No näinhän tietysti olikin. Synninkantajat pureutuu lestadiolaisten 1970-luvun hoitokokouksiin ja liikkeen sisäiseen problematiikkaan. Tässä mielessä Synninkantajat on paljon enemmän "tirkistelykirja" lestadiolaiseen yhteisöön kuin Taivaslaulu. Itselleni tämä(kin) uskonnollinen yhteisö ja sen tavat ovat täysin vieraita, ja kainuulaisena oma suhtautumistapani lestadiolaisuuteen ja lestadiolaisiin tuntuu olevan melko lailla erilainen kuin Pohjois-Pohjanmaalla ja Oulun seudulla monilla muilla. (Olikohan tämä nyt tarpeeksi diplomaattisesti muotoiltu?) Yli kahdenkymmenen Oulussa asutun vuoden aikana olen ehtinyt kuulla aika monenmoisia kommentteja lestadiolaisista.
Kirja ja tarina sinänsä tuntui aluksi vähän sekavalta, ainakin Taivaslauluun verrattuna. Kertojia on useita, ja kun kertoja ja näkökulma vaihtuu, usein vaihtuu myös tyyli. Tähän en ensin meinannut päästä sisälle, mutta jossain vaiheessa se lakkasi häiritsemästä. Tarina tempaisi minut heti mukaansa: varsinkin Aaronin, pikkupojan näkökulma kiehtoi todella. Aaron on kasvanut lestadiolaisuuteen. Isän isä, Taisto-pappa, on kiivas hengellinen johtaja, mutta Aaronille rakas pappa. Äidin äiti, Aliisa-mummi, on Aaronille yhtä rakas, mutta suhtautuu uskoon kyseenalaistavasti. Ristiriita näkemysten välillä on suuri, eikä se voi olla vaikuttamatta Aaronin elämään.
Mukaan tulee myös nykypäivän näkökulma, jossa tulee yhtymäkohta Taivaslauluun. Kirjailija tutkii sukunsa vaiheita ja yrittää koota niitä kirjaksi. Samalla hän selvittää omaa uskoaan ja sen kipukohtia.
En tiedä. Uskonnollisuus tuntuu aina vain vieraalta aiheelta, mutta Rauhala osaa käsitellä aihetta niin, että minäkin jaksan siitä lukea. Tykkäsin kovasti! Ja Helmet-haasteesta kuittaan kirjalla kohdan 5: kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Gummerus, 2018
367 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti