälläni on vallan kaoottinen tilanne. Monta aloitettua kirjaa, joita pitäisi saada jatkettua, mutta viime viikonloppu oli niin kiireinen että en jaksanut lukea yhtään. Nyt alkuviikosta onkin sitten pitänyt lukea ihan urakalla että sain palautettua varatun kirjan ajoissa. Tällä kirjalla pääsenkin avaamaan oman Apinan vuosi -lukuhaasteeni.

Karen Joy Fowler oli minulle entuudestaan lukematon kirjailija. Olen kyllä pyöritellyt hänen aiempia teoksia useampaankin otteeseen käsissäni, mutta aina on ollut sitten niin paljon muutakin luettavaa. Tästä kuulin kuitenkin niin paljon kehuja että pakkohan kirja oli saada käsiinsä, varsinkin kun se sopi omaan haasteeseeni (sekä myös Helmet-haasteen kohtaan 8: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin).

Olimme ihan suunniltamme (Tammi 2015) kertoo tarinaa perheestä, johon kuului kolme lasta. Heistä yksi, Rosemary, on kirjan minäkertoja: "Kolme lasta, yksi tarina. Kertoja olen minä vain koska olen meistä ainoa, joka ei ole kaltereiden takana."

Vanhempiaan ei voi kukaan valita, mutta he voivat tehdä lapsensa puolesta valintoja. Hurjia, koko elämän mullistavia valintoja.
Lapsena Rosemary puhua pälpätti lakkaamatta, joten miksi nyt, opiskelijatyttönä, hän ei puhu juuri mitään? Hänellä oli samanikäinen sisar, Fern, ja isoveli, Lowell. Hän rakasti heitä palavasti, mutta nyt molemmat ovat kadonneet. Veljen odottamaton yhteydenotto auttaa Rosemarya selvittämään, mitä lopulta tapahtui. Samalla lukija joutuu pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä ihmisen suhteesta muuhun luomakuntaan.
Tämä on Rosemaryn poikkeuksellinen tarina: naurattava, surullinen ja ajatuksia herättävä. (takakannesta)

Huh mikä kirja. Tiesin tästä jotain etukäteen, aika ratkaisevastikin, mutta se ei haitannut. Kirja olisi voinut kertoa ihan tuiki tavallisesta perheestä, mutta Rosemaryn perhe ei ollut aivan tavallinen. 

Varoitus: juonipaljastuksia!!










Totuus paljastuu vasta kirjan sivulla 97: "On jotain, mitä ette tiedä vielä Marysta. Lapsuusvuosieni mielikuvitusystävä ei ollut pieni tyttö vaan pieni simpanssi. Kuten tietenkin myös sisareni Fern. Jotkut teistä ovat varmasti jo arvanneet sen. Toisten mielestä olen kenties ollut ärsyttävän välttelevä, koska olen salannut näin pitkään sen oleellisen seikan, että Fern on ihmisapina."

Isä on yliopiston professori, ja hän tutkii simpansseja. Perhe on ottanut simpanssivauvan kasvatettavakseen, eikä ole suinkaan ainoa perhe joka siihen aikaan yritti kasvattaa apinaa kuin ihmislasta. Perhe on kuitenkin ainoa, jossa simpanssi on otettu oman lapsen kaksoissisareksi. Fernin kadotessa perheestä Rosemary on vasta viiden vanha. Niinpä hän ei tiedä tai muista kunnolla, mitä on tapahtunut. Tavattuaan veljensä hän alkaa selvittää asioiden oikeaa laitaa, ja saa selville, että Fern on edelleen elossa, mutta myös monta vähemmän miellyttävää asiaa.

Ennen lähtöään veli virkistää Rosemaryn muistia: "Sinä pakotit isän ja äidin valitsemaan", Lowell sanoi lopulta. "Sinut tai Fernin. Olit aina pienenä niin kateellinen." -- "Olit vain viisivuotias", hän toisti. "Älä syyttele itseäsi." (s. 263-264)

"Päätin etten miettisi enää koko asiaa ennen kuin olisin levännyt. Mietin sen sijaan, millaiset vanhemmat antavat viisivuotiaan päättää sisarensa kohtalosta." (s. 266)

Äitinsä päiväkirjojen avulla Rosemary pääsee lopulta selville kaikesta siitä, mitä tapahtui ennen Fernin katoamista. Hän tietää joka tapauksessa rakastavansa sisartaan edelleen ja päättää tehdä kaikkensa auttaakseen Ferniä. Jälleennäkeminen on koskettava.

"Astuin vierailijoiden huoneeseen. Fern istui simpanssien puolella peräseinustalla ja katseli aikakauslehteä. Tunnistin hänet korvista, jotka ovat korkeammalla ja pyöreämmät kuin useimmilla simpansseilla. 
Kyyristyin kohteliaasti ja menin lasiseinän viereen. Kun näin, että Fern katsoi minuun, viitoin ensin hänen nimensä ja sitten omani. Painoin pelimerkin kämmenelleni ja painoin sen kiinni panssarilasiin.
Fern nousi raskaasti ja tuli luokseni. Hän painoi oman ison kätensä minun käteni kohdalle, koukisti vähän sormia ja raapi lasia aivan kuin voisi ottaa pelimerkin sen läpi. Viitoin nimeni uudelleen vapaalla kädelläni, ja hän viittoi sen minulle omallaan, mutta oli mahdotonta sanoa, muistiko hän minut vai oliko hän vain kohtelias. 
Sitten hän painoi otsansa kiinni lasiin. Minä tein samoin, ja seisoimme todella pitkään niin, kasvokkain." (s. 361)

Kertomus tuntui uskottavalta, kirjailija on varmasti tehnyt paljon taustatyötä. Tämä kirja todellakin herätti ajatuksia.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Karen Joy Fowler: We are all completely beside ourselves (2013)
Suomentanut Sari Karhulahti 
Tammi, 2015 
363 sivua