Koskivuori-sarjan keskeisiä henkilöitä ja kertojia ovat "kahden suvun yhteiskunnallisesti eri tasoilla toimivat naiset, jotka kasvavat itsenäisyyteen ja joutuvat tekemään omia ratkaisuja". (kirjojen etuliepeestä)
Ensimmäisessä osassa Verenpisara ikkunalla (Otava 1998) kertojina ovat opettajatarneiti Saara Kavenius ja kartanon piika Vappu Koivikko, molemmat 21-vuotiaita. Kesällä 1917 Saara on juuri valmistunut seminaarista ja tulee Koskivuoren kartanoon kotiopettajattareksi. Ystävällisimmän vastaanoton Saara saa torpparin tyttäreltä, sisäpiikana toimivalta Vapulta, ja nuorten naisten välille muodostuu jonkinlainen hauras ystävyys. Mutta kun vuoden 1918 tapahtumat nielaisevat pyörteisiinsä myös Koskivuoren, naiset joutuvat valitsemaan puolensa. Saara ja Vappu taistelevat kansalaissotansa eri leireissä, mutta yhteisen päämäärän, rauhan ja elämän puolesta.
Toinen osa Ruiskukkaseppele (Otava 1999) sijoittuu 1920-luvun loppupuolelle ja tuo kertojiksi Saaran tytärpuolen Anna Forsbergin ja Vapun pikkusiskon Elina Koivikon. Lapsuudenystävät ovat ajautuneet eri teille, Anna Helsinkiin opintojen pariin ja Elina taas töihin Koskivuorelle tehtaan konttoriin. Kuten Saara ja Vappu edellisessä osassa, huomaavat Anna ja Elinakin ajautuvansa vastakkaisiin leireihin. Sitten iskevät pulavuodet ja kaikki tuntuu romahtavan. Naisten on jälleen liittouduttava taisteluun elämän puolesta, kun vasarat moukaroivat tehtaan koneita, mustat autot kiitävät yössä ja ihmisiä raastetaan vuoteistaan.
Sarjan kolmas osa, Kielon jäähyväiset (Otava 2000) kertoo talvi- ja jatkosodan ajasta. Saaran tytär Kristiina Forsberg on pestautunut lotaksi Kannakselle. Koivikon torpan Hanna Lönn, Vapun tytär, on karannut kotoaan ja elättää itsensä tarjoilijana Helsingissä. Sodan syttyminen sekoittaa molempien suunnitelmat, ja kohtalo johdattaa nämäkin lapsuudenystävät jälleen yhteen ja taisteluun elämän puolesta. Molemmat kulkeutuvat lotiksi kauas Karjalaan, jonne myös Hannan täti Elina päätyi 1930-luvulla.
Neljännessä osassa Metsäkukkia asvaltilla (Otava 2001) eletään jo olympiavuotta 1952. Koskivuoren kartanon Annan tytär Eeva Someri lähtee Helsingin yliopistoon lukemaan estetiikkaa, ja Koivikon torpan Sirkka, Elinan tytär, pääsee harjoittelijaksi hattuliikkeeseen. Eevan täti Kristiina pestaa nuoret naiset stadionin kanttiiniin olympiakisojen ajaksi, ja sieltä molemmat löytävät suuren rakkauden. Unkarilainen István viipyy Eevan elämässä vain hetken, mutta vie hänen sydämensä mukanaan. Sirkka puolestaan on valmis seuraamaan Erkkiä vaikka maailman ääriin. Kumpikin on valmis seuraamaan sydämensä ääntä, mutta sen hinta saattaa olla kovakin.
Viides ja viimeinen osa Unikkoja ikkunassa (Otava 2002) vie vuoteen 1968. Kirjan nimellä viitataan tietenkin Marimekkoon, ja muoti on muutenkin suuressa osassa. Sarjan muista osista poiketen tässä kirjassa on neljä kertojaa: äänessä jatkavat edellisen osan kertojaäänet Eeva ja Sirkka, ja heidän lisäkseen sukujen nuoret naiset Satu Pirttisalo (Kristiinan tytär) ja Sanna Harakka (Hannan tytär). Kaikeksi onneksi lopputulos ei kuitenkaan ole sekava, niin kuin voisi ensin olettaa, vaan lukija pysyy hyvin kärryillä kertojien vaihtuessa. Koivikon Sirkka on päättänyt toteuttaa unelmansa ja perustaa kutomon vanhalle kansakoululle. Koskivuoren kartanossa toimittaja Eeva Someri-Tibor taas suunnittelee romaanin kirjoittamista. Eevan pakkaa sekoittaa nuori Satu, jota hän joutuu vastahakoisesti preppaamaan ylioppilaskirjoituksia varten, ja Sirkan elämään ilmaantuu jälleen kerran uusi mies. Eri sukupolvien naisväki on välillä melkoisessa pyörityksessä, puhuttiinpa sitten politiikasta ja tasa-arvosta tai moraalista ja rakkaudesta. Tuttuun tapaan kuitenkin vastoinkäymisten yllättäessä naisten keskinäinen solidaarisuus vie onneksi pitemmän korren.
Koskivuori-sarja oli Enni Mustosen ensimmäinen historiallinen sarja, ja kun se alkoi ilmestyä, en ensin oikein tykännyt ajatuksesta. Mustosen aiemmat romanttiset (maalais)romaanit olivat enemmän mieleeni, ja ajatus historiallisesta romaanista tuntui aluksi pöyristyttävän uuvuttavalta, liian sivistävältä, tai jotain. Mutta vähitellen aloin lämmetä näillekin kirjoille aina vain enemmän, ja aika pian hommasin koko sarjan omaan kirjahyllyyni. Ja aika usein siihen tulee palattua. Eniten pidän sarjan aloitusosasta, sota-aikaa kuvaavasta kolmannesta osasta ja hitusen kaoottisesta päätösosasta. Tylsin on 1920-lukua kuvaava toinen osa.
Kirjaherbario-haaste etenee tällä sarjalla neljän kasvin verran (metsäkukka kun on vaan yleisnimitys):
- verenpisarat (Fuchsia) on horsmakasvien suku
- ruiskukka eli ruiskaunokki (Centaurea cyanus)
- kielo (Convallaria majalis)
- unikot (Papaver) eli valmut on unikkokasveihin kuuluva kasvisuku
Mistä kirja(sarja) minulle: omasta hyllystä (uusintaluku)
Goodreads-tähdet: joka osalle 4 tähteä
Kirja(sarja)n tietoja:
Enni Mustonen: Koskivuori-sarja
Verenpisara ikkunalla, 1998, 331 sivua
Ruiskukkaseppele, 1999, 272 sivua
Kielon jäähyväiset, 2000, 302 sivua
Metsäkukkia asvaltilla, 2001, 315 sivua
Unikkoja ikkunassa, 2002, 284 sivua
Otava
Itse en ole Mustoselta lukenut yhtään, kun en historiallisista romaaneista niin välitä. Tämän sarjan ensimmäinen osa kuulostaa kuitenkin ehkä kirjalta, jolla voisin hypätä omien mukavuusrajojeni ulkopuolelle. :)
VastaaPoistaOlen lukenut sarjan vain kerran, mutta pidin siitä kovasti. Ja juuri nuo samat 1. ja 3. osa olivat suosikkejani! Tosin pidin myös vuoden 1952 olympialaisajan kuvauksesta 4. osassa.
VastaaPoista